Uudelta ohjelmistonsuunnittelutiimiltä odotettiin selkeää muutosta Berlinalen sekavaksi menneeseen pääkilpasarjaan. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt.

Eija Niskanen

Berliinin elokuvajuhlien uudelta, Locarnon festivaalilta siirtyneeltä ohjelmistonsuunnittelutiimiltä odotettiin selkeää muutosta sekavaksi menneeseen Berlinalen pääkilpailusarjaan. Mitään erityistä uutta ei kuitenkaan näkynyt, vaan ohjelmistoon mahtui niin osumia, mielenkiintoisia kuin käsittämättömiäkin valintoja.

Itse odotin suurella kiinnostuksella, mitä Alfred Döblinin modernismin klassikosta Berlin Alexanderplatz (1929) on saatu aikaiseksi. Filmatisointi oli itse asiassa jo kolmas: ennen Fassbinderiä Alexanderplatzilla pyöri kameroineen vuonna 1931 Phil Jutzi. Nyt asialla on ollut afgaanitaustainen ohjaaja Burhan Qurbani.

Qurbanin nykypäivään sijoittuvan elokuvan Franz Biberkopf on afrikkalainen paperiton siirtolainen Francis of Bissau. Elokuva alkaa Välimeressä. Francis kamppailee aallokossa ja pelastuu, rakastettu Ida painuu meren pohjaan. Pian Francis on berliiniläisessä vastaanottokeskuksessa, jossa paholaismainen Reinhold käy pestaamassa porukkaa huumekauppaan. Reinhold tekee töitä isommalle kiholle Pumsille. Koska Francis on vannonut aloittavansa uuden hyvän elämän (Ich Will Gut Sein), hän kokkaa ruokaa huumediilereille. Mutta Reinhold houkuttelee Francisin yhä syvemmälle rikoksen kierteisiin.

Uuden rakkaan, Miezen, tapaaminen näyttäisi antavan mahdollisuuden onneen, mutta kuten tiedämme, sitä ei Francisille suoda, vaan kohtalo iskee häneen kolmasti, kuten elokuvan kertojanääni (joka paljastuu Miezen ääneksi) heti elokuvan alussa sanoo.

Burhan Qurbani. Kuva: Timo Kuismin

Lehdistötilaisuudessa ohjaaja Burhan Qurbani sanoi, ettei alun perin aikonut tehdä uutta versiota Döblinin romaanista, vaikka olikin lukenut kirjan useaan kertaan. Hän seurasi Hasenheiden puistossa kaltaistensa siirtolaisten huumediilausta haluten tehdä aiheesta elokuvan, kun hänelle yhtäkkiä iski päähän, että mitä jos Franz Biberkopf kävelisi tuohon.

Qurbanin versio ei sinänsä ole huono elokuva. Kolmetuntisena se tavoittaa paljon nykypäivän Saksasta. Welket Bungué härkämäisenä Francisina ja muutama vuosi sitten Berlinalen nousevien eurooppalaisnäyttelijöiden Shooting Star -ohjelmaan valittu Jella Haase Miezenä tekevät roolinsa hyvin, samoin kuin suorastaan perkeleellisen Reinholdin tekevä Albrecht Schuch. Mutta Fassbinderin runollisuuteen ja symbolisuuteen asti elokuva ei yllä. Vaikka kaikki tapahtumat ovat suoraan Döbliniltä, vain nykyaikaan siirrettynä, Berliinin runollinen kuvaus, niin Döblinin tekstin kuin Fassbinderin kameran, puuttuvat. Ne on korvattu yökerhoilla ja tankotanssijoilla. Palkintoja ei elokuvalle herunut.

Berlin Alexanderplatzin Francis (Welket Bungué) ja Mieze (Jella Haase). Kuva: Berlinale

Natsiksi paljastuneen Alfred Bauerin nimeä kantanut palkinto Alfred Bauer Prize oli korvattu uudella hopeakarhulla. Berlinale Silver Bear 70th -palkinnon sai ranskalainen Delete History, jossa ohjaajapari Benoît Delépine ja Gustave Kervern poistuvat valtavirran ranskalaiselokuvien eleganteista pariisilaisasunnoista ja sivistyneistä illalliskeskusteluista lähiöön, joka on kuin suoraan Yhdysvalloista.

Naapuruston asukit yrittävät selviytyä uudessa pätkätöiden ja virtuaalitalouden maailmassa. Eronnut Marie sortuu kapakkareissulla umpitunnelissa vieraan matkaan ja päätyy somessa leviävään seksivideoon. Se pitäisi saada pois ennen kuin teinipoika näkee sen. Christine ajaa uberiä, mutta on huolissaan huonoista asiakasarvioista. Niitä pitäisi parantaa. Bertrandilla on tapana sortua netissä jahtaavien sievien neitosten vokotteluihin.

Kaikilla luottokortit paukkuvat, kun nettipalveluja on päivitettävä siihen juuri nyt parhaaseen tarjoukseen. Tämä peruskeltaliiviporukka päättää hakata netin algoritmit ja selvitä voittajana maaliin. Hauska komedia osuu puhelinpalveluiden ärsyttäviin jonotusääniin ja internetin ikuisiin I agree -namikoihin kyllästyneen huumorintajuun.

Delete History: Marie, Christine ja Bertrand hakkaavat algoritmit. Kuva: Berlinale

Toinen odotettu uutuus oli Chistian Petzoldin Undine, josta Paula Beer pokkasi parhaan naisnäyttelijän pokaalin. Undine tekee opaskeikkaa Berliinin Mitten museossa, jossa hän kertoo yleisölle Berliinin rakennusten historiasta. Poikaystävä Johannes jättää hänet epätoivoon, kunnes murtuneen Undinen pelastaa kirjaimellisesti kaupunkisukeltaja Christoph (Franz Rogowski), kun akvaario pamahtaa rikki heidän yläpuolellaan. Maanpäällisen Berliinin tunteva Undine pääsee tutkimaan vedenalaista maailmaa, kunnes Johannes palaa takaisin kuvioihin.

Undine on juuri sellainen elokuva, jota kaltaiseni kirjanikkarit mielellään analysoivat: sen osaset loksahtavat niin ovelasti toisiinsa, olematta kuitenkaan liian osoittelevia. Ja Petzoldin elokuvien tapaan myös Undine on ohjaajansa näköinen.

Hong Sang-soo tekee intiimejä ihmiskuvia. Kuva: Berlinale

Parhaan ohjaajan palkinnon pokkasi Etelä-Korean Hong Sang-soo elokuvallaan The Woman Who Ran, joka tuttuun Hong-tyyliin keskittyy intiimin pienimuotoisesti kuvaamaan taiteellisilla töillä tai freelance-keikoilla itsensä elättävien ihmisten ihmissuhteita keskustelujen kautta.

Elokuvassa nuori nainen tapaa muutaman päivän aika tuttaviaan ja käy keskusteluja heidän kanssaan. Hong itse vastasi lehdistötilaisuudessa kysymykseen elokuviensa ja eteläkorealaisen yhteiskunnan suhteesta, ettei hän koskaan ala teemasta tai aiheesta vaan luo tilanteen ja jos siitä alkaa nousta merkityksiä niin hyvä.

Kuvaamisen aikanakin sattuu: elokuvassa on kohtaus, jossa naapuri tulee valittamaan kahden naisen tavasta ruokkia kulkukissoja. Kamera zoomaa paikalle ilmestyvään kissaan, joka istua nököttää kissamaisesti paheksuvan näköisenä kameraan päin. Kaikki tämä oli puhdasta sattumaa: ”Olimme ajatelleet yrittää kuvata illansuussa, jolloin kissat yleensä ilmaantuvat syömään. Kissa ilmestyi siihen keskellä päivää ja kuvasimme äkkiä kohtauksen yhdellä otoksella”, ohjaaja kertoi. Kissa saikin pressinäytöksessä raikuvat aplodit.

First Cow on hieno länkkärin uustulkinta. Kuva: Berlinale

Kelly Reichardtin amerikkalaisindie First Cow on kekseliäs uus-western. Yksinäinen kokki Cookie ja kiinalaissiirtolainen King-Lu lyövät Oregonin kultakentillä vaeltaessaan viisaat päänsä yhteen ja lypsävät rajakaupungin pormestarin lehmästä salasuhkin maitoa, josta uppopaistavat mitä makoisimpia öljykakkuja. Ne myyvät kaupungin torilla kuin häkä, myös pormestarille, joka ei tajua maistavansa oman lehmänsä tuotoksia.

Kuten moni klassikkowestern, myös First Cow käsittelee kapitalismin syntyä lännenkuvaston myötä. Ja kuten arvata saattaa, ahneus käy kalliiksi. Elokuva käyttää kauniisti Oregonin syksyistä luontoa ilmavassa kuvastossaan, ja pääparin lojaali ystävyys on kauniisti kuvattu.

Eliza Hittmanin ohjaama teinityttökuvaus Never Rarely Sometimes Always on juuri sitä, mitä Amerikka nyt tarvitsee. 17-vuotias Autumn huomaa olevansa raskaana, ja kun paikallinen klinikka Pennsylvaniassa tarjoaa abortin sijaan kauhuvideota kohdusta revityistä vauvoista ja ehdottaa adoptiota, suuntaa Autumn serkkunsa Skylarin kanssa pikabussilla New Yorkiin.

Elokuva kattaa kolme päivää tyttöjen elämästä, kun nämä yrittävät löytää oikean klinikan ja tarvittavat rahat aborttiin. Tyttöjen luja ystävyys kruunaa pienimuotoisen, realistisen tarinan, joka ei tapahdu Nykin trendimestoissa vaan bussiasemilla, pikaruokaloissa ja klinikoilla, joiden ulkopuolella hihhuliuskovaiset mielenosoittavat.

Kitty Greenin The Assistant oli edellisen tapaan pienimuotoinen kuvaus nuoren naisen päivistä ensimmäisessä oikeassa työpaikassaan, pahnanpohjimmaisena toimistoapulaisena elokuvatuotantofirmassa. Kuvausjärjestelyjen ja valokopioimisen lomassa hän joutuu järjestelemään firman pomolle nuoria neitosia seksiviihdykkeeksi. Elokuvan voima on siinä, miten mitään ei näytetä suoraan, mutta vähitellen tilanne alkaa tulla rivien välistä selväksi niin katsojalle kuin päähenkilöllekin. Elokuva on epäilemättä saanut vaikutteita Weinsteinin oikeusjutusta.