Kim Gordon elämäkertansa kannessa. Kuva: Like Kustannus

1

Aina kerran vuodessa minulle iskee tarve kuunnella shoegazea. Britanniassa 1980-luvun lopulla alkunsa saaneen shoegaze-tyylin haaveellisuus ja eskapismi sopivat hyvin yhteen vuoden vaihtumisen ja ”uuden alun” -idean kanssa.

Viime viikkoina jokavuotista shoegazen nälkääni on ruokkinut Pennsylvanian Philadelphiasta tuleva Nothing, jonka melodisesti vyöryvä kitararock yltyy tuon tuostakin grungemaiseen voimankäyttöön.

Genren toista, keveintä laitaa edustavan chicagolaisen Airielin musiikissa puolestaan 1980-lukulaisella tavalla funkysti tykittelevät rumpukoneet tahdittavat kaikuisaa kitaramyrskyä. Solisti Jeremy Wrennin pop-viaton, brittiläisen kitara-indien maneereja jäljittelevä laulutulkinta vie mielleyhtymät shoegazen ensimmäiseen aaltoon, ja siksi Airiel on jollain tapaa myös hyvin ”retro”.

Los Angelesissa majaileva Teenage Wrist saa minut vakuuttuneeksi siitä, että tämän hetken vitaalisimmat shoegaze-tyyliset bändit tulevat Yhdysvalloista. Ehkä on väärin puhua shoegazesta, mikä oli historiallinen tyyli tietyssä ajassa ja paikassa, paremminkin kyse on estetiikasta – kaiku-efektin käytön määrästä, laulumelodioiden ja kitaransoiton tyylistä, miksaustavasta.

Yhdysvalloissa britti-shoegazesta muistuttavat elementit ovat saaneet rinnalleen emo-, grunge- ja post-hardcoremaisia piirteitä. Parhaimmillaan lopputulema on parasta rockia, mitä kirjoittaja kuvitella saattaa.

2

Wayne Shorter oli se tuntemattomampi saksofonisti Miles Davisin kvintetistä. Se toinen, kuuluisampi, oli tietysti John Coltrane. Milesin ”Second Quintetissa” se oli kuitenkin Shorter, joka sävelsi valtaosan Davisin tuon ajan levyjen materiaalista, myös isoista hiteistä. 1970-luvulla Shorter perusti yhdessä Joe Zawinulin ja Miroslav Vitousin kanssa Weather Reportin, maailman suosituimman fuusiojazzyhtyeen.

Shorter luo 87-vuotiaana yhä uutta materiaalia, mutta silti on tunnustettava, että itselleni juuri tuo 1960-luvun tuotanto iskee tajuntaan parhaiten, kuin sähköisku. Shorterin kappaleet kiteyttävät modernin jazzin muotokielen kompaktiin mittaan ja formaaliin muotoon. Shorterille melodia on ollut aina tärkeä, silloinkin, kun musiikki on muutoin ollut haastavaa.

Hiljattain hankkimani viiden cd:n Wayne Shorter boksi on ollut viime viikkoina kovassa kuuntelussa. Suosikeikseni ovat nousseet vuoden 1966 The Soothsayer sekä sitä seuraavana vuonna julkaistu Adam’s Apple. Boksin muut levyt Night Dreamer (1964), Etcetera (1965) sekä Schizophrenia (1967) eivät laadullisesti jää juurikaan jälkeen. Ne edustavat kaikki samaa, tunnistettavaa tyylikautta Shorterin uralla.

Vain kolmessa vuodessa artisti äänitti ja julkaisi nämä viisi albumia, sekä lisäksi levyt Miles Davisin ja muiden yhtyeiden kanssa! Tuntuu, että tuolloin Shorter kykeni tuottamaan ykkösluokan materiaalia kuin liukuhihnalta, kunhan oli ensin vuosia etsinyt ja löytänyt varman tyylinsä.

Shorterin musiikillinen nerous piilee rajattujen parametrien luovassa käytössä: modaalisuus ja bebopin harmoniat vuorottelevat tasavertaisesti, lyyrisyys ja avantgarde ovat luontevassa balanssissa, mutta komppi on vielä silkkaa swingiä.

3

Vuodenvaihde on best of -listojen aikaa, jolloin ynnätään yhteen mennen vuoden parhaat kulttuurielämykset ja -tuotteet. Vuoden parhaiden levyjen listoja lukiessani huomioni kiinnittyi brittiläisen The Guardianin ”best contemporary music” -listaan, jossa esiteltiin parasta nykymusiikkia.

Sopii kysyä, etteikö kaikki viime vuonna julkaistu musiikki ole nykymusiikkia? Tässä termillä tarkoitetaan kuitenkin musiikkia, joka ei – syystä tai toisesta – taivu lokeroitavaksi perinteisillä genremääritteillä. Joka tapauksessa, tein The Guardianin listan pohjalta Spotify-soittolistan, joka on kerrassaan riemukasta ja myös sielukasta kuunneltavaa.

Monien yhtyeiden ja artistien joukosta haaviini tarttui Pulled by Magnets, joka on viimeisin luku tämän hetken ehkä suurimman brittiläisen jazz-staran, rumpali-lyömäsoittaja Seb Rochforin lukuisista yhtyeissä (mm. Polar Bear, Sons of Kemet).

Pulled by Magnets on varmasti synkintä musiikkia, mitä Rockford on yhtyeineen julkaissut. Yhtyeen sludge rockia, improvisaatiota ja dark ambientia yhdistelevä tyyli on vahvasti hypnoottinen ja toismaailmallinen. Trio hyödyntää uusinta teknologiaa ja ääniefektejä aina siinä määrin, että musiikkia on vaikea uskoa saksofonin, basson ja rumpujen muodostaman yhtyeen tekemäksi. Pete Warehamin säröpedaalin läpi soittaman torven sointi on kuin Jimi Hendrixillä konsanaan. Häntä säestävän rytmiduon minimalistinen mutta harkitun orkestraalinen svengi ei sekään ole perinteisimmästä päästä.

4

Sain vihdoin luettua Kim Gordonin omaelämäkerrallisen kirjan Tyttö bändissä (Like, 2015), joka on ollut lukulistallani jo monta vuotta. Kirjassa Sonic Youth -yhtyeen basisti-laulaja, newyorkilainen Kim Gordon, käy varsin avoimesti läpi elämäänsä, ihmissuhteitaan, sekä osaansa ”tyttönä” suositun rockyhtyeen toisena keulakuvana.

Ujoudesta kärsinyt Gordon löysi jo varhain taiteesta keinon toteuttaa ja ilmaista itseään. Taidekouluyhteisöstä Gordon pestattiin myös Sonic Youthin jäseniksi, vaikka hän ei edes tiennyt osaavansa soittaa. Näistä lähtökohdista Sonic Youth loi oman avantgardistisen soundinsa, jossa tavanmukaiset rockriffit yhdistyivät dadaistiseen noiseen ja underground-runouteen.

Yhtyeen musiikillinen johtaja, laulaja-kitaristi Thurston Moore ja Gordon olivat aviopari lähes koko yhtyeen kolmekymmenvuotisen uran ajan. Kirjassa Gordon toteaa suoraan, kuinka hänen ja Mooren eron sekä Sonic Youthin hajoamisen syynä oli Mooren uskottomuus.

Gordonilla jos kenellä olisi kaikki eväät katkeruuteen miehiä kohtaan – olihan koko rock-kulttuuri aina 2020-luvulle asti hyvin miehinen ja sovinistinen – mutta ei Tyttö bändissä mikään pamfletti ole. Levytuottajana Gordon näki, että yhtälailla naiset kykenivät rockporukoissa sikailuun. Hole-yhtyeen Courtney Lovea Gordon kutsuu muun muassa sosiopaatiksi ja ”säälittäväksi sekopääksi”, joka rocklehdistön riemuksi sikaili ja remusi ”kuin miehet”.

Kulttuuri on muuttunut. Musiikki ja yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja tavat ovat muuttuneet. Ehkä siinä samalla myös se, minkä käsitimme joskus ”rock-henkiseksi”, on kuollut pois, tai ainakin vetäytynyt alakulttuureiden savuisille areenoille. Gordonista tuli roolimalli ja idoli lukuisille ulkopuolisuutta kokeneille tytöille ja naisille ilman moista kohkaamistakin, taiteellisten kontribuutioiden kautta.

5

Männä viikolla päätin ostaa elämässä ehkä viidettä kertaa sähköbasson. Ennen sitä kävin läpi viikon mittaiset Google- ja Youtube-sulkeiset, jotta soittimen valinta osuisi oikeaan. Suuren kiihotuksen vallassa vertaisin erilaisten bassojen soundia ja visuaalisia ominaisuuksia nenä kiinni ruudussa. Ensin ihastuin Gibsonin Thunderbird-bassoon, sen jyrkkiin muotoihin ja jylhään soundiin. Thunderbirdissä – jota myös edellä mainittu Kim Gordon soittaa – on melko tumma mutta hyvin tunnistettava, keskitaajuuksia korostava sointi. Myös The Cur e-yhtyeen Simon Gallupin luottopelinä tunnettu Thunderbird nousee lentoon, kun sen puhtaaseen soundiin lisää hieman säröä ja chorus-efektiä.

Muun muassa Lemmy Kilmisterin, Paul McCartneyn ja R.E.M.:n Mike Millsin suosima Rickenbacker on yksi ikonisimmista sähköbassoista. Sen röyhkeässä soundissa on sukupolvien kollektiiviseen muistiin kertynyttä uhoa ja painokkuutta. Ehdoton hankinta siis, mutta aito Rickenbacker maksaa yli kaksituhatta euroa, ja niinpä se on köyhälle freelancerille haave vain. Soittimesta on valmistettu useita halvempia kopioita, joista osa on laadukkaita, mutta aito on aito, varsinkin kun kyse on Rickenbackerista.

Fenderin Precision-basson honottava soundi on hieno ja erittäin ”rock”. Sellainen pitäisi olla jokaisen studion kalustossa, jos basistin soundi ei muutoin toimi. Tuttuudessaan se on välillä jopa klisee. Samassa mielessä kliseinen on myös Fender-jazzbasson soundi.

Viimein Thomannin sivuston logaritmi keksi minulle täydellisen ratkaisun: tuleva bassoni olisi Sterling Stingray. 1970-luvulla Music Man kehitti klassikkobassonsa, jota tultaisiin kuulemaan tuhansilla funk- ja soul-levyillä. Stingrayssa on persoonallinen soundi mutta sen äänensäätövarat ovat siinä määrin laajat, että sillä voi soittaa uskottavasti useita eri musiikin lajeja.

1980-luvulla Red Hot Chili Peppersin basisti Flea teki Stingraysta taas suositun. Flean soittotyylistä, slabista, tuli suosittu juttu junioribasistien, jollainen itse olin, keskuudessa, ja pidettiinpä slabin hallintaa eräänlaisena pätevyyskokeenakin basisteille. Slabista tuli nopeasti klisee.

Bassokaupoilla muistin onnekseni, kuinka hyvältä Stingray kuulostaa plektralla soitettuna. Näin tekevät muun muassa ikisuosikkieni Riden ja Slowdiven basistit. Ostoskoriin!

Jos sorrun joku päivä släppäämään, lupaan, että teen sen katseilta ja kuulolta ulottumattomissa.

Sami Nissinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua