Koronavirus perui Jari Hallamaan jäähyväiskiertueen. Filmipyörän 25-vuotinen taival päättyi lähes tyhjälle salille esitettyyn Helene-elokuvaan.
Tommi Liljedahl, teksti ja kuvat
Sali pimenee, filmin pyörittäjä virittelee rahisevan koneen käyntiin ja kirkas valokeila lävistää ilman päiden yläpuolella. Ilmassa on leffan lumoa.
Elokuvilla on nostatettu, laajennettu ja ylläpidetty monta maaseudun seurataloa. Leffat ovat tarjonneet sukupolvia yhdistäviä elämyksiä ja tuoneet suuren maailman tuulia. Valkokankailla on palvottu Suomi-filmien tähtiä ja mystisiä staroja valtameren takaa.
Leffailta on ollut kylille yhteisöllisyyttä luova merkkitapaus. Yhteinen asia on koonnut väkeä, ja yhteinen elämys tarjonnut puheenaihetta pitkäksi aikaa.
Toisinaan elokuvista on jäänyt mieleen leffan tarinaakin suurempia tunteita, sillä muuallakin kuin valkokankaalla tapahtui. Salin pimeydessä saattoi varovaisesti hivuttaa kättä kohti vieressä istuvaa.
Televisio hiljensi maaseudun elokuvateatterit, ja elämysteollisuudeksi muuttunut elokuva-ala viimeisteli tuhon. Nykyisin suuret tuotantoyhtiöt suoltavat vetonauloja teatteriketjuille. Noin 70 prosenttia Suomen leffamarkkinoista hallitsee kiinalaisomisteinen Finnkino. Sen rinnalla sinnittelee vielä joitain elokuvaperheitä ja -sukuja, jotka tekevät tilinsä aulan oheismyynnillä.
Tätä kehitystä vastaan on Pirkanmaalla 25 vuoden ajan taistellut Filmipyörä. Se on vienyt elokuvataidetta ja -viihdettä sinne, missä varsinaisia elokuvateattereita ei ole.
Ennen alkutekstejä Jari Hallamaa astelee salin eteen esittelemään illan elokuvan ja kiertue-elokuvateatterin tulevaa tarjontaa.
Neljän katsojan jäähyväisnäytös
Koronavirus on keskeyttänyt peli- ja esityskaudet, ja monen legendan jäähyväiset ovat latistuneet tyhjien katsomoiden vuoksi. Samoin kävi myös Pälkäneen, Lempäälän, Ylöjärven ja Hämeenkyrön elokuville.
Pirkanmaan ”kyläkinoja” 25 vuoden ajan pyörittänyt Jari Hallamaan karut jäähyväiset koettiin sunnuntaina Pälkäneellä. Ennen alkutekstejä mies asteli tapansa mukaisesti salin eteen esittelemään illan elokuvaa, mutta ei enää kertomaan tulevasta ohjelmistosta. Neljä koronakammolta paikalle uskaltautunutta katsojaa nieleskeli haikeana jo ennen kuin Helenen alkutekstit valaisivat valkokankaan.
Hallamaa oli buukannut jäähyväisnäytökset pääsiäiseksi, mutta sen niiden peruminen ei vaadi edes viranomaismääräyksiä, sillä ihmiset eivät uskalla kokoontua yhteen.
Ura alkoi lasten leffoilla
1980-luvun alussa kotimaisemiinsa Kangasalle palanneesta lastentarhanopettajasta voi tunnistaa eräänlaista entisaikojen kansankynttilähenkeä. Päivätyönsä rinnalla Jari Hallamaa halusi tuoda kotikuntaansa kulttuuria. Hän hankki 16-millisen projektorin ja alkoi näyttää lastenelokuvia.
Aika ei ollut erityisen otollinen, sillä 1990-luvun alussa yleistyneet videot passivoivat elokuvan ystäviä kotisohville. Hallamaa halusi silti näyttää leffoja. Hänen haaveenaan oli saada Kangasallekin elokuvateatteri. Mies tunnisti silti realiteetit: paikkakunnalla ei ollut riittävästi katsojia, ja siksi reviiriä piti laajentaa.
– Olin valmis ryhtymään kokopäivätoimiseksi filminpyörittäjäksi, mutta sitä en tiennyt, että se tarkoittaisi 24 tuntia vuorokaudessa, mies nauraa.
Pälkäneen teatterin sunnuntainen Helene-esitys jäi Jari Hallamaan jäähyväisnäytökseksi, kun koronavirus perui jäähyväiskiertueen. Paikalla oli vain neljä ihmistä.
Vuonna 1995 perustetun kiertue-elokuvateatteri Filmipyörän ideana oli viedä kulttuuria myös naapurikuntiin. Hallamaa ei ole varma alkuperäisidean toimivuudesta, koska elokuvat ovat muuttuneet viihdeteollisuudeksi.
– Viimeistään digitaalisuus latisti elokuvakulttuurin.
Videoiden jälkeen kotiteatterit ja netin suoratoistopalvelut muuttivat kilpailua vapaa-ajasta. Intohimoiset elokuvan harrastajat katosivat leffakerhoihinsa.
Sen sijaan filminpyörittäjän elämä ei ole yhtään helpottunut kelakauden jälkeen. Filmien julkinen esittäminen on edelleen tarkasti valvottua ja säädeltyä.
– Tiukka tekijänoikeuslainsäädäntö on johtanut siihen, että hyvä kun koululuokassa saa avata television.
Yhden miehen yhdistys
Filminpyörittäjä ei murehdi peruuntuvaa jäähyväiskiertuetta. Elokuvat ovat ennenkin joutuneet väistymään isompien asioiden edessä, kun oma terveystilanne on pakottanut tauolle.
Jari Hallamaa myöntää iskeneensä hanskat monta kertaa tiskiin painiessaan talouspulmien ja kuntien oikkujen kanssa. Koskaan ei voi olla varma, maksaako säästöjä hakeva kunta vielä ensi vuonna korvausta talkooporukalle, jota tarvitaan laitteiden siirrossa tai lipunmyynnissä. Tilojen rakentamisesta ja käyttämisestä päätettäessä jää helposti kuulematta käyttäjien mielipide. Filmipyörä vetäytyi kotikunnastaan, kun tilat pistettiin maksullisiksi.
Kiertue-elokuvateatteria ei kuitenkaan pyöritä bisnes, vaan rakkaus lajiin.
– Jos olisin perustanut osake- tai kommandiittiyhtiön, se olisi ollut saman tien konkurssissa.
Hallamaa päätyi aikanaan yhdistysmuotoon, koska paikalliset elokuvakeskuksetkin olivat yhdistyksiä. Tämä on helpottanut yhteistyötä kuntien kanssa, ja myös tilataksat kohtelevat eri tavalla kuin yrityksiä.
Taustatoimija on jäänyt yhden miehen yhdistykseksi, sillä filmien pyörittämisen ohessa ei ole riittänyt energiaa yhdistysbyrokratian pyörittämiselle.
– Kansakoulupohjalta on joutunut opettelemaan uutta tekniikkaa, projektoria kalibroiva Jari Hallamaa nauraa.
Kelojen kantamisesta tiedostojen lataukseen
Elokuvateattereiden viimeisen pudotuspelin aiheutti kymmenen vuotta sitten digitointi. Muutaman leffan syksyisin ja keväisin esittäneillä kyläteattereilla ei ollut varaa investoida kalliiseen tekniikkaan.
Hallamaan mielestä digitointi tapahtui Suomessa isoja yrittäjiä palvellen. Hän ei ollut teknologiaharppauksesta erityisen innostunut, mutta pystyi ylittämään kuilun, koska oli jo alalla.
– Nyt entistä paremmat digitaalilaitteet saisi jo halvemmalla.
Digiaika muutti työn filmikelojen kantamisesta elokuvatiedostojen lataamiseksi.
– Ennen aikaan oli hienoa näyttää ihmisille, kuinka filmi pujotetaan koneeseen. Kelojen roudaaminen oli aika rankkaa, mutta rehellistä työtä.
Toisaalta muutos toi maaseudun pienen yrittäjän samalle viivalle suurten toimijoiden kanssa. Filmikopioiden aikaan hän oli viimeisenä jonossa, mutta nyt uutuudet voi esittää vaikka heti ensi-iltaviikonloppuna.
Jari Hallamaa on kiertänyt 25 vuotta näyttämässä elokuvia paikkakunnilla, joissa ei ole omaa leffateatteria.
Kiitos työstä tulee ulko-ovella
Uutuusarvon lisäksi moni muukin seikka vaikuttaa leffavalintoihin. Pitää tuntea maakuntien maku, jotta osaa valita kaksi tai kolme elokuvaa, jotka mahtuvat kerralla kiertue-elokuvateatterin ohjelmistoon.
– Elokuvasta pitää olla pari näytöstä, jotta ihmiset saavat sen paremmin mahtumaan kalentereihinsa.
Kotimaisuusaste on kova, sillä vahvaa paluuta tekevät Suomi-leffat kiinnostavat katsojia. Mutta etukäteen ei silti koskaan tiedä, miten sali täyttyy.
– Myydään ensimmäinen ja viimeinen lippu, ja toivotaan etteivät ne ole sama.
Kerran on käynyt niinkin: Ystäväni Henry -elokuvan Hallamaa esitti Nokialla yhdelle intohimoiselle filminystävälle.
Tapahtumanjärjestäjälle on aina jännittävä paikka, kun näkee, onko väki lähtenyt liikkeelle. Hallamaa kuitenkin vakuuttaa, että hän saa työstään palkkion vasta elokuvan jälkeen. Äänetön ele voi olla yhtä iso kiitos kuin elämänsä toisen elokuvan valkokankaalta nähneen pikkukatsojan hehkutus.
– Se on iso juttu, kun äijä peukuttaa koskettavan leffan jälkeen – tai katsoo luimistellen ja poskiaan pyyhkien muualle.
Filminpyörittäjä ei jää kasvottomaksi
Suuressa leffateatterissa leffan hankkivat ja esittävät ihmiset jäävät kasvottomiksi, mutta Filmipyörän esitysten alkajaisiksi Jari Hallamaa astuu koneen takaa valkokankaan eteen. Mies kertoo nähtävästä leffasta ja tulevasta ohjelmistosta. Etenkin perheleffoissa saadaan myös eräänlaista tapakasvatusta: miten salissa käyttäydytään ja mihin roskat laitetaan. Avaussanat korostavat myös paikallisuutta: tuttu filminpyörittäjä on tuonut elokuvan kotikylälle.
Hallamaa sanoo, että rutiinin taustalla on ajatus rauhoittaa elokuvaelämys. Sen tarve ei ole ainakaan vähentynyt, sillä nykyisin on harvoja paikkoja, joissa ihmiset istuvat paikallaan kaksi tuntia, eivätkä räplää koko ajan puhelintaan.
Ennen lippuluukun avaamista Jari Hallamaa on tehnyt jo monta tuntia töitä, sillä kiertue-elokuvateatteri tuo sähköä lukuun ottamatta kaiken mukanaan. Kaikki pakataan kiertueen alla autoon ja puretaan viimeisen näytöksen jälkeen pikkutunneilla varastoon.
Kiertue-elokuvateatterin pyörittäminen on edelleen fyysistä työtä, sillä suuria laitteita ei ole tehty siirrettäväksi. – Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että kiertueelta palataan mustelmilla, Jari Hallamaa sanoo.
Kiertueelta palataan mustelmilla
Kun Filmipyörän auto kaartaa salin ovelle, avuksi saapuu paikallinen talkooporukka. Pälkäneellä raskaiden projektoreiden raahaamisessa auttavat koripallojunnujen vanhemmat. Tekniikka on isoa ja painavaa, sillä sitä ei ole suunniteltu siirrettäväksi. Eikä tiloja rakennettaessa ole mietitty tavaroiden rahtaamista.
– Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että kiertueelta palataan mustelmilla. Ja joskus terveyskeskuksen kautta, Jari Hallamaa muistelee leuan tikkausta rappuskompuroinnin jälkeen.
Kun laatikot ja laitteet on saatu sisälle, Hallamaa virittelee aulaan telineen, jonka kirjainlyhenteet kertovat, mille korkeudelle koneet on missäkin salissa viriteltävä. Pälkäneen teatterilla laitteet kootaan vaatenaulakoille, koska vanha konehuone muuttui remontissa tekniseksi tilaksi. Miehellä ei ole kuitenkaan valittamista, sillä tilaa uusittaessa sentään kuultiin myös käyttäjiä. Salin poikki vedettiin valmiiksi johdot äänentoistoa varten, mikä vähentää piuhakelojen määrää.
Kun kaikki on valmista, mies kalibroi projektorin ja testaa äänentoiston. Kaiuttimetkin kulkevat kuormassa, sillä salien oma äänentoisto ei sovellu elokuviin, joissa pitää kuulua niin kuiskaukset kuin erikoistehosteiden jytinäkin.
Hallamaa saa toisinaan katsojilta kiitosta siitä, ettei hän ole lähtenyt mukaan äänentoiston kilpavarusteluun. Ne, jotka eivät mene elokuviin kokemaan efektejä ja tehosteita, arvostavat tolkullista äänentoistoa.
Ikimuistoisia ulkoilmanäytöksiä
”Kyläkinojen” lisäksi Filmipyörä on tarjonnut elokuvaelämyksiä erikoisnäytöksissä. Saarikylissä alkunsa saanut Suvikino päätyi Urjalan kautta Lempäälään. Pälkäneen kesäperinteisiin ovat kuuluneet Niitty-Seppälän kesätorikauden huipentaneet ulkoilmaleffat.
Monet muutkin ulkoilmanäytökset ovat olleet ikimuistoisia erityistapauksia. Mies vailla menneisyyttä veti Kangasalan Lepokodin kesäteatterille enemmän väkeä kuin penkkeihin mahtui. Postia pappi Jaakobille -elokuvan yönäytös tähtitaivaan alla loi lumoavan tunnelman Pälkäneen rauniokirkolle.
Raja 1918 –elokuvan Hallamaa esitti kuvauspaikan tuntumassa Laitikkalan seuratalolla.
– Kun sain filmin pyörimään, talo oli niin täynnä, etten enää mahtunut ulos. Ajattelin, että Pälkäneen esitykseen ei voi enää riittää väkeä, mutta jono oli niin pitkä, etteivät kaikki mahtuneet sisään.
Vaatii tilannetajua ja joustavuutta, kun leffaesitys muuttuukin joukkojenhallintatilanteeksi. Mutta näistäkin on selvitty lisätuoleja kantamalla ja lisäesityksillä.
Jari Hallamaa on tehnyt monta tuntia töitä ennen kuin lippuluukku avaa. Esityskalusto on pakattu autoon, purettu ja kasattu saliin. Piuhojen vetämisen jälkeen mies testaa äänentoiston ja kalibroi projektorin.
Projektori kellariin
Jari Hallamaa karsi muutama vuosi sitten esityspaikkakuntia, kun hänestä tuli sairastuneen vaimon omaishoitaja. Tuplarooli on aiheuttanut riittämättömyyden tunnetta: kotona pitäisi tehdä Filmipyörän hommia, kiertueella hän on poissa apua tarvitsevan rinnalta.
Vaikka mittarissa on jo 66 vuotta, Hallamaa olisi edelleen valmis tekemään filminpyörittäjän työtä, mutta vastuuta hän ei enää halua kantaa. Vähitellen kypsyi päätös vetäytymisestä: nämä ovat hänen jäähyväisensä tässä roolissa. Jos Pirkanmaan elokuvakeskuksen kanssa käydyt keskustelut eivät muuhun johda, Filmipyörän laitteet päätyvät kellariin.
– Filmipyörän toiminta lakkaa ja eroan toiminnanjohtajan tehtävistä eli pyydän eroa itseltäni. Lähden kesäkuun alussa kahdeksi viikoksi Kreetalle yksin. Selvitän päätäni, mitä olen tehnyt ja mitä haluan tulevaisuudelta.
Koronaviruksen vuoksi peruuntuneelle jäähyväiskiertueelle Hallamaa oli varannut Klaus Härön draamakomedian Elämää kuoleman jälkeen, jossa kipuillaan vaimon kuolemaa.
– Se ei valikoitunut sattumalta viimeiseksi elokuvaksi, Hallamaa sanoo.
