Yötön yö, ikuisesti – 39. Sodankylän elokuvajuhlat

Sodankylän elokuvajuhlien yleisöä auringon alla. Kuva: Jacky Law

Juho Hakkarainen, teksti

Sodankylän elokuvajuhlia (12.–16.6.2024) on järjestetty vuodesta 1986 lähtien. Arkistomateriaalia vilkaistessa voi panna merkille, että konsepti on pysynyt hämmästyttävän samana läpi vuosikymmenten: viisipäiväisten juhlien ikonisimmat esityspaikat ovat yhä Lapinsuun elokuvateatteri ja Kitisenrannan koulun pihaan pystytetty suuri teltta. Näytöksiin jonotetaan kärsivällisesti ja pääosissa itse elokuvien lisäksi on – kansainvälistä Midnight Sun Film Festival -nimeä myöten – pohjoinen, ainutlaatuinen auringonvalo.

Festivaaliyleisöä Isossa teltassa ennen näytöstä. Kuva: Juho Hakkarainen

Olin jo vuosikausia haaveillut joskus näkeväni tuon filmijuhlien kuuluisan valon – ja tietysti jokusen elokuvan siinä samalla myös. Tänä kesänä se viimein onnistui, pitkän pyörätaipaleen päätteeksi. Saavuin Sodankylään keskiviikkona (12.6.), jolloin festivaalit verkalleen käynnistyivät. Kojuja pystyteltiin, ihmisiä soljui Sodankylän keskustaan. Elokuvia näytettiin aamusta asti. Seuraavien päivien aikana totuttauduin elokuvajuhlien omituiseen maailmaan.

Sodankylän kadut vilkastuivat kojujen avauduttua. Kuva: Juho Hakkarainen

Jonottamisen taito

Ensikosketukseni festivaalien elokuvalliseen tarjontaan tapahtui Lapinsuun raikkaasti rähjäisessä ja arvokkaasti patinoituneessa elokuvateatterissa, jossa näytettiin keskiviikkoiltana puolalaisohjaaja Krzysztof Kieślowskin Decaloguen ykkösosa vuodelta 1988 – yllättävänkin ajankohtainen puheenvuoro näinä tekoälyn ja muun koneelle ulkoistetun ajattelun aikoina, jollaisesta Sodankylän maanläheisissä tunnelmissa tunsi olevansa sopivan etäällä. Lisäherkkuna samassa näytöksessä tarjoiltiin Suomi-lyhäri Olipa kerran talvi – ja lunta (1934) Janne Haavisto & The Shubie Brothersin säestämänä.

Eräs jono elokuvateatteri Lapinsuun näytökseen. Kuva: Juho Hakkarainen

Pitkän, portaita pitkin ulos kadulle saakka ulottuvan jonon nähdessäni kysyin festivaalialoittelijan typerän kysymyksen: jonotanko minäkin, kun minulla on jo lippu?

Kyllä vain, kaikki jonottavat tasa-arvoisesti, minua valistettiin. Tottuneemmalta festivaalikävijältä sain kuulla sen, minkä muutaman seuraavan päivän aikana tulin myös kokemaan: jonottaminen on olennainen osa elokuvajuhlien lumoa.

Saliin pääsyä vartoessa sukeutui hupaisa keskustelu filmijuhlien historiasta, elokuvakerhojen toiminnasta, Kieślowskin elokuvista erityisesti ja elokuvista yleensä. Tämä juuri oli parasta Sodankylää: elokuvalliset kokemukset eivät rajoittuneet pelkästään näytäntöihin, vaan jatkuivat myös näytösten välille – erityisesti jonotushetkiin, joiden aikana latailtiin odotuksia ja virittäydyttiin vastaanottavaiseen tunnelmaan.

Lapinsuun pitkäksi luulemani jono oli vasta alkua. Viiden päivän aikana tulin näkemään ja kokemaan aivan valtavan pitkiä jonoja isoon telttaan, sekalaisia jonoja lippuluukuille – piljettejä oli saatavilla Kitisenrannan koulun pihalla olevista vanhan ajan lipunmyyntikojuista – sekä pieniä ja keskisuuria jonoja milloin minnekin. Pisimmät jonot kiemurtelivat koulun pihalla Ison teltan näytöksiin. Järjestyksenvalvojien piti ohjata niiden muodostumista ja kulkua, koska pian muodostui uusia jonoja toisiin näytöspaikkoihin.

Eräs jono Kitisenrannan koulun pihalla. Kuva: Juho Hakkarainen

Huomionarvoista tosiaan oli tasa-arvoisuus: kaikki jonottivat, kaikki kastuivat samassa sateessa, jossa toisinaan oli kylmä, ja hyttysetkin piirittivät – mutta kaikki myös kylpivät Sodankylän upeassa auringossa. Ja sinnikkäimmät jonottajat palkittiin näyttämöiden parhailla paikoilla.

Ennen Sodankylää en olisi uskonut, että voisin pitää jonottamisesta, mutta elokuvajuhlilla tämäkin ajanviete näyttäytyi kokonaan toisenlaisessa valossa.

Elokuvalippujen hankkimisessa oli omat kiemuransa, ja useat näytökset myytiin loppuun. Huhut jäljellä olevista tai vapautuvista lipuista kiertelivät festivaaliyleisössä. Kuva: Axa Sorjanen

Ajaton valo

Monet Sodankylän kävijät ovat kertoneet, kuinka ajantaju festivaalien aikana häviää. Todistin itsekin tätä omituista ilmiötä: yötön yö jatkui määrättömänä viiden päivän ajan, eikä elokuvateatterin hämäristä ulkoilmaan astuttuaan tiennyt, mikä vuorokaudenaika oli, ja mitä nimenomaista viikonpäivää oikeastaan mentiin. Eikä sillä ollut väliäkään.

Esimerkiksi Milos Formanin Man on the Moonin yönäytökseen menin hyvässä auringonvalossa, ja sama paiste jatkui näytöksestä poistuessani kolmen aikoihin yöllä. Elokuvafestivaalien päätähti – pohjoisen ainutlaatuinen aurinko – pääsi juhlallisiin oikeuksiinsa.

Suosittu paikka keskikesän yöauringon palvomiselle oli Kitisenjoen ranta laitureineen. Sinne monet elokuvien ystävät jatkoivat näytösten jälkeen.

Kitisenrannassa juhlat jatkuivat ympäri vuorokauden. Kuva: Juho Hakkarainen

Puhe elokuvista ja elokuvat itse

Totta kai elokuvajuhlien tärkeintä antia olivat elokuvat itse. Huolella kuratoitu ohjelmisto toi silmien eteen katsomisen arvoisia harvinaisuuksia ja monia vanhojakin tuttuja, jotka viehkeässä ympäristössä näyttäytyivät uudessa valossa. Ohjelmisto oli monipuolinen: tulin nauttineeksi elokuvia laidasta laitaan, laadusta tinkimättä.

Leos Caraxin elokuvat Boy Meets Girl (1984) ja Levoton veri (1986) tekivät erityisvaikutuksen. Etenkin jälkimmäinen oli suvereenia ideatykitystä, hengästyttävän hervotonta mielikuvituksen leikkiä. Aamukeskusteluissa ohjaaja kuvaili elokuvan taiteenlajina olevan hänelle saari, jolla ei ole rajoja – kaunis saari, jossa on myös hautausmaa! Samalla saatiin lisävalaistusta myös esikoisohjaukseen Boy Meets Girl: Carax kertoi nuorena kammoksuneensa värien käyttöä, joten varhaiselokuvat olivat mustavalkoisia ja pääasiassa yöllä kuvattuja.

William Friedkinin toimintaklassikko Kovaotteiset miehet (1971) sai puolestaan lisämausteita englantilaisen kriitikon Mark Kermodenin mainiosta alustuksesta, johon kuului runsaasti sisäpiiritietoa elokuvan tekemisestä ja taustoista.

Isossa teltassa perjantaina nähty Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) oli pysähdyttävä ja erityinen tapaus muusikko Anssi Tikanmäen äskettäisen kuoleman vuoksi. Näytös omistettiin edesmenneelle muusikolle. Ennen näytöstä näyttelijä Pirkko Hämäläinen ja ohjaaja Mika Kaurismäki kertoivat elokuvan synnystä ja tekijäporukan hyvästä hengestä. Heti elokuvan alussa kuultu Tikanmäen sovittama bändi-Finlandia johdatteli festivaaliyleisön 1980-luvun juhlallisiin filmitunnelmiin.

Ohjaaja Mika Kaurismäki ja näyttelijä Pirkko Hämäläinen muistelivat Arvottomat-elokuvan tekemistä. Kuva: Axa Sorjanen

Uusia elokuvallisia tuttavuuksia festareiden aikana olivat muun muassa Stéphane Brizén romanttis-lämminhenkinen Out of Season (2023) ja Christian Petzoldin komediallisista aineksista vääjäämättömäksi tragediaksi kehittyvä Punainen taivas (2023). Meksikolaisen Alfonso Cuarónin elokuvan Ja äitiäs kans (2001) olin kai nähnyt aiemmin dublinilaisessa hostellissa vuonna 2008, mutta paljon olin siitä unohtanut. Nyt Isossa teltassa ainutlaatuinen road trip tatuoitui mieleen tukevammin. Erityislaatuinen kokemus oli myös Jonathan Demmen ohjaaman Talking Heads -klassikon Stop Making Sense (1984) karaokenäytös, jonka esilaulajana toimi Olavi Uusivirta. Yksi maailman hienoimmista konserttielokuvista toimi hyvin tälläkin tavoin ja veti ison teltan lavaosan täyteen tanssivaa ja laulavaa elokuvakansaa.

Esilaulaja Olavi Uusivirralla ja karaokeyleisöllä oli kivaa Stop Making Sense -elokuvan erikoisnäytöksessä. Kuva: Liisa Huima

Olaf Möllerin kuratoimasta rantaelokuva-aiheisesta Mestariluokka-näytössarjasta tuli nähtyä useampi teos. Erikoisemmasta päästä oli puolalaisohjaaja Tadeusz Konwickin The Last Day of Summer vuodelta 1958, jossa toisen maailmansodan muistot sekoittuvat erikoisen leikkisiin ja välillä varjoisiinkin tunnelmiin jossakin Itämeren rantalomakohteessa. Möller alusti elokuvan lennokkailla jutuillaan, eikä katsomiskokemusta häirinnyt sekään, että filminauha taisi katketa ja korjaustoimenpiteisiin meni jokunen tovi. Yleisö ei ollut moksiskaan: vierustoverini kuiskasi, ettei nyt heitetä kirvestä kaivoon, hengitteli syvään salin raskasta ilmaa ja totesi hartaasti ”elokuvateatterin haju…”

Omalla tavallaan vielä omituisempi Möllerin sarjan esitys oli Paul Wendkosin Hyttynen lähtee Havaijille vuodelta 1961, jonka näin festareiden viimeisenä elokuvana sunnuntain toiveuusintana. Kysymyksessä oli ilmeisesti ensimmäinen mestariluokan elokuvan uusinta elokuvajuhlien historiassa, joten erityistapaus sikälikin. Kepeä surffielokuva oli aikoinaan melkoinen kassamagneetti, mutta herätti myös närää Wendkos-faneissa: miksi nero oli väsännyt sellaisen höpsön tyttöjen elokuvan? Niinpä, sehän oli uraauurtavaa: elokuva teki surffausta tunnetuksi naispuolisen päähenkilön välityksellä.

Legenda Olaf Möllerillä riitti lennokasta kerrottavaa elokuvien alle. Kuva: Juho Hakkarainen

Hartaat aamukeskustelut

Aamukeskustelut ovat läpi vuosien olleet yksi elokuvajuhlien klassikoista, ja tänäkin vuonna niitä järjestettiin torstaista sunnuntaihin Kitisenrannan koululla. Erityisen tunnelmabonuksen aamukeskusteluihin sai, kun oli edellisyön keskittynyt elokuvien tuijotteluun ja nukkunut mahdollisimman vähän.

Olihan se jo itsessäänkin upeaa, että ihmisiä tungeksi jo aamusta koulun koville penkeille kuuntelemaan pitkiä keskusteluja siitä tärkeimmästä eli elokuvan olemuksesta. Ja siksi ihmiset tungeksivat, että keskustelut olivat hyviä: avartavia, meditatiivisia, pyhiäkin.

Aamukeskusteluissa kuulin kazakstanilaisohjaaja Adilkhan Jeržanovin katsoneen lapsena paljon Bruce Leen elokuvia. Kyseenalainen ajanviete johti tärkeään havaintoon: elokuvassa pitäisi olla muutakin kuin tappeluita. Italialaisohjaaja Michelangelo Frammartino puolestaan puhui olennaisia asioita tilasta. Arkkitehtuurin opinnot olivat ohjaajalle elokuvanteon kannalta merkittävämpiä kuin elokuvakoulu. Ne johtivat oivallukseen, että elokuva on tila, joka vastaanottaa yleisön.

Michelangelo Frammartino (vas.) aamukeskustelussa Kitisenrannan koululla. Kuva: Juho Liukkonen

Vieraat tekevät festivaalin

Sodankylän kaukainen sijainti varmaankin omalta osaltaan takasi tänäkin vuonna sen, että paikan päällä oli enimmäkseen hyvää ja vastaanottavaista elokuvayleisöä. Ei niin kauaksi kannata lähteä sekoilemaan. Järjestyshäiriöitä en nähnyt ollenkaan ja elokuviin eläydyttiin asian vaatimalla vakavuudella – naurettiin, itkettiin ja taputettiin. Oman pikantin lisänsä näytäntöihin toi yleisön luoma ääniefekti: salien pimetessä ja elokuvien alkaessa kaikui tölkkien loputon sihatelu, joka ei kuitenkaan ollut loputonta, eikä häirinnyt elokuvakokemuksia millään tavalla.

Festivaalien aikana näin loputtoman määrän talkoolaisia työn touhussa ja mitä erilaisimmissa tehtävissä. Työllään talkoolaiset mahdollistivat elokuvajuhlien onnistumisen. Talkoopestit ovat vuodesta toiseen haluttuja, ja monet saapuvat aina uudestaan ja uudestaan mieluisiin vapaaehtoishommiin. Näytti se myös olevan aivan oikeasti rankkaa työtä: monista työmyyristä väsymys paistoi läpi, mutta festivaalia tehtiin silti ilahduttavalla tarmolla, täydellä sydämellä ja hymy huulilla.

Raskaan työn raatajia Ison teltan edessä elokuvajuhlien viimeisenä päivänä. Kuva: Juho Hakkarainen

Myös arvoisat kutsuvieraat eli elokuvantekijät olivat totta kai olennainen osa festivaalia. Useimmat heistä viihtyivät muun yleisön parissa ja nauttivat elokuvajuhlien välittömästä tunnelmasta. Esimerkiksi ohjaajalegenda Leos Carax istui teltanrähjässä aamukahvilla ihan siinä missä kuka tahansa muukin, siirsi penkkiään sateensuojaan ja soi aikaansa rupatteluille fanien kanssa.

Ohjaaja Leos Carax tuijotti tulta muiden festivaalivieraiden seurassa Porttikosken lavatansseissa. Kuva: Susanna Pesonen

Kaiken kaikkiaan tärkeä osa Sodankylän tenhoa oli kotikutoinen meininki. Käytännön järjestelyt jonotuksineen, lippuluukkuineen ja muine suurpiirteisine viritelmineen toivat välillä mieleen Aki Kaurismäen elokuvien vanhan, tarkemmin määrittämättömään aikaan sijoittuvan maailman. Joskus saattoi näytöksissä kuva ja ääni olla huonosti synkassa tai ruutu olla epätarkka, mutta mitäpä pienistä: siinä maailmassa viihtyi silti mainiosti.

Sodankylä elokuvajuhlien näyttämönä

Sodankylän keskusta sopi elokuvajuhlien tapahtumapaikaksi fantastisen hyvin. Kaupungin rujo arkkitehtuurikin näyttäytyi keskikesän valossa ja hymyilevien ihmisten piirittämänä upealta.

Lauantaina sattui kohdalle pieniä sateita, mutta piristykseksi saatiin onneksi myös kaikkia sateenkaaren värejä: Sodankylän ensimmäinen oma pride-marssi toi kirkkaita sävyjä harmauteen. Se oli lempeä voimannäyttö, joka sopi erinomaisesti elokuvajuhlien suvaitsevaisiin tunnelmiin.

Värikäs Pride-kulkue marssi ohi Lapinsuun kohti Kitsenrantaa. Kuva: Susanne Pesonen

Oheisohjelmistosta tulin jonkin verran nähneeksi tamperelaisen VHS-klubin meininkejä Sodankylän matkakeskuksella – arkkitehtoninen kiinnostavuus muuten sekin. Klubilla oli usean päivän ajan tarjolla vaikka mitä: työpajoja, karaokea, hiihtoäänisimulaattoria, runo- ja musiikkikeikkoja sekä tietysti runsaasti telkkareita ja VHS-nauhoja.

Sodankylän matkakeskuksessa kuultiin muun muassa Elatu Nessan tunnelmointia. Kuva: Juho Hakkarainen

VHS-klubin vessa oli asianmukaisesti tapetoitu Jorma Kääriäis -julistein ja siellä pääsi laulamaan karaokea. Kuva: Juho Hakkarainen

VHS-klubin kummallinen meno sopi Sodankylään niin hyvin, ettei se edes erityisen kummalliselta tuntunut. Ihan normaalia hienoa toimintaa karaoke-vessoineen, bingolottoineen ja muovipussinäyttelyineen.

Sodankylän karhean miljöön tuoma lisä ja pitkä matka pohjoiseen olivat merkittävä osa elokuvajuhlien kokonaiskokemusta. Useasti huomasin tuumivani, ettei tällainen olisi mahdollista muualla kuin Sodankylässä. Ei näin hienoja elokuvia ja muuta ohjelmistoa voisi läpikaupallisissa tapahtumissa viedä läpi.

Sain nähdä ja kokea elokuvajuhlat alusta loppuun. Näin festivaalien vilkastumisen keskiviikkona – tietenkin lukuun ottamatta ja yhtään väheksymättä valtavaa esityötä – ja todistin myös katujen tyhjentymistä sunnuntaina ja maanantaina. Viimeisenä Kitisenrannan koululla näkemäni elokuvan aikana pihan suuren teltan purkaminen oli jo edennyt pitkälle.

Ison teltan purkupuuhat olivat sunnuntai-iltana pitkällä. Kuva: Juho Hakkarainen

Joku kertoi, että pystyttämiseen menee kaksi viikkoa, purkaminen käy kahdessa tunnissa. En tiedä onko niin, mutta siltä ainakin tuntui, että viisi festivaalipäivää meni hujauksessa. Festivaalien ehtoopuolella kojuilta jaettiin ruokaa huokein hinnoin, jopa ilmaiseksi – sillä suusanallisella ehdolla, että vastaanottaja vierailee kojulla ensi vuonnakin.

Ja moni siinä totesikin, että Sodankylään on päästävä uudestaan.

Totta kai, ikuisesti.

Juho Hakkaraisen pyörämatkaan Tampereelta Sodankylän elokuvajuhlille voit lukea Matkalla pohjoiseen -juttusarjasta täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua