Verlan kylä on saanut maailmanperintökohteen statuksen. Kuva: Marita Nyrhinen

1

Suomessa näytetään pimeinä kesäiltoina elokuvia ulkonakin. Toiminta ei ole järin vakituista. Helsingissä sen sijaan ulkona Cafe Engelin sisäpihalla on katsottu elokuvia jo yli 20 vuoden ajan. Näytösten takana on elokuvateatteri Kino Engel. Jännä juttu, että konseptia ei ole enempää kopioitu.

Paras aika katsoa elokuvia Suomen suvessa ulkosalla on juuri nyt käsillä. Illat ovat pimentyneet, eivätkä elokuvaprojektorit joudu kilpailemaan auringon kanssa. Lämpöä riittää vielä viikoiksi. Kesäkino Engelissä voi lämmitellä myös vaikkapa viinilasin äärellä.

Ohjelmisto on toden totta vaihtelevaa, ja aika monta kertaa saa piipahtaa terassikinossa, jos mielii katsoa kaikki tarjolla olevat elokuvat. Jo ensi-iltansa saaneita elokuvia ovat muutamat koskettavat draamat. Terassiteatterin uutuuksia ovat hienot dokumenttielokuvat ja pari viihdyttävää draamakomediaa.

Englanninkielisin tekstityksin nähtävä dokumenttielokuva Helmut Newton: The Bad And the Beautiful valottaa maineikkaan, kohauttaviakin kuvia ottaneen valokuvaajan työtä ja elämää. Kohteina ovat olleet muun muassa Isabella Rossellini ja Grace Jones.

Dokumenttielokuva Hilma af Klint – ilmeisen tuolla puolen tuo esiin kauan tuntemattomana olleen taiteilijan. Hilma oli ruotsalainen taiteilija, antroposofi ja abstraktin taiteen edelläkävijä sittemmin kuuluisaksi tulleita, abstrakteja töitä maalanneita taiteilijoita aikaisemmin. Hilman maalaukset löydettiin sattumalta tukholmalaiselta ullakolta 1960-luvun lopussa. Samalla meni taidehistoria uusiksi. Siinäpä todellisen taidetrillerin ainekset!

Sen sijaan taidemaailmassa asemansa on vakiinnuttanut hollantilainen Rembrandt. Kesäkinossa nähdään myös tästä taiteilijasuuruudesta dokumenttielokuva. Hän taisi valon ja varjon vaihtelun hämmästyttävällä tavalla. Elokuva tarjoaa kiehtovan kuvan siitä, mikä tekee tämän mestarin töistä teknisesti epätavallisia ja miksi ne vaikuttavat vahvasti eri ihmisiin. Vuosisatojen jälkeen hänen maalauksensa ovat yhä draaman ja kiehtovien juonenkäänteiden innoitus.

Terapiaa tunisialaisittain on puolestaan komediallinen tarina Pariisista tunisialaiseen kotikyläänsä muuttaneesta psykoanalyytikosta, joka avaa vastaanoton lähipiirin naureskellessa epäillen. Mutta kuinkas käy?

Ennakkona nähtävä, tositapahtumien innoittama draamakomedia Yhteinen sävel kertoo Afganistaniin lähteneiden sotilaiden vaimoista, jotka perustavat kuoron ja huomaavat olevansa pian median keskipisteessä. Pääosassa on Kristin Scott Thomas.

Ruotsalaisen draamakomedian Isäni Marianne pääosaa näyttelee Rolf Lassgård. Hän on pidetty pappi, joka tulee kaapista naisena. Elokuva vie Etelä-Ruotsissa sijaitsevaan Alingsåsin pikkukaupunkiin, jossa satuin olla kesätöissä nuorena likkana.

2

Puusta se pahvi syntyy. Kuva: Marita Nyrhinen

Taisin tutustua Verlan ruukinalueeseen samana päivänä, kun Helsingin Sanomien kesäsarjassa Patruunoiden Suomi oli juttu kartonkitehtaan vaiheista. Tiedossa oli, kuinka huikea nähtävyys Verla on.

Verlan kylässä Kouvolassa sijaitseva entinen puuhiomo ja kartonkitehdas ja sitä ympäröivä kyläalue on luokiteltu maailmanperintökohteeksi. Se onkin kerrassaan upea ja ainutlaatuinen kulttuurihistoriallisesti merkittävä teollisuusmiljöö, jossa kannattaa käydä. Verlan tehtaan historia alkoi 1800-luvun loppupuolella. Tehtaan toiminta päättyi vuonna 1964. Museoksi se muutettiin vuonna 1972.

Verlaan täytyy osata mennä. Se ei suinkaan ole isojen teiden varsilla. Pikku hiljaa idylliseen maalaismaisemaan sijoittuva punaisten talojen kylä on siinä, houkuttelevana tutkimaan suomalaisen teollisuuden historiaa.

Vierailu paikan päällä on kokemus omassa luokassaan. Museoon pääsee tutustumaan opaskierroksilla. Asiansa tunteva opas kierrättää ryhmää koko tehtaan läpi ja kertoo vaihe vaiheelta kartongin synnyn tukinuitosta, pölleiksi pätkimisestä ja niiden kuorimisesta massan ja kartonkien valmistukseen ja valmiin pahvilevyjen pakkaamiseen.

Monet työvaiheet ovat olleet raskaita ja vaarallisia, sillä koneissa ei ollut kunnollisia turvasuojaimia. Niinpä esimerkiksi kuorintakoneen käyttäjän huolimaton työtapa saattoi katkaista tekijänsä sormet.

Kartonkia lähetettiin Verlasta ympäri maailmaa. Muun muassa koulujen opetustaulut, jotka ovat monille kovin tuttuja ja nykyään jopa keräilykohteita, on painettu Verlan kartongista.

Museoalue ravintoloineen, puoteineen ja näyttelyineen on avoinna aina toukokuusta syyskuuhun.

3

Onko Prinsessa-veistos ainoa mielisairaalle tehty muistomerkki? Sellaisen sai Kellokosken pitkäaikainen potilas, Anna Lappalainen. Kuva: Marita Nyrhinen

Siinä missä Verlan tehdasmuseo on suuri ja merkittävä, Kellokosken ruukin alue ei ole yhtä tunnettu. Sen kesätoiminta jää viereisellä tontilla sijaitsevan sairaalamuseon varjoon.

Pieneltä vaikuttava sairaalamuseo on isojen sairaalarakennusten katveessa, mutta sen uumeniin on koottu merkittävä osa länsimaisen mielenterveyshoidon historiaa mukana tuloksia tuottavat hoitokeinot ja laitteet mutta myös oman aikansa hoitotapoja, jotka eivät olleet kovin onnistuneita. Esillä on hirvittäviltä näyttävien laitteiden lisäksi myös hoitajien asuja ja potilaiden käsitöitä.

Kellokosken sairaalan historia on siinä mielessä mielenkiintoinen, että muun muassa Lauri Viita kävi siellä ”latautumassa”. Museossa onkin Viidalle omistettu nurkkaus. Kuuluisin potilas oli kuitenkin Prinsessaksi itseään kutsunut Anna Lappalainen (1896–1988), jonka tarina on sittemmin ikuistettu kirjaksi ja elokuvaksi.

Arto Halonen ohjasi fiktiivisen, tositapahtumiin pohjautuva näytelmäelokuvan Prinsessa. Keskushenkilö on Kellokosken sairaalan potilaana suurimman osan elämästään viettänyt Anna Lappalainen, jonka harhainen mieli teki hänestä jalosukuisen prinsessan.

Prinsessaa hoidettiin vuosien aikana jokseenkin kaikilla 1900-luvulla käytössä olleilla hoitomuodoilla. Hän sai kokea muun muassa eristystä, insuliinishokki-, malaria- ja sähköshokkihoitoja. Mikään ei tehonnut. Prinsessa jatkoi omalla tyylillään, ja ympäristö alkoi hyväksyä tämän erikoisen kuninkaallisen.

Museoituna on paljon Lappalaisen käsitöitä ja dokumentteja, muun muassa mielenkiintoisia ”sekkivihkoja”, joita paikallinen pankinjohtaja antoi. Niihin Prinsessa sitten kirjoitteli summia ja jakeli ”tarvitessaan”.

Sairaala-alueen puistoon on rakennettu Anna Lappalaiselle hieno kaksiosainen muistomerkki: Prinsessa-veistos ja jatulintarhaa mukaileva spiraaliteos.

4

Enonkosken hiekkaveistokset on taidolla ja sydämellä toteutettu. Ne kestävät hyvin säiden vaihtelua ja ovat näytillä talveen saakka. Kuva: Marita Nyrhinen

Enonkoskella on jo monena vuonna esitelty hiekkaveistoksia. Tänä vuonna mukaan kutsuttiin taiteilijatiimi Tarja Matikainen Vesilahdelta, Riitta Matikainen Joroisista ja Virpi Timonen Seinäjoelta.

Tavallisesti Enonkoskella on järjestetty kesäisin hiekanveiston EM-kisat, joihin on osallistunut myös joukko ulkomaalaisia taitajia, mutta koronan takia tällä kertaa toimittiin toisin. Veistäjätrio ja enonkoskelainen nuori taitaja, Sofia Sopanen toteuttivat tänä kesänä veistokset kotimaisin voimin.

Matikaiset ja Timonen ovat veistäneet yli 20 vuoden ajan yhdessä ja erikseen, hiekan lisäksi lunta ja jäätä. He ovat osallistuneet menestyksellä kansainvälisissä kilpailuissakin ulkomaita myöten. Enonkoskelle he ovat suunnanneet jo vuosien ajan SM- ja EM-tason kilpailuihin sekä ohjanneet siellä lapsia hiekanveistokoulussa.

Tämän kesän teema oli Yhdessä. Kolmen naisen kahdeksassa veistoksessa on aiheena elämän symboli, soikeanmuotoinen muna. Se on tuttu myös Kalevalasta. Munan muoto näkyy eri tavalla eri töissä. Teoksia yhdistää hiekasta veistetty nauha, ja siihen on kirjoitettu eri kielillä sana ”yhdessä”.

Ihan tavallisesta hiekasta ei synny kestäviä veistoksia. Veistämiseen käytetään silttihiekkaa, jonka raekoko on 0–1 millimetriä. Veistäjille on tehty valmiit, puukehikoin rajatut aihiot, jotka on tampattu veden avulla tiukoiksi. Tukirakenteita ei ole. Sitten vain työkalut heilumaan. Eri kokoisia työkaluja, kuten lapioita, palettiveitsiä, raaputtimia ja raspeja tarvitaan. Kun työt ovat valmiit, ruiskutetaan veistosten päälle vesiliimaseos, joka antaa suojaavan kuoren, jotta kosteus pysyy sisällä eikä sade haittaa.

Enonkosken veistokset ovat näytillä Enonkosken torilla aina marraskuun loppuun.

5

Olipa tämä härveli mikä tahansa, se ei toimi. Kuva: Marita Nyrhinen

Uusikaupunki on kaunis merenrantakaupunki. Sen vanhaa puukaupunkia kannattaa kierrellä ja käydä syömässä jossain rannan monista ravintoloista. Nyt loppukesän aikana on myös oiva mahdollisuus katsastaa Uudenkaupungin keskustassa sijaitseva Bonk-museo.

Mutta mikä ihmeen Bonk? Skottilainen taiteilija Eduardo Paolozzi teki jo vuosien 1947–1952 aikana Bunk-kollaasisarjan, jota voitaneen pitää pop-taiteen prototyyppinä. 1970-luvulla syntyi punk, rockin tyylilaji konkreettisena ilmentymänä nuorison vastakulttuurista.

Bonk! Onko se saanut innoituksen Paolozzilta vai rockin suuntaukselta? No, ainakin se on taiteilija Alvar Gullichsenin ja hänen ystäväpiirinsä 1990-luvulla kehittämä juttu, kuvitteellinen uusikaupunkilainen Bonk-yhtiö, joka sittemmin poiki kokonaisen kummallisuuksien tarinavyyhdin.

Yritin käydä Bonk-museossa jo viime vuonna mutta olin liian myöhään matkassa; syyskuussa museo oli pantu kiinni. Tosin pihalla on runsaasti kummallisia laitteita, mutta ilman sepustuksia – josko ne ovatkin satua – asia ei aukene, vaikka perusasiat tietäisi.

Olen kuullut, että Bonk-museon opastus on herkullinen kokemus, kun kävijä kuulee pokkana hömppää puhuvan oppaan selostavan toimimattomista laitteista ja mielikuvituksellisesta historiikista, kuinka Bonk-yhtiö on syntynyt ja kasvanut. Tuollainen opastus jäi kokematta; käyntini yhteydessä lippuluukun nuori nainen vaikutti valitettavan haluttomalta opastaa ja viittasi vain kirjalliseen plariin, jossa olisi kaikki tarpeellinen tieto.

Siitä huolimatta hassun museon hassut, täysiin toimimattomat laitteet herättivät kiinnostusta ja hilpeyttä.

Hassua, että museo on ilman erillistä sopimista auki vain kesäisin. Eikö kävijöitä riitä? Elokuun ajan museo on sentään vielä yleisölle avoin.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua