Jukka Ahtela. Kuva: Arto Murtovaara

Arto Murtovaara ja Marita Salonen, teksti

Jukka Ahtela on johtanut Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliiton (TT) toimistoa Brysselissä, lobannut Euroopan unionissa ja työskennellyt Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) varatoimitusjohtajana. Lisäksi hän on syvällinen kirjafriikki. Nykyään myös kirjallisuuskritiikko.

Harvempi tietää, että Ahtela innostui jo pikkupoikana kirjoista ja poikkeaa aina kirjakauppaan, kun se on mahdollista. Hän on aina ollut kova lukija ja tykännyt kirjoista. Kaikennäköisistä. Ja hän on lukenut kaikkea äärestä laitaan. Runojakin.

– En ole koskaan itse kirjoittanut ennen kuin nyt vasta, kun tänne Kulttuuritoimitukseen ajauduin ja ilokseni vuoden 2021 lopulla pääsin.

Ahtela on arvioinut Kulttuuritoimitukselle näinä vuosina 101 kirjaa.

– Ajatteleminen on se juttu, kun ryhtyy kirjoittamaan. Opettelen jatkuvasti pelkistämistä.

Näin Jukka Ahtela pohti pari viikkoa sitten Tampereella, kun Kulttuuritoimituksen tekijöitä kokoontui yhteen kirjailija Taija Tuomisen kritiikkikoulutukseen. Hänen 101. kirja-arvionsa oli silloin juuri ilmestynyt. Siinä hän kirjoittaa, että ”Pirkko Liikasen ja Nouri Mikko Werdin teos Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä vie lukijan lähes kosketusetäisyydelle maailmaan, jota ei enää ole.”

Lapsuudessaan Lahdessa ja nuoruudessaan Vantaalla Jukka Ahtela luki suunnilleen kaiken, minkä sai käsiinsä. Kotona lukemiseen rohkaistiin ja hän sai toivekirjoja lahjaksi. Äidillä oli 1940-luvun tyttökirjoja, niitäkin hän luki hätäpäissään mökillä. Ulkomailla pyöriessään hän meni aina kirjakauppaan ja menee edelleen.

– Esimerkiksi Waltarit, jotka siihen aikaan tietysti olivat hirveän suosittuja, kyllä minä luin ne ennen 15 vuoden ikää. Kaikki mitä sain.

Haastattelun aikoihin Jukka Ahtela on viimeisillä sivuilla teoksessa Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa (Jaroslav Hasek). Se on jäänyt lukematta. Kirjaan tarttumisen sai aikaan The Economistin juttu Karel Chapekin Salamanterisodasta, jossa todettiin, että kirja on allegoria siitä, mitä keinoäly tuo. Salamanterit ovat ihmisten palvelijoita, kunnes ne ottavat ylivallan.

– Se on kirjoitettu vuonna 1938, ja siitä koko ajan huokuu sodan läheisyys. Maailma on menossa kohti jonkinlaista tuhoa, sitten tulevat salamanterit. Se on ihan huikea, välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Totesin, että tsekithän ovat ihan hauskoja veikkoja kirjoittamaan.

Ahtela tykkää erityisesti laulajina tunnettujen Jacques Brelin (1929–78) ja George Brassensin (1921–1981) teksteistä, hän on kokeillut kääntääkin niitä suomeksi. Kotimaisista runoilijoista hän lukee P. Mustapäätä ja muita klassikoita. V. A. Koskenniemeen hän ei ole oikein koskaan päässyt sisälle. Paavo Haavikkoa hän lukee myös, vaikka kesti kauan löytää kulma, mistä pääsee sisälle. Aaro Hellaakoski on myös sellainen, josta löytää aina jotain uutta.

Sovittelijana Jukka Ahtela on nyt työskennellyt yli kymmenen vuotta, kolmen eri valtakunnansovittelijan aikana. Kuva: Arto Murtovaara

12 vuotta Brysselissä, huippuaikaa

Kun Jukka Ahtela oikeustieteellisessä opiskellessaan pakersi työoikeutta, hän ajatteli, ettei se ole oikein kunnon juridiikkaa, yhteiskuntatiedettä, sosiologiaa tai valtio-oppiakaan. Hän uskoi, ettei koskaan enää joudu sen kanssa tekemisiin, kun saa sen hoidettua.

Ei mennyt montakaan vuotta, kun Etelärannasta soitettiin ja kysyttiin, kiinnostaisiko häntä paikka STK:ssa laki- ja sosiaaliasiain osastolla.

– Menin sinne haastatteluun, ottivat ja sillä tiellä minä sitten olen. Olin aika pitkään näissä työlainsäädännön, työsuojelun ja sosiaaliturvan asioissa ja siltä polulta siirryin sitten Brysseliin.

Työnantajien päämajassa nähtiin, että EU:ssakin työlainsäädäntöasioita näytti tulevan entistä enemmän esille. Ahtelan pesti Brysselissä venähti 12 vuoteen.

– Paljon, paljon muuta kuin työlainsäädäntöasioita tai työmarkkina-asioita. Se oli todellinen näköalapaikka. Kaikki maailman asiat sisämarkkinoista kauppapolitiikkaan, ympäristöasioihin, teknologiaan. Ainoa mihin en joutunut perehtymään, olivat maatalousasiat. Se oli MTK-laisten juttu. Vuodesta 1997 lähtien olin silloisen TT:n Brysselin-toimiston päällikkö.

– Se oli kyllä ihan huippuaikaa, Ahtela huokaa.

Yhden miehen firma, loistava ratkaisu

Työnantajien esikunta EK perustettiin vuoden 2005 alusta, kun TT ja Palvelutyönantajat menivät yhteen. Ahtela pyydettiin sinne sektorijohtajaksi. Hänen vastuullaan olivat kaikki lainsäädäntöasiat, sittemmin myös työmarkkina-asiat ja lopulta erilaiset erityistehtävät. Reilu kymmenen vuotta sitten hän aloitti oman, itsenäisen asiantuntijatoiminnan.

– Perustin yhden miehen firman ja rupesin miettimään, miten osaamista voisi kaupitella ja myydä eri suuntiin ja se osoittautui sitten todella mukavaksi hommaksi. Sain tehtäväksi erilaisia selvityksiä ja raportteja vähän kaiken näköisistä asioista: työmarkkina-asioista, eläkepolitiikasta ja kansainvälisistä asioista ministeriölle, Sitralle, järjestöille.

– Tuli mieleen, että hitsi, olisi pitänyt aikaisemmin ruveta tekemään, Ahtela myhäilee.

– Sai olla oman itsensä herra ja tehdä sellaista, mitä tykkäsi tehdä. Varmaan sekin, että oli hyvää kontaktipintaa sinne sun tänne Suomessa ja Brysselissä. Se helpotti, kun ei hirveästi tarvinnut esittäytyä.

Sovittelijana Ahtela on nyt työskennellyt yli kymmenen vuotta, kolmen eri valtakunnansovittelijan aikana. Sivutoimisia sovittelijoita on tällä hetkellä peräti kahdeksan. He eivät ole virkasuhteessa, vaan heittävät keikkaa tuntipalkalla. Kaikki ovat kokeneita työmarkkinaosaajia, palkansaajataustaisia ja työnantajataustaisia pääasiassa.

– Jatkan niin kauan kuin virtaa on ja niin kauan kuin tunnen voivani olla hyödyksi.

Jukka Ahtelan ensimmäinen kirjakritiikki ilmestyi Kulttuuritoimituksessa vuoden 2021 lopulla. Siinä hän arvioi Aulis Aarnion kaunokirjallisen teoksen Viiltävät muistot. Kuva: Marita Salonen

Saksalla ja Suomella samanlaisia suruja

– Kun multa kysytään mistä olet kotoisin, sanon että Lahdesta, vaikka 13-vuotiaana muutin Vantaalle. Jotenkin ne varhaiset ikävuodet leimaavat kuitenkin. Vantaa on tietysti iso kaupunki ja näin, en kiinnittynyt sinne. Me olimme vähän maaltamuuttajia siihen aikaan, silloin rakennettiin lähiöitä.

Jukka Ahtela sanoo muistavansa vuoden 1956 yleislakon. Hän oli silloin neljävuotias. Hän muistaa keväisen auringonpaisteen, kun hän käveli isovanhempiensa välissä tyhjällä kadulla Riihimäellä. Ukki ja mummi sanoivat, että nyt on yleislakko ja siksi on niin hiljaista.

Lukijana Ahtelaa kiinnostava teema on eurooppalaisuus. Mikä on eurooppalainen kulttuuri ja sen ytimet sekä rajat? Hän on viime vuodet aika lailla keskittynyt Saksan historiaan, Saksan kulttuuriin. Suurelta osin alkukielellä.

– Vielä semmoinen Itä-Preussin historia ja kohtalo, se auttaa ymmärtämään Saksaa, tämän hetken Saksan politiikkaa ennen kaikkea. Meillä Suomessa on vähän samaa, Karjala menetettiin. Sellainen suru, mikä jää elämään ja kaikki tällainen sodan jälkeinen vaikeneminen.

”Isäni oli sotainvalidi, haavoittui Tali-Ihantalassa hyvin nuorena miehenä. Tiedän mitä vaikenemisen aika oli ihan loppuun saakka.”

– Saksassa on paljon kirjoitettu tästä samasta teemasta. Menetetyt alueet Itä-Preussissa, jotka olivat Saksaa, saksalaista kulttuuria, se jäi sinne, siitä ei saa puhua. Siegfried Lenz kirjoitti kirjan Kotiseutumuseo (1978) – hänhän oli sieltä kotoisin. Se kuvasi elämää siellä, vähän niin kuin dokumenttina. Kun sieltä paettiin Slesvig-Holsteiniin, päähenkilö perusti kotiseutumuseon ja keräsi kaikkea mahdollista, mitä oli pystytty mukana kuljettamaan. Kun ajat muuttuivat, museosta piti alkaa poistaa esineitä, jotka liikaa muistuttivat saksalaisista ajoista.

– Silloin päähenkilö romahti siitä ja poltti sen museon. Ei historiaa voi – se on – ei sitä saa vääristää. Tämä on se tuska, mikä saksalaisilla varmaan on. Se historia, mikä on ja se pitää semmoisena ottaa. Sitä ei saa ruveta selittämään tai vääristämään.

Tampereelle Jukka Ahtela lähtee aina, kun Kulttuuritoimitus järjestää yhteisön jäsenille tapaamisia. Kuva: Marita Salonen

Ranskan ja suomen kielikylpyjä

Ahtela on ryhtynyt kahlaamaan Wolfgang Schäublen tuoreita muistelmia (Erinnerungen – Main leben in der Politik).

– Varmaan 700-sivuinen, Saksan poliittista historiaa. Ei mikään page turner, mutta mielenkiintoinen. Kiinnitti huomiota, että henkilöhakemistossa ei ole yhtä ainoaa suomalaista. Hänestä puhuttiin, että hän oli Suomen ystävä. Siinäkin lapsuus- ja nuoruusmuistoissa tuli esille tämä saksalaisten vaikeneminen.

Vaikka Jukka Ahtela lukee saksaa sujuvasti, puhuminen on aika kökköä.

– Ranska on minun vahva kieleni. Kun mulla on noita lapsenlapsia Brysselissä, heillä on ranska kotikielenään. Heillä on suomen kielikylpy, kun tulevat tänne kesälomalle. Mulla on kielikylpy, kun heidän kanssaan asioin.

– Viisi lastenlasta. Kolme siellä ja kaksi täällä Suomessa, Ahtela sanoo.

– Se on elämää.

Jukka Ahtelan kirjoittamiin kirjakritiikkeihin pääset täältä.

* *

Jukka Ahtela

• Sovittelija, työmarkkina-asiantuntija, kriitikko
• Kulttuuritoimituksen jäsen
• Syntynyt Helsingissä 1952
• Kasvanut Riihimäellä, Lahdessa ja Vantaalla
• Koulutus: varatuomari, ekonomi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua