Kiere skeittaa ja ikävöi isäänsä Minding the Gap -dokumentissa. Kuva: Yle

1

Osasin toki odottaa hyvää, kun poimin Yle Areenan valikoimasta Bing Liun ohjaaman elokuvan Minding the Gap (2018). Jos parhaan dokumentin Oscar-ehdokkuutta ei täysin vedenpitävänä laadun takeena voi pitääkään, Rotten Tomatoesin elokuvalle laskemaa ”tuoreusprosenttia” voi. Sivuston ”tomaattimittari” kertoo Minding the Gapin lukemaksi hulppeat 100 %. Jokainen, siis aivan jokainen, elokuvasta mediassa julkaistuista 122 arvostelusta on ollut positiivinen.

Minding the Gap on skeittausdokumentiksi naamioitu pohdiskelu nuoren ihmisen elämästä, mahdollisuuksista ja niiden olemattomuudesta. Se kertoo ystävyydestä ja vapaudesta, mutta myös köyhyydestä ja näköalattomuudesta – ja pidemmälle edetessään yhä enemmän myös lapsiin ja naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta.

Kiinassa syntyneen Bing Liun (s. 1989) perhe muutti Yhdysvaltoihin pojan ollessa 5-vuotias. Teini-ikäisenä hän alkoi kuvata Illinoisin Rockfordissa kaveripiiriään, jonka elämä pyöri skeittauksen ja mietojen päihteiden ympärillä. Minding the Gapin kuvamateriaali kattaakin yli kymmenvuotisen ajanjakson; trikkejä treenaavien pikkupoikien kohellus vaihtuu hiljalleen nuorten aikuisten kipuiluksi esikoislapsineen, ihmisuhdesekoiluineen ja paskaduuneineen.

Kavereista hurmurihulttio-Zackin tulevaisuus näyttää synkältä, ujon ja hiljaisen Keiren kenties hiukan valoisammalta. Bing tuntuu jämähtäneen limboon, josta ei ole ulospääsyä ennen kuin välit äidin kanssa on selvitetty – ja elokuva saatu purkkiin.

”Tämä on ollut kuin vuosien ilmaista terapiaa”, Keire huokaa Bingin kaiken näkevälle kameralle. Samanlainen vaikutus elokuvalla voi olla myös katsojaan.

2

On siis kevät ja jään jälleen koukkuun Twin Peaksiin.

Pitkään vastusteltuani olen antanut pikkusormeni sarjaa käsitteleville lukemattomille podcasteille. Niistä suurin osa on kammottavia, koska suurin osa ihmisistä nyt vain on semmoisia, ettei heidän juttujaan jaksa tuntikausia kuunnella. Olette saattaneet huomatakin?

Toistaiseksi olen löytänyt kaksi ilahduttavaa poikkeusta, joita pystyn kuuntelemaan ja kehtaan myös suositella.

Diane: Entering the Town of Twin Peaks erottuu joukosta mukavan rennolla ja hirtehisellä brittinäkökulmallaan. Kaksoisveljien Adamin ja Markin, heidän sisarpuolensa Rosien ja ystävänsä Bobin käymä keskustelu on juuri sellaista, josta englantilaiset käyttävät ihastuttavaa termiä banter: pilailla, jutustella, jutella rennosti, kiusoitella.

Brightonilaisporukka on parhaimmillaan eksyessään tangenteille populaarikulttuuriin, Yhdysvaltain historiaan tai milloin mihinkin. Nelikko ei liiemmin stressaa, jos jotain jää ymmärtämättä, vaan keskittyy nauttimaan sarjan niistä puolista, jotka kutakin puhuttelevat. Diane-podcastille matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Amerikkalainen all male panel nimeltä Wrapped in Podcast käynnistyy hiukan jähmeästi mutta hurmaa lopulta paneutumisellaan, monipuolisuudellaan ja huumorillaankin.

Podcastin jäsenten näkökulmat ja kiinnostukseen kohteet täydentävät toisiaan ja muodostavat sarjasta kaleidoskooppimaisen ja inspiroivan kokonaiskuvan, joka ottaa huomioon kaiken juonesta symboleihin, väreistä vaatetukseen ja intertekstuaalisista viittauksista Hollywood-juoruihin.

Toisin kuin monet fanittavammat viritelmät, Wrapped in Podcast uskaltaa olla myös kriittinen. Naisiin kohdistuva väkivaltaa Twin Peaks: The Return -sarjassa ei saa juontajaporukalta ymmärrystä osakseen, kuten eivät myöskään läheskään kaikki David Lynchin ja Mark Frostin taiteelliset ratkaisut.

3

Osmo Tapio Räihälän Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021) on jälleen yksi kulttuurituote, joka haluaa tehdä klassisen musiikin ja laajemmin ”taidemusiikin” helpommin lähestyttäväksi möhkäleeksi tavalliselle pulliaiselle.

Kirjan reilut 260 sivua ahmaisee nopeasti. Räihälän teksti on kevyttä ja vetävää, tosissaan mutta pilke silmäkulmassa rustattua.

Lukujen ja väliotsikoiden kysymykset kertovat jutun juonen: mitä oli klassinen musiikki, mistä syntyy taide, mistä syntyy säveltäjä, miksi nykytaidemusiikki on kummallista, miten nykytaidemusiikkia tulisi kuunnella ja niin edespäin.

Kirjan alkuvaiheessa sen ”kanssaihmettelevä” sävy voi tuntua hiukan mielistelevältä, vähän liikaakin kaiken maailman taidehömpötyksille puhisevalle ”tolkun ihmiselle” suunnatulta, mutta itse asiaan päästessään Räihälä on elementissään ja avaa klassisen musiikin käsitteitä ja käytäntöjä ymmärrettävällä, mieleen jäävällä ja kaikenlaiselle mystisyydelle kintaalla viittaavalla tavalla.

Aivan käyttökelpoinen on myös Räihälän sävellystyössään käyttävä metodi, jota kuvaamaan hän lanseeraa esipuheessaan termin käveltäminen: ”Kun alan suunnitella uutta sävellystä, lähden kävelemään. Se on paras tapa koota ajatukset ja tutkia niitä. Erilaisten suunnitelmien yhteensopivuus ratkeaa kävellessä kuin itsestään.”

Eli ehkä ne luurit pitäisi lenkille lähtiessä joskus malttaa jättää kotiin?

4

Musiikissa en kavahda montakaan asiaa niin kuin erilaisia crossover-hankkeita, joihin on menty millään tavalla sotkemaan klassista musiikkia. Kuningasajatuksena tuntuu usein olevan, että mistä tahansa touhusta tulee automaattisesti ”hienoa” ja ”arvokasta”, kunhan taustalla vain pauhaa sinfoniaorkesteri. Ei tule!

Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa sadasta lopputuloksena on banaalia turauttelua, jonka asianomaiset haluaisivat mitä pikimmiten unohtaa – ja mielellään pyyhkiä ansioluetteloistaankin.

Poikkeuksiakin toki on, tuoreimpina esimerkkeinä Yonan ja Tapiola Sinfoniettan Kulttuuritoimituksessakin kiitelty yhteisalbumi Uni johon herään (Johanna, 2021) sekä englantilaisen elektromuusikon Floating Pointsin (oik. Sam Shepherd), kahdeksankymppisen jazzsaksofonistin Pharoah Sandersin ja Lontoon sinfoniaorkesterin kimppalevy Promises (Luaka Bop, 2021).

Promises on onnistunut ja yllättäväkin hybridi. Floating Pointsille ominaiset pieteetillä nyplätyt konerytmit loistavat poissaolollaan, ja musiikki on tunnelmaltaan lähempänä Sandersin tai Alice Coltranen levyjen ”spirituaalista jazzia” kuin minkään valtakunnan housea tai teknoa. Sinfoniaorkesteria käytetään maltillisesti.

Promises on pohjimmiltaan yhden idean teos, jonka vetovoima tuntuu hyvin henkilökohtaiselta ja vaikealta selittää. Reilun kolmen vartin mittainen ja yhdeksään osaan jaettu sävellys toistaa lähes koko kestonsa ajan yhtä ja samaa, häpeilemättömässä kauneudessaan jopa melodramaattista neljän soinnun fraasia. Sointuvaihdokset antavat odotuttaa itseään ennen kuin ryöpsähtävät esiin kuin rantakivikkoon iskeytyvät aallot, yksi kerrallaan, yksi toisensa jälkeen.

Koska minkäänlaista rytmiä tai kiinteää tempoa ei ole, sointuvaihdosten täsmällistä hetkeä ei koskaan pysty ennakoimaan. Kuuntelukokemus on jatkuvaa odotuksen tuoman jännityksen ja sen purkautumisen vuorottelua. Harva sävelteos tuntuu kehossa yhtä voimakkaasti kuin Promises.

5

Kun ei kaupungilla käydessään voi paljon muutakaan juuri nyt tehdä, kannattaa piipahtaa taidegallerioissa. Ei maksa mitään – ja jos maksaakin, voi syyttää vain omaa hellämielisyyttään.

Viime kierroksella Tampereen gallerioissa pidin eniten kotkalaisen Udi Salmiaitan ja Säkylässä työskentelevän Aki Suutarin Valoon-yhteisnäyttelystä Rongassa. Salmiaitan herkät ja huolelliset akvarellit tuovat kasviaiheineen mieleen vanhat koulujen opetustaulut. Suutarin veistokset edustavat nekin realismia, mutta ovat aiheiltaan ja muotokieleltään rujompia mustanpuhuvine pääkalloineen ja puunrunkoineen.

Taiteilijoiden yhteisnäyttelyt toimivat joskus, mutta useimmiten eivät. Valoon-näyttelyssä Salmiaitan maalaukset onnistuvat elävöittämään Suutarin veistoksia ja päinvastoin. Kontrasti tyylien välillä saa molempien taiteilijoiden teokset nousemaan esiin, ja syntyy kolmas tyyli.

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua