Rumpali Olavi Louhivuorelle epäonnistumisen mahdollisuus pitää jazzin vaarallisena

”Pyrin olemaan tietoinen kaikista ilmeisimmistä ratkaisuista soittaessani, eli pyrin kyseenalaistamaan luontaiset tapani.” Kuva: Pekka Ohtokangas

Pekka Ohtokangas, teksti

Rumpali-säveltäjä Olavi Louhivuori halusi soittaa itseään nuorempien kanssa. Siihen syntyi mahdollisuus, kun Helsinki Jazz ry:n puheenjohtaja Sakari Puhakka pyysi tekemään jonkinlaisen esityksen osaksi JaZZanti-konserttisarjaa Laulumiehet-saliin.

– Puhakka kannusti kokeilemaan jotain uutta kokoonpanoa sitä varten. Olen aina ollut porukan junnu, joten halusin nyt soittaa itseäni nuorempien kanssa. Nuorilla on erilainen energia, Louhivuori kertoo.

Superpositionin nuorisoa ovat Mopo-yhtyeen saksofonisti Linda Fredriksson, ja Katu Kaiku -yhtyeessä soittavat saksofonisti Adele Sauros ja basisti Mikael Saastamoinen.

Yhtä konserttia varten koottu kokoonpano olisi voinut soittaa mitä tahansa standardeja tai muuta valmista materiaalia, mutta Louhivuori halusi tehdä yhtyeelle omaa musiikkia. Konsertti oli sen verran suuri menestys, että yhtye päätti jatkaa ja levyttää materiaalinsa. We Jazzin tänä vuonna julkaisema levy sisältää kompaktimpaa ilmaisua.

– Konsertti oli todella mukava. Soitto hengitti orgaanisesti! Livenä soittomme on rönsyilevämpää ja särmikkäämpää, kuin levyllä, Louhivuori kertoo.

1960-luvun vapaamman ilmaisun innoittama materiaali on niukasti sävellettyä ja jättää paljon tilaa improvisoinnille. Harmoniasoittimen puuttuessa sävellykset kulkevat melodia edellä. Sävellystyöhön vaikutti myös aikarajoite: sävellystyön alkaessa konserttiin ei ollut kovin pitkä aika. Louhivuori sävelsi kappaleet pianolla, välillä jakaen soinnun kolmelle soittajalle, välillä kirjoittaen vain melodioita tai pieniä sävyjä.

– Sävellys tapahtui orgaanisesti ja helposti, hän sanoo.

Vaikka Louhivuori on läpeensä jazz-muusikko, on Superposition rumpalin ensimmäinen oma jazz-projekti. Louhivuoren soololevyt ovat olleet nojallaan elektron puolelle, ja Oddarrang-yhtye seikkailee post-rockin maastoissa. Oman jazz-projektin jalalle laittaminen on tuntunut Louhivuoresta hieman pelottavalta. Jazzin muotokielen hallitseminen voi olla sekä vahvuus että heikkous.

– Mietin mitä minä tähän tuon? Onko tämä pastissia? Siksi olen pakottanut itseni ulos valmiista mielikuvista ja tehnyt jotain muuta kuin selkeää jazzia, Louhivuori kertoo.

Improvisaatio pitää varpaillaan

Jazz-improvisaatio on Louhivuorelle kuitenkin ominainen ilmaisukanava. Kun ympärille löytyi niinkin vahvoja improvisoijia, kuin Fredriksson, Sauros ja Saastamoinen, on improvisointi ollut helppoa ja inspiroivaa.

Sauros ja Saastamoinen ovat soittaneet pitkään yhdessä ja Louhivuori ja Saastamoinen ovat myös tehneet ennen tätä yhteistyötä. Louhivuori ja Fredriksson ovat myös vanhoja tuttuja, mutta ennen Superpositionia eivät ole soittaneet yhdessä. Saurokseen Louhivuori törmäsi ensimmäisen kerran Young Scandic Jazz Comet -kilpailussa, jossa Louhivuori toimi tuomarina.

– Adelen soitossa oli läsnä vahvaa tarinankerronnallisuutta. Siitä tuli heti mieleen nuori Verneri Pohjola. Pistin muistiin, että hänen kanssaan pitää joskus tehdä jotain yhdessä, Louhivuori muistelee.

Superposition soittaa 1960-luvun free jazzin innoittamaa jazzia. Kuva: Tero Ahonen

Improvisoidessa kemioilla on merkitystä. Soittajien on syytä tutustua toisiinsa. Improvisointi on ottamista ja antamista, tai korkeammalla tasolla ehdottamista ja vihjaamista.

– Soittaessa tutustumme miten yhdistävät tekijät toteutuvat: miten toinen kuuntelee ja reagoi, miten erilaisia impulsseja syötetään. Nämä ovat hienovaraisia ja mystisiä asioita, Louhivuori sanoo.

– Saastamoisen ratkaisut pitävät minut varpaillaan! Soittaessa on turvallinen olo, mutta kaikki puskevat ja tökkivät kaiken aikaa, hän jatkaa.

Aina improvisointi ei solju. Se on niin sanotusti pelin henki: improvisoidessa luodaan uutta tyhjästä, ja toisinaan improvisoijien mielet voivat olla eri paikoissa.

– Etsimme aitoa luovuutta ja inspiraatiota. Aina se juttu ei toteudu. Improvisointiin kuuluu tuntemattoman kanssa flirttailu, ja joskus se vie pystyseinään. Tähän asti olemme kuitenkin onnistuneet siinä suuressa osassa keikoista, Louhivuori iloitsee.

Jazz-improvisaation kohdalla virheistä puhuminen voi tuntua hölmöltä, mutta virheiden tekeminen ja niiden pohtiminen voi osoittautua hedelmälliseksi toiminnaksi. Louhivuoren tasolla virheet harvoin ovat kapuloiden tiputtelua tai kompuroivia fillejä.

– Musiikissa on tärkeintä miettiä epäonnistumista monesta kulmasta. Jostain kulmasta mietittynä epäonnistumista ei ole olemassakaan! Mietin musiikkia usein metaforien kautta: miten musiikki korreloi elämään? Mikä on virheiden rooli ihmisten elämässä ja mitä virheetön elämä tarkoittaisi? Onko se itsetarkoituksellista?

Epäonnistumisen vaara pitää musiikin virkeänä, mutta miten muusikko sitten asettaa itsensä vaaraan?

– Vaaran tuntu on mitä kohti mennään ja flirttaillaan! Pyrin olemaan tietoinen kaikista ilmeisimmistä ratkaisuista soittaessani, eli pyrin kyseenalaistamaan luontaiset tapani. Improvisoitaessa se on kuitenkin kaksiteräinen miekka: jos ehdin miettiä sitä, olen usein jo liian myöhässä reagoimaan. Toki keikat eivät ole jatkuvaa tykitystä, vaan välillä soittaessa ehtii miettiä vaikka kauppalistaa, Louhivuori sanoo.

Töitä voi tehdä myös keikkatilanteen ulkopuolella. Superposition keskustelee keikoistaan ja treenaa pitkää improvisaatiota.

– Soitamme 45 minuutin improvisaatioita tylsyyden äärelle ja puhumme sen jälkeen lähtikö impro vai ei, ja miksi? Treeneissä ei ole tulosvastuuta, ja tylsyys pakottaa epämukaviin paikkoihin. Tylsyys on mielenkiintoinen paikka, sillä siellä tapahtuu aina jotain.

Superposition jättää kuitenkin tylsyyden tutkimisen treenikämpälle. Yleisön edessä yhtye tutkii erilaisia energioita.

– Yleisön edessä improvisointi on erilaista. Siellä yleisö syöttää energiaa, ja se lähtee ikään kuin kiertämään, Louhivuori sanoo.

Superposition ja Roberto Negro & Emile Parisien Tampereen G Livelabissa 30.9.2020.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua