1

Antti J. Jokisen ohjaama Helene Schjerfbeck -elokuva Helene on jakanut kovasti mielipiteitä. Kuulun siihen ryhmään, jonka elokuvan visuaalisuus lumosi ja mykisti. Rauno Ronkainen on kuvannut elokuvan niin, että sen jokainen kuva on kuin jo itsessään taideteos. Valo siivilöityy ikkunoista ja ovenraoista rapistuvaan puutaloon, voikukat rehottavat villiintyneessä puutarhassa ja Laura Birn Schjerfbeckinä maalaa ruskeiden sävyjen reunustamassa ateljeessa.

Näyttelijät tekevät upeaa työtä. Tarina etenee vähäeleisesti, mutta silti siihen mahtuu monta erilaista ihmissuhdetta. Miten tärkeää on esimerkiksi naisten välinen ystävyys ja miten hienosti Krista Kosonen kannattelee Birnin Schjerfbeckiä tämän särkyessä ja murtuessa.

Elokuvan viipyilevään rauhaan ja verkkaisesti kuvattuihin ihmissuhteisiin on ihana uppoutua. Minusta tämä on Antti J. Jokisen paras elokuva.

2

Kanadassa asuva kirjailija Kim Thuy palaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ru (Gummerus, 2019) 1970-luvun Vietnamiin ja venepakolaisuuteen. Thuy oli kymmenenvuotias, kun hän pakeni Vietnamista perheensä kanssa vuonna 1978. Pakomatka vei hänet Kanadaan Montrealiin.

Romaanissa lomittuvat nykyaika, varakkaan perheen elämä Vietnamissa, kammottava pakomatka huteran pikkupaatin ahtaassa ruumassa ja malesialaisen pakolaisleirin lika ja löyhkä.

Vaikka kirjassa on raskaita teemoja, se ei ole toivoton, katkera tai ahdistava. Se näyttää, että vaikeistakin oloista voi selvitä ja nousta siivilleen. Omat kokemukset ja tausta lähihistoriassa antavat romaanille painoa ja syvyyttä.

3

Savoy-teatteri tekee upeaa työtä kutsuessaan musiikkivieraita eri puolilta maailmaa. Tammikuun lopussa Savoyssa vietettiin Armenia-festivaalia, jonka päävieras oli Naghash Ensemble. Yhtye sekoittaa armenialaista kansanmusiikkia ja klassista musiikkia sekä lainaa energiaa myös rockista ja jazzista. Tuloksena on hyvin omaperäistä, omaäänistä ja meditatiivista musiikkia.

Kolme naissolistia, Hasmik Baghdasaryan, Tatevik Movssesyan ja Arpine Ter-Petrosyan ovat klassisen koulutuksen saaneita laulajia, joiden upeat äänet sointuvat kauniisti yhteen. Jännittävää on kuunnella esimerkiksi Ter-Petrosyania, joka luokitellaan altoksi, mutta jonka ääni painuu usein alemmaksi kuin miesten tenorit tai jopa bassot. Siellä syvyyksissä laulajan ääni soi kiinteänä ja kuulaana äänimattona.

Myös soittimet ovat eksoottisia. Pianon lisäksi yhtyeessä puupuhallin dudukinin, kielisoitin udinin ja dhol-rummun soittajat.

4

Kuutti Lavosen taidenäyttelyitä voi aina pitää tapauksina. Hänen kuvakielensä tunnusmerkki on renessanssin ja barokin perinteistä nousevat madonnat ja ihmiset. Lavosen madonnat ovat kuitenkin kaukana täydellisyydestä tai sulosta. Niissä on rosoa ja särmää, kasvot kuvastavat erilaisia tunnetiloja, sisäänpäinkääntyneisyyttä, joskus myös epätoivoa ja synkkyyttä. Taiteilijan 60-vuotisjuhlanäyttely kokoaa yhteen Kuutti Lavosen uusinta tuotantoa ja taiteilijalle tärkeitä teoksia vuosien varrelta.

Aika ja ikuisuus -näyttely on hieno poikkileikkaus Lavosen tuotantoon. Näyttely on esillä Didrichsenillä Helsingissä 3. toukokuuta saakka.

Kuutti Lavosen madonnakuvissa on sekä rosoa että herkkyyttä.

5

Helsingissä alkuvuoteen on vakiintunut Rajaton Jazz -musiikkifestivaali, joka yhdistää suomalaisia ja etupäässä venäläisiä tai venäläistaustaisia jazzmuusikoita. Festivaali on järjestetty jo neljätoista kertaa Vuotalossa Vuosaaressa. Tänä vuonna se laajeni Paloheinään.

Pääesiintyjät olivat nyt vahvoja naislaulajia, Inna Vysotska, Anastasia Trizna ja Charlotta Kerbs, jotka esittivät tunnettuja jazzstandardeja, jazzballadeja ja omia sovituksiaan musiikistaan kukin persoonallisella tavallaan.

Kaupunginosafestivaali on lunastanut paikkansa paikallisena tapahtumana, joka tuo musiikin lähelle ihmisten asuinpaikkoja muuallekin kuin Helsingin keskustan konserttisaleihin.

Sirpa Pääkkönen

Inna Vysotska esiintyi yhtyeineen Vuotalossa ja Hyvän paimenen kirkossa Pakilassa. Kuva: Sirpa Pääkkönen