Tommi Uschanov. Kuva: Liisa Takala

1

Näin Absoluuttisen Nollapisteen ensimmäisen kerran livenä Jyväskylässä Yläkaupungin yössä 21.5.1999 ja ihastuin ikihyviksi. Hankin levyt ja kävin keikoilla tiiviisti vuosien ajan.

Nollapisteen alkuvaiheista kertova 750-sivuinen Rollo (Like, 2020) sisältää kaltaiselleni fanipojalle runsaasti mielenkiintoista materiaalia. Paperiversiosta löytyy tiettävästi kuviakin, mutta niistä jäin paitsi, koska kuuntelin Rolloni Karo Laurosen lukemana äänikirjana. Hyvin puhe soljui, vaikka Dave Lindholm olikin toisinaan ”Dave”, toisinaan ”Deiv”.

Rollo kertoo paitsi Absoluuttisesta Nollapisteestä, myös kirjan kirjoittajan Tommi Liimatan kehittymisestä taiteilijaksi: yrityksistä, erehdyksistä ja onnistumisista. Se kuvaa hienosti 1990-luvun alun bändikuvioita Rovaniemellä ja senaikaista musiikkimaailmaa muutenkin. Kirja päättyy siihen, kun Liimatta muuttaa Tampereelle, joten Tampere-kirjaa lienee luvassa seuraavaksi.

2

Esseisti Tommi Uschanov paneutuu uusimmassa teoksessaan Kuinka musiikkia käytetään (Teos, 2020) perinpohjaisesti musiikkiin. Mitä tarkoitamme, kun sanomme jotakin musiikkia hyväksi ja jotakin toista huonoksi? Mitä käyttötarkoituksia musiikilla on? Miten äänentoisto vaikuttaa musiikkiin? Mikä on musiikin ja tanssin suhde?

Uschanovin laaja sivistys ja tarkkuus kirjoittajana näkyvät kirjassa kauttaaltaan. Kirjoittaja on kuullut ja kuunnellut valtavan määrän musiikkia, mutta ei pidä ajatuksesta, että tietyt albumit pitäisi tuntea saati että niitä tulisi arvostaa, koska ne kuuluvat musiikilliseen yleissivistykseen. Uschanov paljastaa auliisti, että kuuli Miles Davisin klassikkoteosta Kind of Blueta ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sitten vahingossa ja kiinnostui siitä oikeastaan vain alttosaksofonisti Cannonball Adderleyn takia.

Uschanovin tekstiä lukee mielellään, koska se on detaljirikasta ja assosioinniltaan avaraa. Esimerkit kirjoittajan musiikkimaun holtittomuudesta ovat hupaisia. Kirja rohkaisee kaivamaan levyluurangot kaapista ja kuuntelemaan niitä häpeilemättä. Musiikkia voi nauttia sekä iloon että suruun ja sillä on lukuisia tapoja toimia tai olla toimimatta. Musiikkia voi aivan hyvin kuunnella taustamusiikkina, ja Beethoveninsa voi mainiosti nauttia maksamakkaravoileipää syöden, jos sattuu molemmista pitämään.

3

Yritin käyttää Jessie Waren What’s Your Pleasurea (Universal, 2020) Uschanovin esseiden taustamusiikkina, mutta kävikin niin, että häikäilemättömän viihdyttävä diskolevy käytti minua. Rytmi vei muassaan, pää rupesi nytkymään ja sanat hyppivät kirjan sivuilla. Musiikki oli lukemiseen liian tarttuvaa.

What’s Your Pleasure on millintarkasti hiottu upea pop-timantti, jossa on runsaasti sokeria ja kuorrutusta. Hittiä tulee hitin perään niin että tuntuu. Levy on samaan aikaan retro ja moderni, kuin suoraan kultaisen kahdeksankymmentäluvun tanssilattioilta ja samaan aikaan aivan tätä päivää.

4

Vanha kunnon Anaksimandros (n. 610–546 eaa.) totesi aikoinaan, että ”asiat muuttuvat toisiksi tarpeen mukaan ja oikeuttavat toisiaan ajan järjestyksen mukaan”. Niin lienee marjat.

Upea kuvaus ajan tavallisesta ja tavattoman ihmeellisestä kulumisesta on Elina Talvensaaren ohjaama dokumentti Neiti Aika (2019). Se kertoo Sirkka-Liisa Miettisen (1915-2012) tavallisesta elämästä, joka olisi ilman Talvensaarta painunut unholaan. Talvensaari osti perheineen asunnon, jossa Sirkka-Liisa oli asunut olympiavuodesta 1952 kuolemaansa saakka. Asunto oli täynnä Sirkka-Liisan tavaroita, mennyttä elämää, ja koska Sirkka-Liisalla ei kuollessaan ollut omaisia, ei kukaan ollut kiinnostunut naisen omaisuudesta: päiväkirjoista, kirjeistä, valokuva-albumeista, kaitafilmeistä, napeista, lankarullista…

Talvensaari päätti tutustua Sirkka-Liisan elämään jäämistön avulla ja teki siitä upean dokumentin, jossa on ihmeellistä taikaa. Tavallinen, rajallinen elämä on täysin ihmeellinen ja ainutkertainen.

Neiti Aika Yle Areenassa.

5

The Microphones on taiteilija Phil Elverumin projekti, jolta ilmestyi seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen elokuussa 2020 albumi Microphones in 2020. Se on oikeastaan kolmen vartin pituinen yksi kappale, joka käsittelee Elverumin elämää ja musiikillista uraa.

Biisi ei sisällä sinänsä kovin kummoista soittoa eikä laulua. Alussa kuullaan vain kahta akustisen kitaran sointua, joita rämpytellään vähän epätarkasti. Laulu alkaa vasta seitsemän ja puolen minuutin kohdilla. Tarina on melko arkista asiaa: aurinko nousee ja paistaa silmiin, ollaan jonkin ikäisiä ja sitä rataa.

”I will never stop singing this song / It goes on forever / I started when I was a kid and I still want to hold it lightly…”

Levyn yhteydessä julkaistiin video, jossa ladotaan pöydälle satoja (tarkkaan ottaen 761 kappaletta) Elverumin ottamia valokuvia, jotka ovat suurimmaksi osaksi melko tavallisia räpsyjä vähän mistä sattuu. Tai sitten ne ovat jotakin enemmän, niin kuin ne sanatkin. Kyseessä on ehdottomasti yksi viime vuoden vaikuttavimmista levyistä, jolla ei kai lopulta juuri sen enempää eikä vähempää sanota kuin että ”the true state of all things is a waterfall”.

Microphones in 2020 YouTubessa.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua