Juha Elomäki viettää usein työpäivänsä mielipuuhassaan elokuvia katsellen – Pirkanmaan elokuvakeskus 40 vuotta

Juha Elomäki. Kuva: Anitta Vuorisola

Päivi Vasara, teksti
Anitta Vuorisola, kuvat

Pirkanmaan elokuvakeskus on levittänyt elokuvan ilosanomaa jo 40 vuoden ajan. Keskus syntyi elokuvakerhojen sateenvarjoksi, eikä alku ollut mutkatonta. Matkan varrellakin on ollut ylämäkeä tarpeeksi asti.

Palataan alkujuurille vuoteen 1982. Tampereella oli todella monta elokuvakerhoa, joista suurimmalla Monroella oli pitkälti yli 2 500 jäsentä. 

Elokuvakeskusidea sai suuren osan elokuvakerhojen aktiiveista Yo-talolle, ja sopimus Pirkanmaan elokuvakeskuksen perustamisesta syntyi kuin syntyikin. 

Juha Elomäki on edelleen alalla. Hän on nyt PEK:n Arthouse Cinema Niagaran teatterinhoitaja ja levitysvastaava. Hän suunnittelee pääosin Niagaran ohjelmiston ja vastaa elokuvakeskuksen levityselokuvista.

Elokuvakeskuksen levityksessä on noin 80 elokuvaa, jotka ovat voittaneet tähän mennessä 12 Jussi-palkintoa.

Juha Elomäki on kovin vaatimaton mies, joten itse hän ei ansioitaan elokuvakeskuksen syntyhistoriassa kerro, vaan ne on napattu 30-vuotisjuhlakirjasta Elokuvan lumoamat, joka on mukavalla tavalla kirjoitettu tarina PEK:n vaiheista.

Tämä syksy on ollut aika hyvä katsojalukujen kannalta. Rakkaani merikapteeni -elokuva on ollut hitti. Kuva: Anitta Vuorisola

Politiikka oli estää aikomukset

Kantona elokuvakeskuksen synnytyksessä oli politiikka, sillä elokuvakerhot olivat värittyneitä. Itse muistan 1980-luvun sitoutumattomuuden aikana, mutta en ole näköjään tiennyt kaikkea, kun kävin kahdenkin elokuvakerhon esityksissä. Kun kaikki vakuuttuivat, ettei Tampereen elokuvakulttuuria sosialisoida, saatiin 39 nimeä perustamisasiakirjaan.

Elokuvakerhot olivat Tampereella käsittämättömän suosittuja. Kilpailevia huvituksia ei paljoa ollut ja kerhojen esitykseen meno oli oma sosiaalinen tapahtumansa. Jäsenkortit myytiin loppuun tuossa tuokiossa yliopiston alakuppilassa, ja toki niitä myytiin muuallakin.

Elokuvakeskus, jazzkerhot ja Pahkasika-lehti

1980-luvun kolmio oli Tillikka, Yo-talo ja Ravintola Wienerwald. Ilmeisesti sen ajan opiskeleva nuoriso oli innokasta, ja ennen somea verkostoiduttiin omilla tavoillaan, kapakassa. Tästä innosta syntyivät elokuvakeskus, jazzkerhot ja Pahkasika-lehti.

Juha Elomäki oli Yo-talon portsari. Hänellä oli ollut iltavuoro sitä edeltävänä päivänä, kun elokuvakeskuksen perustamisasiakirjaan kirjattiin nimet.

Tamylta oli vuokrattu ensi alkuun Monroen pari vanhaa toimistohuonetta. Niissä vallitsi sankka tupakansavu, joka oli niin ankara, että jopa tupakoitsijat säälivät niitä, joilla ei tätä pahetta ollut. Tampereelle Juha tuli silloisen tyttöystävän perässä syksyllä 1980 opiskelemaan sosiologiaa.

Juha Elomäki oli vahvasti perustamassa Pirkanmaa elokuvakeskusta vuonna 1982. Kuva: Anitta Vuorisola

”Saa katsoa elokuvia päivästä toiseen”

Alkuperäisissä säännöissä lukee näin: “Elokuvakeskuksen tarkoituksena on lähinnä Pirkanmaan alueella välittää elokuvakulttuuria sekä edistää elokuvataiteen ja elokuvan historian tuntemusta ja tutkimusta.”

Ensimmäisenä vuonna yhdistyksellä oli vain kaksi palkattua osa-aikaista työntekijää. Loput työt puskettiin talkoilla. 

Vertailun vuoksi hyppäys nykypäivään: elokuvakeskuksella on 17 työntekijää plus sen päälle harjoittelijat, ja toiminta on ammattimaistunut.

– Joku on kysynyt, mitä me teemme elokuvakeskuksessa nyt. No, minä saan katsoa elokuvia päivästä toiseen. Sehän ei ole vastenmielistä. Tosin palkka on matala, mutta työyhteisö on inspriroiva. Vaihtuvuutta on vähän, mikä kertoo siitä, että meillä on mukavaa, Juha Elomäki kertoo.

Aivan alussa raha-asioita hoiti Heikki ”Kessu” Keskinen. Iso merkittävä tekijä elokuvakeskuksen kehitykselle oli se, kun saatiin palkattua opetusministeriön rahoituksella elokuvasihteeri Rainer Pajula. Tällainen nimike on kadonnut, eikä kunnissa ole enää kulttuurisihteereitäkään.

PEK:n perustamisessa pelotti se, että elokuvakerhoissa harrastettu hauskanpito loppuisi ja homma muuttuisi vakavamieliseksi. Näin ei käynyt.

Elokuvakeskus pyrki ja pyrkii edelleen samaan kuin elokuvakerhot eli siihen, että ohjelmisto on monipuolinen.

Elokuvakeskuksen alkutaipaleella oli hankaluuksia kasapäin. Korona oli tietysti katastrofi, mutta muuten viime vuosikymmenet on ollut tyynempää. Kuva: Anitta Vuorisola

Taivaalta tupsahti oma elokuvateatteri

Alkuvaiheessa elokuvakerhot olivat edelleenkin aktiivisia. Sittemmin ne hiipuivat ja niiden jäsenmäärät romahtivat.

Loikitaan hieman historiassa ja mennään merkittävään tapahtumaan: siihen, kuinka PEK sai elokuvateatteri Pirkan omakseen.

PEK:llä oli ollut unelmia omasta elokuvateatterista, mutta se haave realisoitui siten, että Kinoston Jukka Mäkelä tarjosi aivan yllättäen Pirkkaa PEK:lle. Kinosto oli kärsinyt kortteliteatterissa suuren yleisökadon ja sille tuli halvimmaksi liikkeen luovuttaminen, koska vuokra-aikaa oli jäljellä. 

Perjantaina 1.3.1985 Pirkassa juhlittiin jo uuden teatterin avajaisia.

Sitä ennen oli puntaroitu, riittävätkö rahkeet kaupalliseen elokuvaesitystoimintaan. Eivät ne olisi riittäneetkään, mutta jälleen ratkaisu oli talkootyö. Otettiin velkaa ja hallituksen jäsenet takasivat sen henkilökohtaisella omaisuudellaan. Luotettiin toinen toisiinsa ja siihen, että elokuvateatteri saadaan kannattavaksi.

Irtisanomiset olivat elämän ikävin päivä

– Se oli elämäni ikävin päivä, kun irtisanoin Pirkasta Kinoston työntekijät. Vain koneenkäyttäjä sai jäädä ja hänetkin jouduttiin irtisanomaan muutaman vuoden päästä, sanoo Juha Elomäki, joka tuossa vaiheessa oli PEK:n hallituksen puheenjohtaja.

Elokuvakeskuksen aktiivit myivät liput, siivosivat ja olivat järjestysmiehiä. Juha Elomäki oli ennen pitkää koneenhoitaja vuorotta. Ennen toista työpäiväänsä hän oli ollut toimistolla samassa talossa kuin Pirkka aamukahdeksasta tai yhdeksästä neljään.

Pirkassa oli vesivuotoja ja siellä haisi maakellarilta, sen tekniikka oli huono – etenkin äänentoisto, mutta piste siihen tarinaan oli syrjäinen sijainti. Pirkankadun yläpäähän asti ei jaksettu lähteä elokuvia katsomaan.

Yhteiskunnan rytmi on muuttunut ja päivänäytöksillä on kysyntää. Pian kuvanottamisen jälkeen oli alkamassa Seniorikinon näytös. Niihin saa tulla, vaikka ei olisikaan seniori. Kuva: Anitta Vuorisola

Laman ansiosta päästiin keskustaan

PEK:ssä alettiin tähytä keskustaan, koska 1990-luvun alussa kävijämäärät Pirkassa tipahtivat dramaattisesti alaspäin.

Tässä hankkeessa lamasta oli hyötyä, sillä keskustassa oli tiloja tyhjänä valittavaksi asti. Niitä käytiin katsastamassa, osa oli liian matalia ja osassa tarpeeksi isoista tiloista oli pilareita näköesteinä. Sitten tuli soitto: entisiä H. Liljeroosin kehruu- ja värjäystiloja olisi vapaana.

Se oli onnenpotku. Nykyisessä Niagaran salissa oli ollut punttisali, oli vessat valmiina, paljon tilaa ja tarpeeksi hyvä kattokorkeus, jotta katsomoon sai nousua.

Entisen mainostoimiston tiloihin saatiin PEK:n toimistot. Tilaa oli niin paljon, että PEK pystyi vuokraamaan osan edelleen.

Velkaa oli jo entuudestaan, mutta jälleen yhdistyksen aktiivit takasivat uudet lainat henkilökohtaisesti.

Lehden tekoon oli ammattilaisia omasta takaa

Elokuvakerhoilla oli omat lehtensä, joita tehtiin leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Solariksen lehteä teki muun muassa Matti Apunen, josta sittemmin tuli Aamulehden päätoimittaja. Elokuvakeskuksella oli myöhemmin oma lehtensä, jonka kirjoittajakuntaan kuului Apusen lisäksi monia nykyisiä journalismin ammattilaisia, kuten vaikkapa Antti Selkokari. 

Selkokari on alalla edelleen ja kirjoittaa elokuvista Kulttuuritoimitukselle. Lehden tekijöitä oli omasta takaa, sillä moni keskuksen jäsenistä opiskeli tiedotusoppia yliopistolla.

Kun elokuvasäätiön lehtituki loppui, katkesi oman lehden ilmestyminen, sillä irtonumeromyynti ei kattanut kuluja.

Seinälle on koottu lehtileikkeitä. Kuva: Anitta Vuorisola

Vain putkimies teki palkkatöitä

Entäs sitten, kun tila Kehräsaaressa piti muuttaa elokuvateatteriksi? Eikun talkoilemaan. Elokuvaporukasta löytyi sähköasennusten taitaja ja tekijöitä ryskähommiin, mutta putkityöt piti teettää tietyllä sovitulla putkiliikkeellä, mikä oli kallista eikä putkimiestä aina näkynyt sovittuna aikana.

– Oli kaikenlaisia paloturvallisuusvaatimuksia. Katsomon alla on legatiiliharkkoja ja -soraa. Siinä kävi niin, että seinät ja katto oli ehditty maalata, kun soralasti tuli Kouvolasta. Se ei ollut soran muodossa, vaan enemmänkin mutaa. Vieläkin voi putkien päällä nähdä mönjää, jos katsoo, toteaa Juha Elomäki.

Kehräsaareen siirtyminen pelasti PEK:n. Pirkankadulla toiminta olisi vääjäämättä hiipunut. Uudessa teatterissa oli heikkouksia, kuten vähän pieni valkokangas suhteessa katsomoon ja kovat junanpenkit, mutta siellä ei haissut perunakellarilta.

Tekninen kehitys on ollut voitto

Videoiden tulo laittoi elokuvateatterit ahtaalle. PEK:ssä keksittiin avuksi videokirjasto, joka oli suosittu.

Sitten oli taistelua 16-millisten ja 35-millisten esityskopioiden kanssa. Ne teettivät työtä ja suuri osa ensi-illoista meni auttamatta kaupallisille, kuten isolle Finnkinolle, koska kopioiden määrä oli rajallinen.

– Elokuvakeskukselle digiaika on ollut helpotus. Nyt ei ole niukkuutta esityskopioiden kanssa, joten tarjontaa voi lisätä. Katsojaluvut ovat nousujohteisia ja valkokangas pitää pintansa. Meille uudistus oli hyvään suuntaan.

Juha Elomäen työpäiviin kuuluu usein elokuvien katsomista ja se on mieluisaa edelleenkin. Kuva: Anitta Vuorisola

Viime kesänä suuri investointi

Viime kesänä elokuvakeskuksen teatteriin Niagaraan hankittiin 4K-laserprojektori. Se oli kallis investointi.

– Joka vuosi ei voi laittaa 100 000 euroa investointiin, joten alalla on hiljainen sopimus, että uudistusväli on kymmenisen vuotta. Tekniikan muutos on kaiken kaikkiaan ollut hämmästyttävä, Elomäki sanoo.

– Äänipuoli on nyt hienoa. Pirkassa kun kurkkasi valkokankaan taakse, siellä oli vanha Saloran kaiutin. 35-millisissä esityskopioissa oli kapea optinen ääniraita, nyt se on digitaalinen. Vaikka olisi millainen kotiteatteri, se ei pääse tähän kokemukseen, minkä saa elokuvateatterissa. Jos ei ole kahteenkymmeneen vuoteen käynyt meidän teatterissamme, niin voi yllättyä, kuinka mukavat olosuhteet meillä nyt on.

Senioriesityksiin voi tulla kuka vaan

Jo Pirkan aikana keksittiin iloiset iltapäivähinnat. Niagarassa tätä jatkavat Seniorikinon edulliset päiväliput. Jokunenkin on kysynyt, saako näihin näytöksiin tulla, vaikka ei ole eläkeläinen. Kyllä saa.

Seniorikino alkoi kokeiluna ja puuhamiehenä oli Harri Holli Sumeliuksen senioriklubila. Alku oli verkkainen, mutta nyt esitykset ovat suosittuja.

Ennen kello 20.30 näytös oli hyvin suosittu, mutta tilanne on muuttunut. Kaikki eivät ehkä halua liikkua ilta-aikaan. Päivä- ja iltapäivänäytökset ovat vastaus siihen, että yhteiskunta elää ympäri vuorokauden, eikä kaikkien työpäivä ole kahdeksasta neljään. Jonkinlainen muutos on tapahtunut myös asenteissa; joskus päätä vaivasi ajatus, että ei ole ”sopivaa” kuluttaa valoisaa päivää elokuvissa.

Rakkaani merikapteeni on syksyn hitti

Tämän syksyn hitti Niagarassa on ollut Klaus Härön Rakkaani merikapteeni, jolle Kulttuuritoimituksen Anne Välinoro antoi viisi tähteä. Sen katsojamäärissä Niagara oli hetken Suomen kakkonen Helsingin Tennispalatsin jälkeen.

Tällaisia menestyksiä ei tule joka vuosi. Edellinen huippumenestys oli viime vuonna Juho Kuosmasen Hytti numero kuusi. Tehokkain ja korvaamaton markkinointi on kaverin suositus kaverille, että jokin elokuva kannattaa nähdä.

– Vuonna 2019 meillä oli 46 000 katsojaa. Enempää ei oikein voisi olla. Teatteri tulee toimeen omillaan. Samoin levityspuoli tulee toimeen omillaan. Teatterin ja levityksen suhteen olemme normaali kaupallinen toimija eli olemme yrittäjiä, Juha Elomäki sanoo.

Kolmannen sektorin toimija elokuvakeskus on sen suhteen, että se tekee mediakasvatusta päiväkotien ja koulujen suuntaan. Koulukinot olivat tärkeä tekijä tässä suhteessa. Edelleen PEK edistää elokuvakulttuuria Pirkanmaalla.

Valkokankaan tulevaisuuteen Juha Elomäki suhtautuu positiivisesti. Kuva: Anitta Vuorisola

Miltä näyttää tulevaisuus?

Kahteenkymmeneen vuoteen ei Juha Elomäen mukaan ole ollut suurempia katastrofeja. Korona oli tietysti alalle koettelemus.

– En näe taivaan rannassa mullistuksia, ainakaan huonoon suuntaan.

Katsojaluvut ovat elokuvateattereissa nousussa. Se on pieni ihme, sillä suoratoistojen ja television ansiosta päivässä on tarjolla miljoona elokuvaa. Silti valkokangas pitää pintansa.

Elomäki toivoo, että elokuvasäätiön rahoitus kotimaiselle elokuvalle nousee. Sitäkin hän toivoo, että kotimaiset elokuvat tehtäisiin huolella. Niiden kansainvälinen levitys menee heikohkosti. Tässäkin rahoitus auttaisi.

Elokuvan lumous ei ole kadonnut mihinkään ja PEK:ssä suhtaudutaan tulevaisuuteen innolla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua