Parasta juuri nyt (8.7.2020): Khruangbin, Bobby Oroza, Erland Cooper, Drab City, A.A. Williams

08.07.2020
Khruangbin

Texasilaistrio Khruangbin. Kuva: Dead Oceans

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tommi Liljedahl listasi viisi kesän levysadosta kuunteluun jäänyttä tuoretta albumia.

1

Luulin, että inhoan paistettua kalaa ja funkia. Tuoreena ja hyvin valmistettuna molemmat kuitenkin toimivat.

Texasilaistrio Khruangbin ei ole pohjoisen musiikkia. Jamaikalais- ja lattarirytmien, intialaisen kansanmusiikin, kongolaisten kitarakuvioiden ja Etelä-Aasian musiikillisten vaikutteiden alla sykkivät Laura Leen simppeli funk-basso. Mark Speerin kitarat ja Donald ”DJ” Johnsonin rummut sekä koskettimet kutovat sen päälle mielikuvituksellisia kuvioita.

Gospelbändin kitaristin ja urkurin perustama kokoonpano sekoittaa maailmanmusiikkiin muun muassa psykedeliaa, funkia, soulia, surfia ja dubia. Bändin nimi on mahdoton kirjoittaa ja lausua jokseenkin kaikilla maailman kielillä. Se on thaimaata ja tarkoittaa lentävää moottoria eli lentokonetta. Nimen alkuperä on poikinut bändin musiikille thaifunk-määritteen.

Khruangbin sekoittaa musiikillista soppaansa vanhassa ladossa ja esiintyy peruukit päässä. Muun muassa Bonoboa, Father John Mistyä ja Massive Attackia lämmitellyt trio ehti julkaista kaksi instrumentaalilevyä ennen kesäkuun lopussa julkaistua täysosuma-albumia, jolla ääneen pääsevät bändin kaikki kolme jäsentä.

Aikakausista ja mantereista piittaamaton Mordechai (Dead Oceans, 26.6.2020) jää muutaman kuuntelukerran jälkeen päivittäissoittoon ja palaa varmasti mieleen, kun mietitään vuoden merkittävimpiä julkaisuja. Omituinen tenho tarttuu ja puree vähän Daft Punkin Random Access Memoriesin tapaan, vaikka kaikesta kuulee (ja viimevuotisella Flow Festivalilla nähtiin), ettei kitaraa soiteta oikealla korkeudella (Johnny Ramone), vaan näppäillään kaulassa (Esa Pulliainen).

Bändiin tutustuminen kannattaa aloittaa vaikka Scott Dungaten ohjaamasta pakahduttavan koskettavasta So We Won’t Forget -videosta. (Yllä upotettuna.)

2

Luulin, etten pidä sienistä enkä soulista. Kaikkea kannattaa kuitenkin maistaa. Siedätyshoitoa souliin on tarjonnut muun muassa Michael Kiwanuka, joka on tehnyt viime vuosien mahtavimpia levyjä. Niiden pariin palaa tuon tuostakin, vaikkeivät ne olisi omaa musiikkia.

Suomalaista soulia vaivaannuttavampaa ovat ainoastaan täkäläiset reggaeharharetket. Kuuman etelän musiikki kannattaisi jättää niille, joilla on veressään reggaerytmit ja soulin sielu. Näin ajattelin, kunnes vastaan tuli Bobby Orozan kesäkuun alussa julkaistu Reasons (Big Crown, 1.6.2020). Ensin huomion kiinnitti kitarointi. Oliko John Frusciante pistänyt julki äänityksiä ajalta ennen paluutaan Red Hot Chili Peppersiin? Sitten sokerisemmaksi käyvä laulu ja taustalla huokailevat puhaltimet paljastavat biisin souljuuret.

Amerikkalainen funk- ja soulbändi El Michels Affairin kanssa purkitetun singlen rohkaisemana uskaltauduin kuuntelemaan Orozan viimevuotista This Love -debyyttiä. Siinä taustalla soittaa Cold Diamond & Mink, jonka muusikot ovat tuttuja esimerkiksi The Soul Investigatorsista. Pelkäsin siirappista vonkamiehen mouruamista, mutta kuulinkin juurevaa retrotunnelmointia. Maailmanluokan maailmanmusiikkia.

Bobby Orozan taustalta paljastuva Boris Nordin on kokenut tekijä, joka on musisoinut sisarpuoltensa Reino ja Siiri Nordinin kanssa lapsesta saakka. Julkisuuden valokeilaan hän on päätynyt punaisilla matoilla näyttelijävaimonsa Malla Malmivaaran rinnalla. Tähän sisältyy Kim Herold -ansa. Humanen leirinuotiolaulujen olisi pitänyt nostaa artistin maailmanluokan tähdeksi, mutta hän jäi kauniiksi pojaksi.

Boris Nordin ei ole kiiltokuvapoika, vaan taiteilijaperheen vesa: äiti Sibone Oroza on tangolaulaja ja isä Antti Nordin kuvanveistäjä. Äidin juuret ovat puoliksi Boliviassa, josta Nordinin isoisä oli kotoisin.

Luopioisissa Kukkian rannoilla suuren osan vuodestaan viettänyt isoäiti Terttu Oroza oli kiehtovimpia hahmoja, joihin olen koskaan törmännyt. Itsekseen kalastanut ja ravustanut muori oli eräänlainen Linkola-hahmo, joka eli kuten opetti. Hän päätyi miehensä kanssa aikanaan Boliviassa epäinhimillisiin vankilaloukkoihin majoitettuaan sotilasdiktatuuria vastaan taistelleita sissejä. Terttu Oroza kertoi 50 vuoden takaisista tapahtumista Bolivian päiväkirja -teoksessaan (1971).

Tällaiset juuret antavat oikeuden ja velvollisuuden tehdä jotain epäsuomalaista, kuten sielukasta soulia.

3

En ole mitään klassisen miehiä, vaikka olen vastustuskyvytön viuluille ja selloille. Onneksi jousia osataan käyttää myös rockissa ja popissa.

Skotlantilainen multi-instrumentalisti ja tuottaja Erland Cooper loihti The Magnetic Northin kenkiintuijottelevaan unelmointipoppiin kuulautta ja mahtipontisuutta viuluilla ja kuoroilla. Miehen aiempi kokoonpano Erland & the Carnival toi perinteisiä skotlantilaisia ja englantilaisia kansanlauluja nykyaikaan yhdessä Simon Tongin (The Verve, Blur) ja David Nockin (The Orb, The Cult) kanssa.

Bändipuuhien jälkeen Cooper on tehnyt soololevyillään paluuta juurilleen Orkneyn saarille. Pääosin instrumentaaliset Solan Goose (2018) ja Sule Skerry (2019) kertoivat saarten linnuista ja merestä. Klassista ja ambientia yhdistelleet levyt olivat kaukana bändilevyjen popista.

Toukokuun lopussa julkaistu Hether Blether (Phases, 29.5.2020) päättää Orkney-trilogian. Edellislevyjä helpommin lähestyttävä albumi keskittyy saarten myytteihin ja legendoihin.

Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevat Orkneyn saaret ovat maailman laidalla. Jos jatketaan kauemmas Atlantille, saavutaan Färsaarille ja Islantiin. Teitur Lassen, Ólafur Arnalds ja Sigur Rós ovat osoittaneet, millaista musiikkia karuilla, pohjoisilla saarilla syntyy.

Sigur Ros tarjoaa helpoimman vertauskuvan Hether Bletherin jousivetoiselle klassiselle, jonka päälle vierailijat runoilevat ja laulavat saaren ihmisistä ja kulttuurista. Nuorena miehenä kotisaarensa jättänyt Erland Cooper suhtautuu parinkymmenen maailmalla vietetyn vuoden jälkeen juuriinsa arvostavalla hauraudella, suorastaan Myrskyluodon Maijaa muistuttavalla haikeudella.

Levyllä kuullaan muun muassa skotlantilaisrunoilija John Burnsiden tekstejä Kathryn Josephin tulkitsemana. Elektronista sykettä tuovat japanilaiset konemuusikot Hiroshi Ebina ja Hinako Omori. Trilogian päätteeksi soundi muuttuu naarmuttuneeksi ja haalistuneeksi, kunnes jäljelle jäävät vain vanhojen saarelaisten muistelmat.

4

On aivan ymmärrettävää, että bändit lykkäävät levyjensä julkaisua koronan vuoksi suljetussa maailmassa. Normaalioloissa esimerkiksi Drab Cityn olisi helpompi nostattaa hypeä. Tulokkaasta intoilevat janoaisivat tilaisuutta päästä näkemään, miten Berliinissä vaikuttava pariskunta siirtää vinksahtaneen kevyt-triphopinsa esiintymislavoille.

Unenomaisessa ja hieman häiriintyneessä hömppäpopissa ei ole mitään uutta. Itsestään vähän paljastava kaksikko hurmaa samoilla eväillä kuin Belle & Sebastian ensilevyillään.

Kesäkuun puolivälissä julkaistun Good Songs For Bad People -debyytin (Bella Union, 12.6.2020) joka raitaa ei ole ahdettu täyteen villejä ideoita, vaan laiskan rumpukoneen tahtiin polveilevaa unelmapoppia sävytetään maltillisesti jazzhuilulla, -kitaralla ja -vibrafonilla. Lopputulos kuulostaa instrumentaalimusiikilta, jonka päälle on hyräilty melankolisia tarinoita.

Nettisivut ja videot alleviivaavat duon punk-asennetta.

5

Lontoolaisen A.A. Williamsin piti tänä keväänä ja kesänä kiertää promoamassa heinäkuun alussa julkaistua Forever Blue -debyyttiään (Bella Union, 3.7.2020). Kun korona sulki maailman, hän vetäytyi kotiinsa ja ryhtyi riisumaan fanien ehdottamia biisejä kaikesta ylimääräisestä. Tähän mennessä Songs from Isolation -sarjassa on kuultu hauraita piano- tai kitaravetoisia Radiohead-, Gordon Lightfoot-, Nick Cave-, Nine Inch Nails- ja Deftones-tulkintoja. Karun tyylikkäät, mustavalkoiset videot toistavat tehokkaasti biisien tunnelmaa.

Deftones on Williamsille erityisen tärkeä bändi, sillä se johdatteli sellisti-pianistin klassisesta rankempaan musiikkiin ja sai tarttumaan kitaraan. Singlenäkin julkaistu herkkä Be Quiet and Drive -versio ei kuitenkaan päätynyt albumille, jossa on kahdeksan tummalla melankolialla ladattua tunnelmapalaa.

A.A. Williamsin intensiivinen musiikki on seestynyttä PJ Harveyta ja Anna Calvia, sielukas ääni sekoitus Chrissie Hyndea ja Nicoa. Synkän kaunis tunnelma tuo mieleen Jex Thothin, jonka keikoilla sai pelätä, koska noitaneidon pää pyörii kuin Manaajassa.

Dramaattiset, seisovan jylhät kappaleet ovat välillä räjähtämäisillään myrskyyn, mutta hyökkäykset laantuvat niin, ettei intohimo pääse purkautumaan. Intensiivistä kokonaisuutta värittää kaksi duettoa. Dirtissä Williamsin rinnalla kähisee ja valittaa Wild Beasts -basisti Tom Fleming, Fearlessissa säväyttää Cult of Lunan Johannes Perssonin raaka mörinähyökkäys.

Forever Blue -albumilla ja ”Lauluja eristyksistä” -videoilla A.A. Williams osoittaa, ettei raskaus ja synkkyys vaadi hevibändin örinää. Ahdistavan kaunis, aikaa hidastava ensilevy on vuoden vakuuttavimpia debyyttejä. Se ei ole viimevuotisen nimikko-ep:n jälkeen varsinainen yllätys.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This