Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Selkokari on nauttinut Arabian meditatiivisesta rauhasta sekä sarjakuvien ja elokuvien melskaavista maskuliineista.

1

Yksi Helsingin hiljaisuudessaan miellyttävimmistä museoista on Arabian kaupunginosassa sijaitseva Designmuseo Arabia. Se antaa tilaa nähdä miltä suomalaisen keramiikkateollisuuden ja -taiteen hienoimmat saavutukset näyttävät. Museo esittelee Arabian keramiikkatehtaan ja Iittalan lasitehtaan tuotantoa vuodesta 1873 tähän päivään.

Näyttelyn pääosassa on suomalaisen keramiikka- ja lasimuotoilun historia. Siellä ne ovat kaikki, Timo Sarpanevan Kantarellit, Tapio Wirkkalan Ultima Thulet ja Gunnel Nymanin taidelasit. Ainoa mitä jään kaipaamaan ovat Kaj Franckin vuonna 1948 suunnittelemat Kilta-astiastot. Museon uudistus pakotti ne Korkeavuorenkadulla sijaitsevan Designmuseon kokoelmiin.

Kilta-astiat kertoivat tarinaa ajasta, kun Suomessa toteutettiin Ruotsista lainattua kansankoti-ihannetta ja suunniteltiin astioita pienituloisten, ahtaasti asuvien ihmisten käyttöön. Franck halusi suunnitella käytännöllistä kauneutta myös tavallisille ihmisille. Sitähän Kilta-astiastot ovat.

Designmuseo Arabia, Hämeentie 135A, Helsinki, raitiovaunut 6 ja 8. Avoinna klo 12-18, paitsi la-su klo 10–16 ja maanantaisin suljettu.

2

Silloin kun musiikkinani ei soi barokki, hamuilen kuultavakseni vanhan musiikin tutkijana, esittäjänä ja esiintuojana kunnostautuneen katalonialaisen Jordi Savallin teoksia. Hänen Hesperion XXI -kokoonpanonsa kanssa levyttämä albumi Istanbul vie mennessään niin, että se käy täydellisestä aika- ja nojatuolimatkailusta. Muinaisen ottomaanien hovimusiikin rytminen kompleksisuus antaa vaihtelua länsimaisen musiikin yksioikoisuuteen. Hovimusiikki on peräisin moldovalaisen säveltäjän, muusikon ja diplomaatin Dimitrie Cantemirin (1673–1723) laatimasta musiikkikokoelmasta.

Istanbul-albumilla soi myös sefardijuutalaisten ja armenialaisten musiikki, joka kertoo kotimaastaan karkotettujen ja maanpakoon lähteneiden ihmisten surusta. Savallin Hesperion-yhtye on varsinainen monikansallisuuksien ja moniuskontoisuuden paraatiesimerkki. Muusikot tuovat kukin mukanaan oman musiikillisen perinteensä vaikutteet. Savall itse on tunnetuin Kaikki elämän aamut -elokuvassa (1991) viola da gamballa esittämästään musiikista.

3

Sarjakuvataiteilija, jonka töihin en kyllästy, on amerikkalainen Howard Chaykin. Hänen töistään metkoin on muinaisessa Thriller-sarjakuvalehdessä (Egmont, 1989–1990) julkaistu Blackhawk-sarja, jossa puolalaissyntyinen lentäjä muodostaa pilottikavereidensa kanssa omat, liittoutuneiden puolella natsi-Saksaa vastaan taistelevat lentojoukot jo ennen Yhdysvaltain liittymistä toiseen maailmansotaan.

Sarja on kuvankuljetukseltaan elokuvamainen, universumi 1930-lukulaisesti art decoa ja sankari itse korostetun maskuliininen mies, jonka ympärille kerääntyy avoimen seksuaalisia, femme fatale -tyyppisiä naisia. Chaykinin piirrosjälki on aggressiivisen vauhdikasta.

Häntä on kutsuttu pornoilijaksi, sovinistiksi ja fasistiksikin. Loukkaantuneet reaktiot kertovat enemmän esittäjistään kuin Chaykinin töistä.

Hänen sarjojensa viehätys on pöhköydessä, joka riemastuttaa yhdistyneenä hänen historiantajuunsa. Chaykin on minulle guilty pleasure. Tyylillisesti hänen ilmeinen esikuvansa on amerikkalaisen sarjakuvan suuri mestari Milton Caniff.

4

Parhaita lukemiani elokuva-alan tietokirjoja on Neal Gablerin An Empire Of Their Own – How The Jews Invented Hollywood (Crown, 1988). Toimittaja, historioitsija ja -kriitikko Gabler kertoo omaperäisesti ja luistavasti, miten samoilta seuduilta Itä-Eurooppaa, nykyisen Unkarin, Ukrainan, Puolan ja Venäjän shtetleistä Amerikkaan muuttaneiden juutalaisperheiden jälkeläisistä, Harry Cohnista (Columbia Pictures), William Foxista (Fox Film Corporation), Louis B. Mayeristä (Metro-Goldwyn-Mayer), Carl Laemmlesta (Universal Studios) sekä Harry, Sam, Jack ja Albert Warnerista (Warner Brothers) tuli menestyviä liikemiehiä, jotka sijoittivat varhaiseen elokuvateollisuuteen.

Gabler on erinomainen kronikoidessaan kuinka filmistudioiden omistajiksi ja johtajiksi kasvaneiden maahanmuuttajien jälkeläiset saattoivat määräillä yhtiöidensä elokuvien sisällöstä. Näistä miehistä tuli amerikkalaisen unelman tavoittelussaan eliittiä, jonka toiminnassa näkyivät aina sukuhistorian jäljet.

5

Martin Scorsesen The Irishmania kelpaa katsella, koska se on parasta ja virkeintä elokuvaa mitä ohjaaja on tehnyt vuosiin.

Robert De Niron esittämää Frank Sheerania, kuten monia mafiosohahmoja, pitää vallassaan luja lojaalisuus ja velvollisuudentunto sitä maailmaa kohtaan, joka heidät on luonut, antanut heille vaurautta ja arvostusta vertaisryhmässään. He kunnioittavat heidät luonutta maailmaa, vaikka tietäisivätkin sen katoavan.

Hyvin monet Scorsesen elokuvien miehet ovat juuri tällaisia. Viattomuuden aika -elokuvan Newland Archer, jota Daniel Day-Lewis esitti, on tismalleen tällainen hahmo. 

Monet ovat tuskailleet Al Pacinon läsnäoloa elokuvassa, sillä he katsovat Pacinon muuttuneen kauan sitten parodiaksi omista maneereistaan. En kiirehtisi olemaan samaa mieltä, koska Pacino malttaa pitää itsensä kurissa aika hyvin. Toisaalta, hän näyttelee The Irishmanissa Jimmy Hoffaa, jonka hän esittää populistisena palopuhujana, jollaiselle on luonteenomaista mylviä kuin irtipäässyt sonnilauma. Se sopii rooliin.

The Irishman on katsottavissa Netflixissä.

Antti Selkokari