Miki Liukkonen katsoo ohi. Kuva: Aki Roukala

1

Reetta Huttusen novellit ovat keskittyneitä kuvauksia katselemisista ja tekemisistä. Kaikki Katsastusaseman (Enostone, 2023) novellit kertovat jostain tekijästä ja ovat nimiltään -ja tai -jä-päätteisiä, lukuun ottamatta novelleja Tuhkimo ja Tenori, nekin siis henkilöhahmojen nimiä.

Tekstit ovat analyyttisiä ja pelkistetyn tiiviitä. Jos ei ennen, niin niitä lukiessa huomaa arkisten elämäntilanteiden sisältävän paljon kiinnostavaa. Riippuu subjektista. Huttusen moton voisi muotouttaa: maailmassa on paljon kiinnostavaa, jos sitä tarkkailee valppaasti.

Dramatiikan puute ei haittaa, sillä sitä syntyy pienten aikomusten ja kiinnostusten ympärille. Huttunen on kuin novellin Eric Rohmer, joka teki elokuvia mahdollisimman pienistä ja arkisista kontakteista.

Monet novelleista ovat moraliteetin kaltaisia, alleviivauksia vältteleviä yksinäisyyden kuvauksia. Keskushenkilö on tilanteisiin puuttujan roolissa. Syrjäytyjien lisäksi kohteena on luovuutta tavoittelevia nuoria, joiden keskeinen problematiikka liittyy kontaktiin ja hyväksymiseen. Aiheena on piirtämisiä ja yksi soittotunti. Monien pelkistettyjen virkkeiden kirjosta voi poimia palan opettajan puhetta:

”Maailman tunneäly on niin voimakasta, että se peittää alleen hiljaisuudesta ja yksinäisistä huoneista lentoon lähtevät kainot tunteet.”

Syrjäytyneet elävät usein hyväksynnän puutteessa ja miettivät ”miten pitää olla”. Käsitellään myös tieteen kritiikkiä ironialla ja himokasta kirjojen keräilijää absurdisti. Yksi parhaista teksteistä on Holhooja, jossa läheisyyden piirteet viedään kirkkaasti sovinnaisuuden tuolle puolen. Erehtyjässä on puolestaan herkullista, kafkamaista syyllisyyden kuvausta.

Yksioikoisen tavismaisuuden vaatimusten pulppuamista tajuntaa määrääviksi tunnoiksi kuvataan useassa novellissa. Lukijaa arvuuttavuudella koukuttaa Avaaja, ja viimeinen teksti Tarttuja piilottaa maailman omituisuuden tarkkailijalta kaikkein ihastuttavimmin.

Reetta Huttunen on lääkäri ja julkaissut aiemmin yhden runoteoksen kaunokirjallisuuden saralla. Proosa näyttäisi olevan hänen mestarilajinsa.

2

Kati Hiltusen esikoisteoksen Kotini on tuntematon manner teemat jatkuvat toisessa runoteoksessa. Tämä ei ole henkilökohtaista (Kulttuurivihkot, 2023) kiertää maailmaa kokien ja hurmioituen. Kati Hiltunen on helppo määritellä romantikoksi. ”Kokea, ja taas kokea”, hän tuntuu innoittuneena sisällyttävän kirjoittamiseensa, eli elävänsä täysillä ja kirjoittavansa siitä.

Uuden teoksen motto on paljon puhuva:

”En usko diagnooseihin
uskon karanneisiin sieluihin
ja kullalla korjattuihin säröihin”

Levottomuus ja jano nähdä paljon vie runoutta ympäri maapalloa. Kokeminen on paikoin niin voimakasta, että kokija ikään kuin hautautuu tekstiin. Toisaalta subjekti ja objekti ovat yhtä, eli kirjoittaja ei ollenkaan erota minäänsä kokemisen virrasta. Paikoista Vietnam ja Islanti näyttäytyvät eniten.

Kaikki on liikettä: ”Jokainen on aina tullut/ jäänyt hetkeksi ja lähtenyt”.

Paradoksaalinen ”maailmojasyleilevä buddhalaisuus” näyttää kuvaavan Hiltusen kokemis- ja kirjoittamistapaa. Tämä ei ole henkilökohtaista on askel vastuun ja yhteiskunnallisen elämän arvioimisen suuntaan, vaikka romanttinen hurmos on edelleen keskeistä. Runoilija ei ole yksilö, vaan mukana: ”emme halua lauman hylkäävän meitä/ villi katoaa ympäriltämme/ ja sisältämme/ ainoastaan heijastus tekee meidät todeksi”.

Kohdittain tuntuu minä hajoavan: ”pirstaloiduin miljooniksi tähdiksi”.

Yhtä riemua ei elämä ole; ”ihmisten välillä on seinä”. Tällaisen kireyden runoilija haluaa murtaa:

”Tämä kaupunki tappaa minut
nämä kadut kuiskivat korvaani sanoja säästötilistä
kutsuvat sijoittamaan osakkeisiin
miettimään strategiaa”

Vaikka ryöppyävämpi onkin, Hiltusta ei voi olla vertaamatta Katri Valaan, jonka esikoisteoksen Kaukainen puutarha ilmestymisestä tulee ensi vuonna 100 vuotta.

Mitä siitä, jos ”Laiturin päässä alkaa uni”.

3

Pulmu Kailamon ja Taru Kumara-Moision Tenho (Enostone, 2023) on harvinaisella tavalla toteutettu, kahden henkilön yhdessä kirjoittama proosateos. On lähes vaikea uskoa, ettei kirjoittaja ole yksi, sillä tarinalla, joka hyppii 1990-luvun lopun ja vuoden 2016 väliä, tuntuu olevan oma sielullinen pohja. Selitys on oltava se, että kirjoittajat ovat eläytyneet toistensa teksteihin ja jotenkin sopineet jakavansa työn tasan.

Kokonaiskuva on realistinen ja valittu kirjoittamistyyli hallitusti jaoteltu. Kuvataan henkilöiden kehitystä noin kahdenkymmenen vuoden ajalla, kahteen aikajaksoon ja muutoksiin keskittyen. Tekstilajit voi jakaa kolmeen: dialogi, toimintakuvaus ja tunnevälähdykset. Tämä toteutuu vuoropuhelua korostaen, ja se onkin tekstin vahvinta aluetta. Puhetta on kuunneltu ja litteroitu aikasidonnaisesti: nuorisokieli oli hieman erilaista viime vuosituhannen lopulla kuin kuusi vuotta sitten. Myös tunne välittyy eniten vuorosanoissa.

Toimintojen kuvaukset ovat pelkistetyn reaalisia ja vievät dialogin rinnalla tapahtumia eteenpäin. Mielissä tapahtuvia tunnepurskauksia on sopivan niukasti.

Miljöökuvaus on oma juttunsa. Tapahtumat vyöryvät Tampereella, jonka paikannimistö on rikasta. Vanhempi tarina kulkee yli vuosisadan milleniumjuhliin saakka. Biletetään, keskustellaan facessa ja IRC-kanavalla. Eletään viihtyminen edellä, ja opiskelu lipuu taustalla. Kuljeskellaan krapulassa, ihmisuhteita syntyy ja särkyy.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua tahti on verkkaisempaa, perheitä syntynyt, eroja häämöttää. IT-pelit, vegaaniruoat, allergiat, naistutkimus, WhatsApp, happosateet ja kasvihuoneilmiö ovat siirtyneet puheiden ja käytäntöjen keskiöön.

Elämä etenee, ja muistetaan äidin viisautta: ”On kaksi asiaa, joita ei saa takaisin. Ne ovat sanottu sana ja ammuttu nuoli.”

Proosateoksena Tenho on parivaljakolta melkoinen saavutus.

4

Harvinaislaatuinen julkaisu on puolan juutalaisen Marek Edelmanin (1919–2009) vuonna 1945 kirjoittama raportti Varsovan juutalaisten vastarinnasta saksalaisia miehittäjiä vastaan. Getto taistelee – Varsova 1939–1945 -teoksen (Palladium, 2023) ovat suomentaneet Aulis Kallio ja Jussi Träskilä.

Ennen toista maailmansotaa puolan juutalaiset muodostivat Euroopan suurimman juutalaisyhteisön, noin kolme miljoonaa henkeä. Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon 1941 alkoi juutalaisten painostaminen, joka vähitellen laajeni natsikenraali Jürgen Stroobin johdolla kansanmurhaksi.

Edelmanin teksti kertoo seikkaperäisesti juutalaisten järjestäytymisestä vastarintaan ja lopulta taisteluun miehittäjiä vastaan.

Juutalaiset oli tungettu vuonna 1940 perustettuun Varsovan gettoon.

Vähitellen paheneva nälänhätä johtui natsien määräyksestä tapahtuvista rasistisista toimenpiteistä, joilla tietyn väestön osalta vietiin oikeudet työhön ja pakotettiin geton orjuuteen. Myös teloitukset alkoivat pian ja liikkumisesta ”arjalaisalueella” rangaistiin kuolemalla.

Kirja kuvaa karmeita olosuhteita, raakuutta ja juutalaisten sitkeää vastarintaa. Jännittävien vaiheiden jälkeen, miltei kaikkien menehdyttyä vuoden 1943 vastarintasodan katutaisteluissa tai pommituksissa, pieni joukko pelastui ja pystyi jatkamaan elämäänsä sodan jälkeen.

Teos on häkellyttävä dokumentti ja sen julkaiseminen kulttuuriteko.

5

Pidin Miki Liukkosta (1989–2023) lahjakkaana runoilijana. Hänen 22- ja 23-vuotiaana julkaisemansa kokoelmat Valkoisia runoja ja Elisabet luin ihastellen, ja kirjailija vieraili ”runopoikana” Tulenkantajien kirjakaupassa vuonna 2013. Hän jätti esoteerisen, hieman epävarman vaikutelman itsestään. Vierailusta teki Me Naiset jutun.

Liukkonen alkoi julkaista proosaa ja julkaisi vielä yhden runokirjan Raivon historia (2015). Proosa oli enimmäkseen kokeilevan vaikealukuista.

Mielipidekirjoituksissaan Miki Liukkonen oli isotteleva ja toisia aliarvostava, mutta kohdatessa sympaattinen, kuunteleva ja vaatimaton. Myös televisiosarjassa Miki Liukkonen, sivullinen hän oli haastatellessaan vaimean kesy ja antoi paljon tilaa haastateltaville. Valokuvissa hän katsoi ohi, yleensä alaspäin. Arvoituksellisuutta jäi runsaasti ilmaan.

Lainaan romaanin O viimeisiä rivejä (s. 858):

”ja vaikka yleisöä toivoisi olevan vähän enemmän, on jatkettava, jatkettava aina siihen asti mielenylennyksessä ja tyynenä ja vailla kipua, kivun yläpuolella, valtimoon saakka! Kunnes lapset löytävät kotiinsa valon seasta joka on kuin säihkyvien puitten tukkimaa takkuista metsää tai tähtiä ihan läheltä, ja tarina saa päätöksensä ja tämä Henki – sillä kukaan ei kuole kesken kaiken, vaan elämänsä viimeisellä, valkoisella sekunnilla.”

Erkki Kiviniemi

EDIT (9.7.2023). Korjattu Miki Liukkosen ikävuosia.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua