Jessica Lange ja Susan Sarandon tv-sarjassa Feud. Kuva: FX

1

Taideparit. Double feature. Maksitupla. Siis se, kun yhdestä kappaleesta mennään toiseen huomaamatta artistin vaihtumista, tai katsotaan kaksi leffaa putkeen, niiden sisällön taikka pinnan sokkeloituessa yhteen, tai kuinka sattuma yhdistää kaksi taiteilijaa taiteenlajeista riippumatta.

Nämä pienet, joskus tarkoitukselliset ja joskus tahattomat synergian hetket luovat uusia upeita teoksia, jotka hetkeksi heräävät, huutaen, kuin Victor Frankenstein salaman iskiessä hirviöön henkeä, vaatien huomiota ja tuottaen hurmiota, kuitenkin kadoten unohdettujen ajatusten virtaan kuin Anna Antonionin L’avventurassa. Nämä taideparit ovat parasta aina, mutta aina ja ikuisesti uusiutuvia, eläen vain tuossa pienenpienessä symbioosin syntyhetkessä.

2

Olen aina pitänyt elokuvista, joiden aiheena ovat elokuvat. Miksipä siis en pitäisi myös tv-sarjoista, joiden aiheena ovat elokuvat?

Disney+-palveluun tuli juuri Ryan Murphyn tuottama ja ohjaama sarja Feud (2017). Se kertoo taiteilijapari Bette Davisin ja Joan Crawfordin vuosikymmeniä kestäneestä tappelusta, ajoittain jopa vihasta, joka kulminoitui elokuvaan Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?, joka jo itsessään kertoo kahdesta näyttelevästä sisaruksesta. Eli kyseessä on tuplajättipotti aiheesta kiinnostuneille.

Lähestyin sarjaa varovasti, koska olen ollut aina pettynyt Ryan Murphyn tekeleisiin, mutta tässä tuotannossa kaikki elementit osuvat kohdalleen. Jessica Lange ja eritoten Susan Sarandon ovat huippuvedossa, ammentaen innolla inspiraatiota omista kokemuksistaan Hollywoodissa, mutta kaivaen Davisin ja Crawfordin maneereista vaikuttavat ja uskottavat piirteet legendojen myöhäisvuosiin.

Eikä siinä kaikki: sivurooleissa näemme aina särmikkään Judy Davisin Hedda Hopperina, Alfred Molinan Robert Aldrichina, Stanley Tuccin niljakkaana studiomoguli Jack Warnerina, ja sokerina pohjalla John Watersin (!) idolinsa, kulttiohjaaja William Castlen roolissa.

Sarja on ajaton sekä merkittävän moderni, monivivahteinen ja täynnä herkullista, historiallista melodraamaa, joka innostaa kaivamaan naftaliinista monta jo muuten unohtunutta elokuvaa ja elokuvantekijää.

3

En itse pelaile videopelejä, mutta toki tenavana tuli Commodorella niitä harrastettua. Naapurin nappuloiden kera jopa naputtelimme koneelle ohjelmalistauksia MikroBitissä julkaistuista Basic-peleistä, jotka c-kassuille tallennettiin (jos ne saatiin toimimaan ilman kirjoitusvirheitä).

Luin aktiivisesti alan lehtiä ja seurasin pelien kehitystä, mutta kun vuosikymmen vaihtui ysäriksi, pelaaminen jäi unholaan. Mutta musiikkidiggari olen ollut aina, ja sellaisena pysyn, riippumatta musiikin alkuperistä, tarkoituksista, tekotavasta tai tyylistä.

Musiikki on musiikkia, ja Rob Hubbardin teema Nemesis the Warlock -peliin – jonka ostin, koska se perustuu samannimiseen ja nerokkaan omalaatuiseen 2000AD-sarjakuvaan – on omassa valikoimassani yhdenvertainen niin Rollareiden kuin Kate Bushin tai Pharoah Sandersin parhaimmiston kanssa. Kappaleen rakenne pohjautuu johncarpentermaiseen yksinkertaisen painostavaan bittibiittiin, mutta ”Se” kasvaa ja mutatoituu kuin alkukantainen avaruusolento Etelämantereella, hyökäten tehokkaan progressiivisesti korviesi kautta aivosoluihin, jonne se munii koukuttavan korvamadon.

4

Upouusi Flim-tietokanta on julkaissut betana elokuvien kuvahakukoneen, joka on ihan yhtä koukuttava leffanörtille kuin korvamadot musiikin kalastelijoille. Hakuja voi tehdä yleisesti koko tietokantaan joka on riemastuttavan laaja. Itse kaivoin ensin värienmukaisia kuvastoja, ja purppura-haulla tuli vastaan Todd Haynesiä, Disneyn Fantasiaa, Angry Birdsiä sekä Frank Henenlotterin Frankenhookeria.

Hakutuloksia voi rajailla vuosien ja genrejen ja kuvasuhteenkin kautta, tai kaivella millaisia hattuja löytyy Orson Wellesin elokuvista, jalkoja Tarantinon leffoista tai lähikuvia Lina Wertmullerin opuksista. Mahdollisuudet eivät ole ehkä vielä rajattomat tai kaikenkattavat, mutta koronakaranteenissa tämä(kin) on nautittavaa ajankulua. Voit löytää mitä ihmeellisimpiä tuplanäytöksiä tästäkin tajuntaasi laajentamaan.

5

Fortilaisia julkaisuja: Fortean Times, Strange Magazine ja Steamshovel Press. Kuva: JT Lindroos

Fortilainen ei ole kenties niitä tunnetuimpia termejä, mutta tämä Charles Fortin nimestä johdettu käsite kuvaa henkilöitä, jotka iloitsevat kiinnostuneen ennakkoluulottomasti maailmankaikkeuden loputtomista mahdollisuuksista. Fort keräsi ja kokosi neljä syvän omituista ja omintakeista kirjaa kummastuttavista tapahtumista, sammakkosateista ja räyhähengistä, lentävistä lautasista ja monista muista tieteen ”kiroamista” ja sen ulkopuolelle lakaistuista tapahtumista ja ajatuksista. Nämä kirjat ovat sarkastisen villejä niin ajatusmaailmaltaan kuin kirjoitustavaltaan, ja inspiroivat aikanaan niin Ben Hechtiä kuin Theodore Dreiseriä.

Mikä tekee Fortista ja fortilaisesta ajattelusta parasta on, että se ei ”usko” näihin tapahtumiin, mutta se ei myöskään kiellä niitä. Onko Jumalaa olemassa? Kyllä ja ei ovat molemmat aika äärimmäisiä vastauksia.

Fortilaisuus on pinttynyttä agnostisismiä, rakkautta mysteereihin ja kysymyksiin, ihmisten, sammakoiden ja maailmankaikkeuden potentiaaliin. Tunnettuja fortilaisia ovat elokuvaohjaajat Paul Thomas Anderson ja Nicolas Roeg, kirjailijat William Gibson, Eric Frank Russell ja Caitlin R. Kiernan sekä filosofi Robert Anton Wilson.

Fortilainen ei tiedä, mutta hyväksyy tietokykynsä rajat. Ilman absoluuttista elämä on rajatonta. Ehkä. ”Ei väliä mistä kohdasta alat mitata ympyrää.”

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua