Vicky Krieps ja Tim Roth elokuvassa Kohtauksia eräältä saarelta. Kuva: IFC Films

1

Jos joku kysyisi, mistä elokuva Kohtauksia eräältä saarelta (Bergman Island) kertoo, en osaisi vastata. Leffassa ei juuri tapahdu mitään. Siinä jutellaan, fanitetaan Ingmar Bergmania, podetaan luomisen tuskaa ja oleskellaan sietämättömän kauniissa maisemissa ja rakennuksissa. Vaikka en täysin ymmärtänyt mitä juuri näin, jäi Kohtauksia eräältä saarelta ajatuksiini pitkäksi aikaa.

Elokuvantekijäpariskunta saapuu Ruotsiin Fårön saarelle. Saari on tuttu ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin kesäpaikkana, ja siellä onkin valloillaan kunnon henkilöpalvonta. Palvojat tosin ovat muualta tulevia leffafriikkejä, paikallisia ei kiinnostele edes neuvoa turisteille tietä Bergmanin kotitalolle. Pariskunta Chris (Vicky Krieps) ja Tony (Tim Roth, ihastukseni Reservoir Dogsista alkaen) asustelee skandinaavisen eleettömästi sisustetussa talossa ja punoo elokuvakäsikirjoituksiaan.

Pariskunta alkaa nopeasti ärsyttää minua. Jokin heidän etuoikeutetussa luomiskuplassaan ärsyttää. He ovat niin cooleja, mutta samaan aikaan hygge ja jotenkin alleviivatun erityisiä. Artesaanipariskunta parhaasta päästä. Heidän arkensa rasittavin homma on, kun täytemustekynästä loppuu muste ja uutta mustesäiliötä pitää kävellä hakemaan päärakennuksesta. Kuvaan kuuluu, että he todellakin kirjoittavat oikeilla mustekynillä. Tämä ärsytti minua erityisesti. ”Tämä tyyni täydellisyys on ahdistavaa ja painostavaa”, sanoo Chriskin.

Mia Hansen-Løvenin ohjaaman elokuvan parasta antia olivat elokuva elokuvassa -kohtaukset. Chrisin kirjoittamassa tarinassa todella tapahtui jotain. Traaginen rakkaustarina oli kuvattu pakahduttavasti.

Pidin elokuvasta kovasti, vaikka se kaikki hipstertouhu (voiko sellaista termiä enää käyttää?) ärsyttikin. Haluan matkustaa tuonne Fåröhön vuotuisille Bergman-viikoille. Mukaan pakkaan laadukkaan, kovakantisen muistivihon ja mustekynän sekä järkevät kävelykengät, joilla kuljen kivisillä rannoilla ilman meikin häivääkään.

Lue Anne Välinoron elokuvasta kirjoittama arvio täältä.

2

Seinäjoen Kaupunginteatterin näytelmä Poika (Florian Zeller) oli tuntuva kokemus. Pienellä Elissa-näyttämöllä näyttelijät tulivat fyysisestikin lähelle.

Istuin eturivissä ja huomasin välillä kavahtavani taakse, kun metrin päässä kuohui. Tunsin kummallisen lääkärin (Liisu Aurasmaan) takinliepeiden viistävän pohjettani. Likeisyys oli elämys.

Pääosaa eli Nikon roolia näytellyt Konsta Laakso oli kerta kaikkiaan tunnistettava ja todellinen. Syvissä vesissä vellova nuori, joka ei pahalta ololta oikein osaa vastata muuta kuin emmätiiä ja eimikään. Petri-isänä Jani Johansson oli, jos mahdollista, vieläkin tunnistettavampi kipuilevan teinin hyvää tarkoittavana vanhempana, joka kuitenkin on vähän ulalla. Mari Pöytälaakso äitinä ja Heidi Ajanto isän uutena puolisona täydensivät perhettä tahoillaan.

Pakko mainita vielä sairaanhoitaja Jukka-Pekka Ahinko, joka Liisu Aurasmaan kanssa veteli tarinaan ennalta-arvaamattomia kerroksia. Viimeistään heidän ilmestyttyään saattoi aistia voimallisesti, että mikään ei ole hallittavissa.

Ohjaaja Juha Siltasen esitys naulitsi penkkiin.

Jani Johansson ja Konsta Laakso näytelmässä Poika. Kuva: Jukka Kontkanen

3

Samaisella Seinäjoen teatterilla katselin myös suurnäytelmää Järjen ja tunteen tyttäret isolla Alvar-näyttämöllä. Yleisörajoituksista oli luovuttu. Huomasin, miten sitä jo ennätti tottua väljyyteen. Olen käynyt teatterissa ja elokuvissa viime kuukausien aikana niin, että isoissa saleissa istuu kourallinen ihmisiä viiden metrin hajuraolla. Nyt jouduin haistelemaan edessä ja vieressä istuvien hajuvesilöyhkää. Mikähän siinä onkin, että teatteriin (tai mihinkään) lähtiessä pitää lotrata hajusteita ämpärimitalla?

Enni Mustosen tekstin ja Tommi Kainulaisen sovituksen ohjasi Antti Mikkola, jolle ohjaus oli viimeinen freelancenäytelmä pitkiin aikoihin. Mikkola on siirtynyt nyt Tampereen Teatterin leipiin. Näytelmä kertoo 1900-luvun alun Suomesta kahden naisen kautta. Tai oikeastaan neljän: pääroolien (Veera Herranen Hilmana ja Henna Sormunen Annana) lisäksi merkittäväksi nousevat myös Annan tädin (Mia Vuorela) ja äidin (Karoliina Kudjoi) elämät.

Eniten minuun vaikutti Veera Herrasen suoritus köyhissä oloissa kasvaneena Hilmana. Hilmassa on todellista girl poweria, vaikka elettiin miesten maailmassa.

Näytelmä tuntui kammottavalla tavalla ajankohtaiselta. Venäjän sortotoimet Suomessa, vallankumousliikehdintä… teatterisalin ulkopuolella ei maailma tällä hetkellä näytä menneen eteenpäin yhtään.

Lue Antti Mikkolan haastattelu täältä.

4

Eläinoikeusaktivisti Saila Kivelän ja tämän siskon, kansanedustaja Mai Kivelän työtä eläinten hyväksi seurataan Eläinoikeusjuttu-dokumentissa. Dokumentin on ohjannut Saila Kivelä itse, yhdessä Vesa Kuosmasen kanssa.

Astelin Eläinoikeusjuttu-dokumenttielokuvan pressinäytökseen Tampereen Plevna-elokuvateatteriin hieman hämmentyneenä. Pressinäytös ei vetänyt lehdistöä paikalle. Lisäkseni paikalla oli vain yksi toimittaja. Samana päivänä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, joten kenties sotauutisointi oli sekoittanut toimitusten pasmat. En voinut kuitenkaan olla miettimättä: ovatko eläinoikeudet meillä yhä niin marginaalissa, että valkokankaalle tehty elokuva aiheesta ei kiinnosta.

Huoleni osoittautui myöhemmin turhaksi. Dokumentin keskushenkilöä Saila Kivelää on jo ennen elokuvan yleisöensi-iltaa 4.3.2022 viety. Hän on esiintynyt mm. valtakunnantelevisiossa Arto Nybergin haastateltavana ja hänestä on kirjoitettu Helsingin Sanomiin monen sivun juttu. Ainakin omassa kuplassani dokumentti on saanut paljon huomiota, ja se on hyvä niin.

Pidin dokumentista paljon, vaikka sen aiheet tai kuvat eivät tulleet minulle uutena. Koin katsoessani suurta myötätuntoa aktivisteja kohtaan. Miten he kykenevät katsomaan kärsimystä yö toisensa jälkeen, tuhoutumatta itse? Heidän tavoin myös minua raivostuttaa, että ihmiset eivät piittaa.

Juttelin näytöksen jälkeen Saila Kivelän kanssa muutaman hetken. Hän sanoi, että eläinten hyväksikäyttö on saanut vuosikymmenten myötä uskomattoman julmat mittasuhteet ja sen käytännöt tuottavat eläimille hurjaa kärsimystä. Kehitys on vain kehittynyt, eikä ihmisiltä ole kysytty, onko tämä teille ok. En tiedä, jos ihmisiltä kysyttäisiin mielipidettä siihen, että mitä jos me otetaan nyt tämä kana ja jalostetaan siitä niin tehokas munija, että sen rintalasta murtuu, olisivatko ihmiset vastanneet ei.

Suosittelen dokumenttia kaikille eläimistä, ruokalautasensa sisällöstä ja ympäristöstään kiinnostuneille.

Lue Eija Niskasen arvostelu elokuvasta täältä.

5

Marjo Lanérin romaani Pahaksitekijä (Kustannusosakeyhtiö Hai, 2021) on vain 149 sivua pitkä, mutta se on juuri riittävästi. Kirja kertoo Terosta, joka on kiinnostunut polyamoriasta ja alkaa rakentaa elämäänsä siten, että voisi elää yhteiseloa monen naisen kanssa. Paitsi että polyamorian kanssa Teron haaveilla ei ole mitään tekemistä. Hän vain haluaa monta naista itselleen.

Teron henkilö ei aivan kokonaan avaudu minulle lukukokemuksen aikana, vaikka hänen traumaattinen lapsuutensa lukijalle tarjoillaankin. Ei se haittaa mitään. Seurasin Teron ja tämän naisten elämää silti kiinnostuneena. En ymmärtänyt hänen pauloihinsa joutuvia naisia sen enempää, mutta sallin senkin. Mielestäni on aivan ookoo, etten lukijana ymmärrä tarinan henkilöitä erityisen hyvin. Jos tarina olisi ollut pidempi, ehkä sitten tämä kummasteleva ihastukseni olisi alkanut heijastua huonona lukukokemuksena.

Viihdyttävä, erilainen romaani, jota jäin pohtimaan vielä pitkäksi aikaa.

Kirjan fyysisestä puolesta on pakko sanoa tämä: kirja oli painettu aivan liian valkoiselle paperille. Sen häikäisy häiritsi.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua