Reservation Dogs. Kuva: Hulu

1

Reservation Dogsin toinen kausi on saapunut Disney Plus -palveluun. Se, kuten ensimmäinenkin, on aivan parasta. Sterling Harjon ja Taika Waititin luoma sarja kertoo alkuperäiskansojen reservaatin nuorisojengistä, jolla on palava halu saada renkaat alle ja ottaa hatkat Kaliforniaan. Ongelmana on raha, systeemin epäoikeudenmukaisuus, perheet ja… elämä.

Kaikki tämä toki kuulostaa varsin vakiotarinalta, mutta sarja kykenee yllättämään jokaikisellä puolen tunnin jaksollaan. Se onnistuu olemalla yhtä aikaa täysin hirtehinen mutta uskomattoman lämmin, ja silti röyhkeän inhimillinen.

Tuo kaikki vielä saattaa onnistua muiltakin, mutta Reservation Dogsin yhtälö vääntää tätä elämänläheistä huumoriaan vakavista aiheista, samalla haudaten iänikuisia stereotypioita Amerikan alkuperäiskansoista. Samastuminen koukuttaa, huumori valistaa, tarinat vaikuttavat ja lopputuloksen kutsuminen nerokkaaksi kuulostaa kuin vähättelisin sen arvaamatonta arvoa. Katso!

2

Iggy Popilta on tullut taas uutta kuunneltavaa. Mies on kuopattu luultavasti useammin kuin kukaan muu rockstara (ehkä Keith Richardsia lukuun ottamatta), mutta se kummallinen juttu Popissa on, että hän nousee Lasaruksen lailla kuolleista täynnä uutta luovaa energiaa, uudestaan ja uudestaan.

David Bowie puski miehen jaloilleen punk-vuosina, ja vaikka tuo Stoogesin jälkeinen kuohuva virta katosi useamman keskitasoisen albumin janassa, ukko heräsi taas reliikistä relevantiksi albumeillaan Brick By Brick ja American Caesar 1990-luvun alkupuolella. Näitä seurasi parinkymmenen vuoden katve-aika, jolloin Stoogeskin poukkoili lavalla ja levyllä pääosin nostalgia-aktina, mutta taas vuonna 2016 löytyi uusi vaihde ja Post Pop Depression nousi miehen varteenotettavien tuotoksien kärkipäähän. Pari viikkoa sitten julkaistu Every Loser (Gold Tooth / Atlantic) on sille pätevää jatkumoa.

Pop-pappa on siis kohta 60 vuotta tehnyt muistettavaa musiikkia, mille voi jo itsessään nostaa hattua. Suosittelen kuitenkin myös vetämään nappikuulokkeet korvilta, lataamaan Popin uutta taikka vanhaa musiikkia mistä tahansa tuutista… kunhan se kulkee elävänä ilman lävitse täyttäen tuon epämääräisen autiotilan kovan volyymin väreilyllä, jota et pelkästään kuule korvillasi, mutta jonka myös tunnet luillasi; jonk  näet tähtinä silmissäsi ja maistat kielelläsi tärinän vapauttaessa ruoanjätteitä hampaankoloistasi. Rok!

3

Sitten voidaan palata viime vuoden parhaimpaan elokuvaan, Lena Dunhamin ohjaamaan ja kirjoittamaan Catherine Called Birdy -komediaan, joka löytyy Prime Video -suoratoistopalvelusta. Se on vielä tänäänkin parasta.

Ällistyttävän ihastuttava elokuva sijoittuu keskiajalle ja tekee aikakaudesta aidosti ”todellisen” tavalla, johon vain harvat elokuvat kykenevät. Leffa keskittyy äärimmäisen itsenäisen nuoren tytön päivittäisiin toimiin samalla, kun hänen vanhempansa – erityisesti isä – yrittävät naittaa hänet rikkaaseen perheeseen, jotta saisivat laskunsa maksettua. Tyttöä esittää Game of Thronesistakin tuttu Bella Ramsey.

Vaikka aihe kuulostaa vakavalta ja vaikealta, elokuva kertoo siitä viehättävän viihdyttävällä tavalla. Sen kerronta on älykästä, särmikästä, mukaansatempaavaa, hienosti näyteltyä ja rempseästi toteutettua. Leffassa ei ole verenvuodatusta, eikä taisteluun valmistautuvia juroja ritareita miekat kädessä karuilla, verisellä mutakentillä. Siitä toki löytyy yksi kohtaus, joka sisältää huomattavan huonoa miekkailua, sekä lapsia, jotka leikkisästi tappelevat mudassa. Ainoa henkilökohtainen miinus on modernien pop-kappaleiden käyttö Carter Burwellin loistavan musiikin rinnalla.

Leffa on sydämellisesti suositeltavissa kaikenikäisille, ja kehotankin katsomaan sen ennen kuin jatkat tämän listan lukemista.

4

Tervetuloa takaisin. Piditkö leffasta? Ja jos pidit Bella Ramseystä Catherine Called Birdyn pääroolissa, kannattaa kenties alkaa katsomaan HBO Maxin uutta The Last of Us -sarjaa.

En ole pelaillut videopelejä tällä vuosituhannella, vaikka nappulana niistä jonkin verran olinkin kiinnostunut. Vielä pelejä vähemmän ovat itseäni kiinnostaneet peleihin perustuvat elokuvat ja tv-sarjat. Yleistämättä, ne ovat olleet kaikki toivottomia, onnettomia taikka tappavan tökeröitä. Tämän tosiseikan lisäksi nämä ns. post-apokalyptiset sarjat, joita on jopa enemmän kuin heikkoja pelileffoja, ovat tänä päivänä pääosin toinen toistaan toistuvasti toistavia töllöpöllöille tuunattuja tylsimyksiä.

Mutta. Vaikka The Last of Us perustuu videopeliin, vaikka se on vain yksi uusi variaatio maailmanlopun meiningistä ja vaikka se ei loppujen lopuksi tuo juurikaan uutta aiheeseen, on se toteutettu sen verran mallikkaasti, etten voi olla kehumatta sitä ja kertoa odottavani yllättävällä innolla seuraavia jaksoja. Hyvä maistuu, vaikka maku olisi tuttu.

Tässä rujossa toimintadraamassa maailmanloppu tulee sienien rihmaston vallatessa ihmisten aivot ja ruumiit. Pääosassa on hienosta tieteiselokuvasta Prospect (2018) tuttu Pedro Pascal. Bella Ramseyn esittämä Ellie vaikuttaa ensimmäisten jaksojen perusteella olevan immuuni tälle loismaiselle parasitoidille. Tästä alkuasetelmasta lähdetään matkaan läpi kirotun maan. Tuttua, mutta ei kuitenkaan turvallista.

Sarja elävöittää tutut asetelmat. Se tutustuttaa meidät inhimillisiin henkilöihin, joita se saattaa kohdella kaltoin. Tämäkin kuulostaa tutulta vaikkapa Walking Dead -sarjasta, mutta tapahtumien tempo, tunnelma, nyanssit ja toki myös sen kauhukuvat on rakennettu älyllä, taidolla ja tunteella. Sarjan taustavoimissa on HBO:n hienon Chernobyl-draaman konkareita, ja sen huomaa lopputuloksesta. Kokeile.

5

Ajattelin lopettaa sanomalla sanan auringosta, ja tulevasta valosta ja lämmöstä, mutta viikonloppuna sammui yksi tähti, ja annetaan tuon tähden valon meidän päiväämme kirkastaa. Se on parasta, ja se valo joka lähti Tom Verlainen kitarasta ja lauluiksi muotoituneista runoista, jatkaa matkaansa läpi universumin, ikuisesti.

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua