Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tiina Nyrhinen on nauttinut Jari Tervon ja Marjo Vilkon Koivisto-projektista ja tempautunut Aviciin muistokonsertin tunnelmaan.

1

Minkä toimittajan olemmekaan saaneet takaisin aionien mittaisen piinan, Uutisvuodon syövereistä! Jari Tervo keskittyi viime vuodenvaihteessa Kekkosen tarinaan, ja nyt olemme saaneet nauttia Marjo Vilkon käsikirjoittamasta ja Tervon liidaamasta Mauno Koiviston uran ja persoonan syväluotauksesta. Sekä televisio että radio ovat mukana tässä projektissa, joka on antanut paljon uutta pohdittavaa kotimaan lähihistoriasta.

Kiitos Koiviston, olemme tänään vielä yhden päivän vapaalla, ja, uskoisin, täysin kypsyneinä juhlapyhiin. Koiviston edesauttama muutamien arkipyhien palauttaminen ”oikeille” paikoilleen on jakanut kansaa säätämishetkestä lähtien. Niinpä Koivisto-sarjan viimeinen osa lähetetään tänään loppiaisena, jonka palauttamista viikonlopusta pysyvästi 6.1. vietettäväksi arkipyhäksi ehkä eniten aikanaan vastustettiin.

2

Lentohäpeä, flight shame, ulottuu toki myös taidemaailman toimijoihin. Yhteyksien luominen on jokaisen kuraattorin ja museonjohtajan velvollisuus, suosittu taiteilija on saatava juuri omaan galleriaan tai museoon, joten lentokilometrejä kertyy.

Kriitikko ja kuraattori Nicolas Bourriaud kehitti 2009 juurtuneisuuden vastakohdaksi termin Radicant ihmisistä, jotka omaksuvat kulttuurisia vaikutteita kaikkialta maailmasta. Taidemaailman kerman juuret ovat eräänlaisia ilmajuuria: se elää sujuvasti paikassa kuin paikassa, kenties vain läppärinsä kautta ”pysyvään maailmaan” kiinnittyneenä. ”Tämä kirja kirjoitettiin vuosien 2005 ja 2007 välillä paikoissa, joihin olosuhteet minut ajoivat: Pariisi, Venetsia, Kiova, Madrid, Havanna, New York, Moskova, Torino ja lopulta Lontoo. Kaupunkeja ja paikkoja, ei maita. Valtakunnat ovat abstraktioita, joihin en luota”, Bourriand kirjoitti.

Näkyvimmäksi ilmiö tulee Venetsian kaltaisessa ilmastonmuutoksen leimaamassa ja uhkaamassa kaupungissa, jota koko taidemaailma rakastaa ja vihaa samaan aikaan. Venetsian biennaalin kutsu on vahva, onhan tapahtuma perustettu jo vuonna 1895 ja on sinnikkäästi pitänyt pintansa taidevirtausten mittarina.

Taiteilija, joka yhä useammin ilmaisee taiteellaan huolensa meriveden noususta tai muista globaaleista uhista, kiinnitetään ovelasti osaksi taidemaailmaa. Ei aikaakaan, kun hänkin viettää elämästään suuren osa residensseissä, lentää maailman kolkasta toiseen puhuen henkilökohtaisten kohtaamisten tärkeydestä ja taideteosten näkemisestä paikan päällä, in situ.

Sillä ihmiskunnalle on uhka paitsi merenpinnan nousu, myös täydellinen umpioituminen omiin nurkkiinsa eli kulttuurivaihdon tyrehtyminen.

Silti taidelehti Friezeen kirjoittava Kyle Chayka kysyy esseessään, voisiko taidemaailma mitenkään voittaa lentoaddiktionsa.

Hän muistuttaa vuonna 2018 Lontoossa nähdystä Olafur Eliassonin teoksesta Ice Watch, jossa 30 möhkälettä Grönlannin jäätä rahdattiin näyttelyyn. Installaatio oli hieno ja koskettava, mutta tuotti 55 tonnia hiilidioksidia kaikkine lentoineen, hotelleineen, laivoineen ja rekkoineen, joita tarvittiin projektin toteuttamiseksi.

Chayka kertoo taidekirjoittaja-ystävästään, joka onnistui reissaamaan paikasta toiseen viisi vuotta putkeen: biennaaleja, taidemessuja, muotikatsauksia, hotellin avajaisia, kaikki nämä jotenkin liittyen taidemaailmaan. Matkailu ei maksanut mitään, ja ainoa korvaus saattoi olla hänen kirjoittamansa pieni juttu tärkeän, kiiltävälehtisen taidelehden sivulla. ”Jotain tapahtuu asiakkaan, PR-toimiston ja julkaisun välillä, ja yhtäkkiä olet toisella puolella maapalloa”, Chayka kuvailee freelancerin auvoa.

Parasta juuri nyt on se, että taidemaailma on ottanut lento-asian agendalleen. Harmi että monet teokset ovat niin materiaalisia! Että taiteilijat ovat niin persoonallisia, että heitä ei voi kopioida!

3

Suomessa kansainvälisiä riippumattomia kuraattoreja on todella vähän, ja varsinkin vielä 1990- ja 2000-luvuilla kuraattoreina toimivat museon omat työntekijät, usein museonjohtajatkin.

Tuula Arkion kirjoittama, hänen uraansa ja elämäänsä luotaava Jyviä nokkimassa (Siltala, 2015) osui divarissa käteeni, ja eteeni avautui eräänlainen kultajyvä suomalaisen taidemaailman historiaa. Jyviä nokkimassa viittaa ironisesti siihen, miten museoiden naispuolisia johtajia kutsuttiin jo professori Aune Lindströmistä alkaen helmikanoiksi, ja Nykytaiteen museon johtajan valintaprosessin aikana vanha haukkumasana kuultiin jälleen. Tuula Arkio valittiin johtajaksi Nykytaiteen museoon vuonna 1990 ja hän oli vastuussa, kun Steven Hollin Kiasman rakennusprojekti käynnistettiin ja vietiin läpi. Myös Ars-näyttelyt, kuten legendaarinen vuoden 1983 kattaus, sisältävät hänen kädenjälkensä.

Arkio käsittelee johtajaksi valintansa, Kiasman rakentamisen nostattaman ja kenraali Ehrnroothin kuumentaman Mannerheimin patsaan sijoituskiistan ja pari muutakin aikansa kalabaliikkia niin sivistyneesti, että pientä särmää ja kulissientakaisia paljastuksia jää jopa kaipaamaan. Arkio keskittyy kertomaan, mihin kaikkeen hän on osallistunut, millä tavoin on ammattitaitonsa hankkinut ja miten sitä ylläpitänyt. Kun rooli muuttui pian Kiasman perustamisen jälkeen Valtion taidemuseon ylijohtajaksi, kosketus päivänpolttavaan nykytaiteeseen muuttui välillisemmäksi. Eläkepäivinään hän otti vahingon takaisin olemalla mukana Ihme!-tapahtumien hallituksessa viime aikoihin asti.

Vain harvat ovat päässeet niin lähelle taidemaailma-perhettä kuin Tuula Arkio. Ei suomalaisia pienen kielialueen skribenttejä kustannella eri biennaaleihin tai taidemessuille. Arkio on ottanut hyödyn irti asemastaan ja pitänyt kansainvälisiä kontakteja yllä. Nämä reissaamiset ovat olleet hänen urallaan tärkeänä perspektiivin antajana ja varmaan myös terapiana keskellä oman maan pieniä kiistoja.

4

Olen kuunnellut viimeiset kymmenen vuotta lähinnä barokkimusiikkia, mutta annoin mahdollisuuden, kun Yle lähetti 5. joulukuuta suorana lähetyksenä nuorena kuolleen DJ Aviciin muistokonsertin. Tukholman Friends-areenalle oli pakkautunut yli 55 000 Aviciin ystävää, liput oli varattu loppuun ennätysajassa ja mukaan konserttiin oli saatu myös sellaisia Aviciin kappaleissa laulaneita, joiden nimeä ei edes lue tekijätiedoissa. Lavalla nähtiin elävä orkesteri, joka toteutti kappaleet livenä mestarillisesti.

Konsertin koreografia, draamankaari toimivat, ja itse musiikki oli ylimaallisen kaunista ja optimistista, täsmälleen oikeaa kaamoksen vastalääkettä. Studiossa suomalaiset asiantuntijat malttoivat pitää kommenttinsa niukkoina mutta informatiivisina, joten pääosassa oli musiikki ja kiihkeästi bilettävä, vuoroin vuolaasti kyynelehtivä ja vuoroin musiikin riemuun tempautunut nuoriso.

Yle Areenassa on tarjolla myös Tim Berglingiä monet vuodet seuranneen Levan Tsikurishvilin tekemä dokumenttielokuva True Stories, joka kertoo massoja villiinnyttäneen deejiin elämän nurjasta puolesta: loppuun palamisesta, joka oli vain ajan kysymys.

Kun nyt olen siirtynyt kuuntelemaan barokkimusiikin ohella myös Aviciin musiikkia, olen havainnut näiden kahden musiikkityylin välillä myös yhtäläisyyksiä. Tim Bergling osasi tuottaa valoa, kauniita kuvioita ja teksteihinsä yksinkertaisia, syviä tunteita. Kun katson kasvavia katselukertoja (tällä hetkellä yli 3 miljoonaa katselua) konserttitaltioinnista, tiedän, että en ole mielipiteineni maailmassa ihan yksin.

5

Ilmastonmuutos on tuonut talvisille teille yhden mielenkiintoisen ilmiön: kun tiet ovat melkein sulana, matkailuautot eivät olekaan talvisäilössä, vaan niillä retkeillään ahkerasti myös vuodenvaihteen molemmin puolin.

Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun ajan matkailuauton perässä kaikessa rauhassa ja tyytyväisenä, kun kuljettaja antaa oikealla vilkulla merkin, että nyt sopii ohittaa. Ihanko totta! No niinpäs onkin hyvä kohta! Kiitos!

Yritän huiskuttaa kiitokseksi ohituksen jälkeen, mutta eihän sinne koppiin välttämättä mitään näy.

Matkailuautoilijat, olette hieno vastakohta niille rekkakuskeille, jotka ajavat muuten 80 km/h, mutta tullessaan ohituskaistalle nostavat vauhtinsa 100 km:iin tunnissa ihan vain tikkuillakseen.

Tiina Nyrhinen