Lil Peep. Kuva: Yle Pressi

1

”Hän todella halusi tehdä itsestään ulkopuolisen”, sanoo 21-vuotiaana kuolleen Gustav Elijah Åhrin isoäiti, kuvataiteilija Jenny Kastner, tuoreessa dokumentissa Lil Peep – Everybody’s Everything.

Layne Staleyn -värisen tukkansa alta luimistellut emoräppäri Lil Peep lienee musiikki-ilmiönsä kaunein ruumis, ja siksi niin tärkeän dokumentin arvoinen, että Terence Malickin kaltainen eeposohjaaja haluaa tuottaa hankkeen.

Lil Peep on arkkityyppinä suorastaan strindbergiläisen porvarillinen: akateemisen, suorastaan liioitellun “hyvän” suvun (täynnä akateemikkoja ja kulttuuriväkeä) pudokas. Eksynyt nuori mies, jolle isoisä John Womack (tunnettu ekonomisti ja historioitsija) kirjoittelee sydämellisiä kirjeitä. Ne jaksottavat parituntisen dokumentin verkkaista ja sirpaleista kerrontaa.

Näistä lähtökohdista katsoen Peep on jotain aivan muuta kuin saman sukupolven toinen uhri, kesällä 2018 ammuttu XXXTentacion, jonka mainetta varjostivat jatkuvat väkivaltarikokset, linnareissut ja muu öykkäröinti. Ihonvärilliset ja kulttuurilliset seikat vaikuttavat väistämättä, ja asettavat nämä kaksi henkipattoa väistämättä eri asemiin.

Toki Lil Peep -dokumentti on henkilöään suurempi. Se tulkitsee aikansa poikkeuksellisen sekamelskaista musiikki-ilmiötä, joka on yhtä vähän räppiä kuin metal… punk… grung… no-sellaista-ei-räppiäkin, hyvin läheltä ja ajankohtaisesti. Se osoittaa paitsi kulttuurillisen siirtymän 2000-luvun nousukauden musiikista nykypäivän laskusuhdanteiseen angstiin, myös sen, miten Åhrinkin niellyt nihilistinen dekadenssi voi tunkeutua myös turvattuun keskiluokkaiseen idylliin. Ei yllätä, että taustalla vaanii päähenkilön surkea isäsuhde.

Dokumentin voi katsoa Yle Areenassa.

2

Yleisradion reality-tuotanto täyttää omat tositelkkarin tarpeeni, sillä huomaan suhtautuvani varsin välinpitämättömästi kaikenlaisille johannesekholm-uskottaville “temppareille” sun muille tyylikkäiden ihmisten suosikeille.

Poimin Tehtaan sankarit – Onnea etsimässä -sarjan (ja sen spin offiksi tehdyn Topi – nuoren miehen elämää) ystäväni puheesta. Huomasin viehättyväni siitä, miten kuvaus ”tavallisista ihmisistä” ”tavallisissa hommissa” onnistui paitsi täyttämään normcorennälkäni, myös kattamaan hahmokavalkadiinsa ilahduttavan laajan spektrin erilaisia ihmisiä maalaisesta antisankarijannusta afrikkalaiseen maahanmuuttajaan sekä päälle kolmekymppisenä lesboutensa löytäneeseen aikanaiseen.

Sarja kertoo Uudenkaupungin Valmet Automotiven tehtaalla aloittavista kisälleistä, jotka ovat päätyneet työhön kuka mistäkin. Suomen Motor City on maassamme talousnäkökulmasta ilahduttava poikkeus: se vetää sarjan elämässään eksyneet etsijät avosyliinsä ja tarjoaa hommia aivan kaikille kuin Pelastusarmeijan pohjaton soppatykki. Nousu näkyy jatkuvan pandemian aikanakin, sillä autotehdas ilmoitti elokuussa kutsuvansa lomautetut työntekijät takaisin töihin.

Sarja on siis perispringsteeniläistä kuvausta ”pienistä ihmisistä”, jotka haluavat vain ”pärjätä elämässä”, tai jotain sinnepäin. Ja hyvä niin: niin paljon kuin tavallisen ihmisten romantisoinnin taustalla piilotteleekin toiseuttamisen ansa, tuntuu sarjan hahmojen (mikkeliläinen autoharrastaja Topi, Nigeriasta Suomeen jalkapalloilemaan tullut Angel, vantaalainen pätkätyöläinen Tanja, viialalainen kotiäiti Stina) tarvehierarkia olevan jotenkin terveemmällä pohjalla kuin elämänsä miljoonilta metatasoilta ylös-alas-hyppivän ja kroonisista kulttuurisista ulkonäköpaineista kärsivän, kaltaiseni kolmekymppisen, toista maisteriaan tekevän akateemikon.

Hyväksyntää ja tasapainoahan me kaikki kaiketi kaipaamme, mutta Tehtaan sankarit menevät unelmiaan kohti jokseenkin suoraviivaisesti – olkoonkin, että matkan varrelle kasautuu jos jonkinmoisia elämän haasteita. Erityisesti kasvukivuissaan taistelee Topi, kenties siksi tuotantotiimi aistikin laatia hänelle sittemmin aivan oman sarjansa.

Ehkä tehdastyöläisiä elämineen on helpompi käsitellä dokumenteissa tai fiktioissa kuin kolmattakymmenettä apurahahakemustaan lähetteleviä kulttuuriantropologian jatko-opiskelijoita – miksiköhän?

Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa.

3

Poika ja ilves -elokuvan (1998) pääsankari Konsta Hietanen on häkellyttävä, tyhjä taulu. Lapsitähteyden jälkeen hän on muun muassa pelannut SM-tasolla jalkapalloa, lisääntynyt viidesti (kaupunkilaismillenniaalille kaiketi harvinaista), näytellyt Salatuissa elämissä ja tehnyt lauluntekijämusiikkia. Vakka Tähdet, tähdet siirtyikin MTV:ltä Neloselle, on Sanoma-imperiumi sentään uskaltanut sisällyttää syksyn kavalkadiinsa hahmon myös edellisalustalla pyörivän saippuasarjan leivistä – kenties ehkä juuri siksi, että hän liittyi sarjaan vasta viime keväänä. Tuore, mutta tuttu kasvo.

Tyhjä taulu Hietanen on siksi, koska hänessä itsessään ei ainakaan vielä ole ilmennyt erityistä henkilökohtaista edgeä tai karismaa: näytteleminen Salkkareissa ei ole suuri meriitti, eikä Hietasen oma musiikki ole kuin köykäistä bootlegiä Juha Tapion tai Vesterisen yhtyeineen materiaalista. Konsta Hietanen ei ole suoranaisesti räiskyvä persoona – eikä tarvitsekaan olla! Harva meistä on!

Nyt hän on kuitenkin ällistyttänyt kaikki, ehkä juuri räiskymättömyytensä ansiosta. Tuntuu, että laimeusmääre ”muuntautumiskykyinen” keksittiin Konsta Hietasta varten, sillä hän on Tähdet, tähdet -esityksillään osoittanut viikosta toiseen osaavansa heittäytyä melkoisen uskottavasti niin oopperatenoriksi, Bruce Dickinson -imitaattoriksi kuin soul-sonniksikin. Hän osaa matkia ja aistia verrokkiensa kohteiden ominaispiirteet niin eleillään kuin äänelläänkin.

Tuotannon taso on toki silkkaa Linnanmäen revyytä, mutta Hietasen taito sinällään on tässä tekokalju-juicejen maassa kohtuullisen poikkeuksellinen. Konsta Hietanen on lavalla aidosti ”kuin joku toinen henkilö”.

4

Olen joutomaiden, tyhjien businessparkien, kaupungin laitamilla loistavien automarkettien öisten parkkipaikkojen ja futurististen mutta keskeneräisten rakennustyömaiden ystävä. Annoin itseni ymmärtää, että tällaisia välitilapaikkoja kutsutaan myös brittiläisen tutkijan Marion Shoardin määrittämällä termillä “edgelands”, ja että tällaisia paikkoja fiilistelevät jotkut muutkin.

Siispä löysin sattumalta Facebookista ”Edgelands (liminal spaces)” -nimisen ryhmän, jossa tunnelmoidaan moista tyhjän tilan estetiikkaa laajemminkin. Käytännössä ryhmään siis vain postaillaan kuvia erinäisistä liminaalimaisemista, mutta etenkin näin syksyn hämärtyessä moiset kapitalismin ei-kenenkään-maat jossain kaupungin ja maaseudun välillä tuntuvat ihan oikeassakin elämässä poikkeuksellisen jylhiltä.

5

Radioheadin kiitellyis-kiistellyin albumi Kid A täytti muutama päivä sitten 20 vuotta. Temaattisesti se resonoi tässäkin päivityksessä käsiteltyihin teemoihin, kuten Lil Peepin ahdistukseen sekä Edgelands-estetiikkaan.

Vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin vaikeasti hahmottuva mutta avara avantgardepaukku on hyvin ”välitilallista” musiikkia, joka se seisoo ja hurisee yksin mutta jännitteisesti kuin kohtaus David Lynchin elokuvassa. Ei siis ihmekään, että painostava ja angstinen levy käsittelee pelkoja, neurooseja ja identiteetin sotkuisuutta monimutkaistuvan sivilisaation ikeessä.

Kid A:ssa on silti outoa lohdullisuutta, samalla lailla kuin temaattisesti samansuuntaisessa ja -aikaisessa David Foster Wallacen Infinite Jestissä. Sen konepauke on hassusti yhtä aikaa retroa ja tulevaisuutta, soundi on lämmin ja tutulla tavalla vieraannuttava. Tämä tekee kuuntelukokemuksesta lopulta vähän sarjakuvamaisen, mikä lievittää outouden tunnetta.

Näistä liennytyksistä sekä aikaansa sidotuista tyylillisistä nyökkäyksistään huolimatta Kid A tuntuu yhä dystooppiselta tulevaisuusmusiikilta täynnä Y2K-kauhua. Tunne on vuosien jälkeen sama: tuntuuhan luku 2020:kin häiritsevästi ”tulevaisuudelta” – numerolta, jonka pitäisi olla olemassa vain scifissä. Ilmankos elämmekin niin ahdistavaa aikaa.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua