Volvo, Seppo ja Holma.

1

Kirjoitin ensimmäisen Parasta juuri nyt -palstani lokakuussa 2019, ja silloin iloitsin Radio Sodoman toisesta kaudesta. Matkaa tehdessä nautittavien puheohjelmien saralla olen ilmeisesti tuolloin jämähtänyt kuuntelemaan miltei pelkästään Perttu Häkkistä sekä Antti Holmaa – ja miksipä ei. Tämän palstan myötä on kuitenkin tullut aika hyvästellä jälkimmäinen tovin ajaksi.

Sain viime aikojen matkoilla kuunneltua läpi Holman tuoreimman kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava, 2020) hänen itsensä lukemana ja totean siitä kummunneen tunnekirjon värikkääksi. Kyseessä on muistelmateoksen asuun pukeutunut romaani, jossa itseensä ja haaveisiinsa väsynyt kolmekymppinen näyttelijä retkeilee elämäntarinansa läpi. Raadollinen pelehdintä pettymyksen ja mitättömän keskinkertaisuuden tunteissa hämärtää hänen ymmärrystään saavuttamastaan risteyskohdasta. Se saattaisi nimittäin ratkaista kaiken tai antaa edes mielekkäältä tuntuvan suunnan kulkea.

Holman podcast-ohjelmista tutut piirteet ovat läsnä. Siispä hauskuus kumpuaa kohtuuttomuuksista, analyyttinen tulkinta on perinpohjaista ja omien kokemusten avaaminen laajentaa ymmärrystä kuin jokin ajatusten liitetiedosto konsanaan. Kokemukselta ei kuitenkaan ymmärrä odottaa sitä, että kertojaa tekisi suurimman osan ajasta mieli kuristaa. Ei sentään mitenkään raivon vallassa, vaan sillä lailla hieman holtittomasti Three Stooges -hengessä karjuen.

Tämä ei johdu siitä, että hän olisi erityisen inhottava tai vihattava ihminen. Päinvastoin: Holma kuvaa kertojaansa sellaisella sensuroimattomuuden ja vilpittömyyden tasolla, että häneen samaistuminen alkaa sattua. Teoksessa pyörivät teemat availevat oman mielen sokkeloista lokeroita, laatikoita ja kaappeja, joihin kurkkiminen ei ole miellyttävää. Niihin kuitenkin vaivautuu vähän vaivautuneesti kurkkimaan, koska ne ovat totta, ja tosiasiat yleensä kannattaa ihmisen hyväksyä.

Uskon sen olevan erityisen suomalainen ominaisuus, että juuri epäonnistumiset ja häpeän hetket muistaa kaikkein parhaiten. Siksi Holman kirjan tärkein ominaisuus onkin sen osoittaminen, että nämä vinoutumat ja traagisilta tuntuvat elämänkäänteet eivät automaattisesti määrittele sitä, mistä kukin oman elämänsä tärkeimmät asiat ja onnellisimmat hetket löytää. En ole ennen kuullut Holmalta mitään niin kaunista, kuin kirjan loppupuoliskon. Digitaalisen kannen sulkeuduttua oloni oli väsyneen kiitollinen, ja juuri siksi on aika kuunnella jotain muuta.

2

Äänikirjojen tekijöille tuleekin heti jatkoksi ilmainen vinkki, tai ehkä ennemmin toive: Seppo Heikinheimon muistelmateos Mätämunan muistelmat (Otava, 1997) tulisi saada kunnollisesti luettuna saataville ensi tilassa. Antikvariaatista löydettynä kirja painaa keskiverron tiiliskiven verran, mutta pääasiassa sisältämänsä kulttuuritiedon vuoksi. Ratkiriemukkaista raastaviin yltävien anekdoottien sekä enemmän tai vähemmän unohdettujen suurhenkilöiden gallerian osalta teos on varsinainen aarrearkku.

Erityisen kiintoisaksi se kuitenkin tulee silloin, jos sattuu suhtautumaan musiikilliseen korkeakulttuuriin parhaimmillaankin ristiriitaisesti. Mikäli ei ole varma haluaako koko aihetta edes yrittää ymmärtää, se selvinnee kelvollisemmin Ylen Klassinen Suomi -dokumenttisarjan kautta.

Heikinheimo muistettaneen parhaiten Helsingin Sanomien armottomana musiikkikriitikkona. Siksi hänen oma näkökulmansa kulttuurimaiseman sisään avautuu henkilökohtaisen, varsin syvällisen otteen kautta. Mielikuvissani pompöösejä sävelten ilottelujaan ylimielin pyörittelevinä etuoikeutettuina kakaroina näyttäytyvät lirkuttelijat elävöityvät Heikinheimon muistelemina ihmisiksi, jotka painiskelevat yhtälailla inhimillisten ongelmien äärellä. Ikinä ei ole kolmea asiaa: riittävästi aikaa, riittävän hyvää eikä tarpeeksi rahaa, mutta paineita, pelkotiloja ja kilpailijoita riittää.

Heikinheimon tekstissä kriitikko näyttäytyy valtaa omaavana oman alansa erityisasiantuntijana, jonka sanaa kuunneltiin etenkin silloin, kun viimeisen päälle perusteltu mielipide oli yleisen näkemyksen vastainen. Hänen kärkkäät ja häpeilemättömät kannanottonsa saattavat vielä vuosien jälkeenkin tuntua tarpeettoman tiukoilta, mutta niiden takaa pilkottava humanismi ja hätkähtämätön usko kriitikon miltei pyhään tehtävään lämmittävät.

Jos kokee itsensä liian laiskaksi ja lahjattomaksi ollakseen ammattimainen muusikko, voi rakastamansa musiikin maailmaa kohentaa, kehittää ja parantaa muilla keinoin. Kyse lienee illuusiosta, mutta Heikinheimon kuvaama todellisuus tuntuu kaikessa yltäkylläisyydessäänkin tasapainoisemmalta ja ymmärrettävämmältä kuin pirstaleinen, ylinopea ja epävakaa ympäristömme vaivaiset parikymmentä vuotta myöhemmin. Vakaa kiinnipito etenkin kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksellisyyden totaalisesta itsestäänselvyydestä heijastuu rumasti korona-aikaan. Onko kaikki todella niin toisin?

3

Siitä loikkaamme näyttävästi aasinsillalle ja epämääräisen kysymyksen äärelle: milloin viimeksi olet nähnyt tuoreen, mutta hyvän italialaisen jännityselokuvan? Niinpä!

Tuoreiden esimerkkien puutteessa tämäkin kirjaus sukeltaa nostalgian turvalliseen pumpuliin, sillä kaikista maailman paikoista juuri Netflixiin on kätketty hämmästyttävä liuta keskenään kiinnostavan erityylisiä luomuksia 1970-luvun alkumetreiltä aina 1980-luvun loppupuoliskolle saakka. Siinä on enemmän kuin kerrakseen aihetta italialaiselle viikolle, eikä haittaa vaikka se venyisi hieman.

Porukkaan on päässyt muutama ihan virallinenkin klassikko, kuten Dario Argenton futuristinen giallo-trilleri Tenebrae (1982) sekä molemmat Lamberto Bavan ohjaamista Demons-elokuvista (1985 ja 1986). Näissä jo riittää pureskeltavaa sinänsä, ja tässä ihan toden teolla hillitsen itseäni, jotta rivit eivät lähtisi käsistä pelkästään jälkimmäisten ihastuttavan opportunististen soundtrackien takia!

Selkeäpiirteisempään ja hidastempoisempaan makuun sopivat Duccio Tessarin ohjaamat psykodraama Verentahrima perhonen (1971) sekä kovisjännäri Verta asfaltilla (1973). Edellä mainittua kaunistaa Helmut Bergerin epävakaa olemus, jälkimmäisen koleuden ja kovuuden takaa Alain Delonin roolityö.

Aiheeseen on vaikea pureutua viemättä hampaita eksploitaation visvaisten makujen äärelle. Italialaiset tekivät tyylilajista taidetta sinänsä 1980-luvun alun post-apokalyptisten toimintaelokuvien myötä, sillä halpoja kopioita vääntäessä käännöksessä hukkui jotain perustavanlaatuisen kiehtovalla tavalla. Kelvottomimmatkin roskaeepokset seisovat joten kuten omilla jaloillaan, ja parhaimmat niistä puolestaan onnistuvat erottumaan merkittävästi myös esikuvistaan – tai ilmestyivät jopa oletettujen sellaisten edellä.

Sitä parempaa osastoa edustaa Lucio Fulcin ohjaama Rome 2033 (aka Warriors of the Year 2072) vuodelta 1984. Se antaa mahdollisuuden nähdä Fred Williamson kamppailemassa tulevaisuuden gladiaattorina sekasortoisessa dystopiassa, joka muistuttaa oudon yhtäläisesti Kubrickin ja Lynchin töitä, mutta myös Schwarzeneggerin elokuvaa Juokse tai kuole (1987). Lopputulos on kerrassaan mykistävä, vilkkaan viihdyttävä ihmeellisyys. Elokuvaa ei voi kuitenkaan suositella henkilöille, jotka kärsivät pitkällisestä altistumisesta strobovaloille.

Valitettavasti genren parhaita teoksia luoneelta ohjaajalta Sergio Martinolta kokoelmiin on eksynyt vain varhaisempaa materiaalia. Nuoren tytön epäilyttävä kuolema (1975) on epätasaisessa epämääräisyydessäänkin katsomisen arvoinen aivan poskettoman takaa-ajokohtauksen vuoksi.

4

Vietin hiljattain erikoisen päivän saunamökissä Etelä-Karjalan Taipalsaarella. Olin paikalla kutsuttuna ystävän toimesta, jonka kanssa jaamme voimakkaan intohimon etenkin kokeellisempaan musiikilliseen ilotteluun. Niinpä huone oli tupaten täynnä yhtä sun toista soitinta, joiden kesken olisi saattanut vain vaeltaa ja soitella vähän sitä ja hiukan tuota, mutta jämähdin istumaan Yamahan CS2x -syntetisaattorin äärelle. Useimmiten se kyhjöttää pölyttymässä jossain nurkassa, mutta nyt en kerta kaikkiaan saanut siitä näppejäni irti. En ymmärrä laitteesta paljoakaan. Saan siitä ääniä ulos, mutten koe olevani varsinaisesti hallinnassa. Juuri tuolloin se tuntui kuitenkin kuuntelevan ajatuksiani, ja asettui päättäväisesti osaksi maisemaa.

Tarkoitus oli tavoitella jonkinlaista yhteistä flow-tilaa, jossa äänet vain soljuvat ympäriinsä enemmän intuition kuin tarkoituksellisen ajatuksen voimalla. Kenties tavoitimme sitäkin enemmän. Lopputulos on ihmeellinen kokoelma kaunista, häiriintynyttä sekä sopivasti kumpaankin laariin sujahtavaa säveltaidetta. Harvoin, jos koskaan, olen kokenut oloni myönteisellä tavalla yhtä etuoikeutetuksi.

5

Etuoikeudet mietityttävät muutenkin. Oikeastaan kaikki aikaisemmatkin luvut liittyvät siihen. On aikaa ajatella ja analysoida elämää, ihmetellä kulttuurin olomuotoja, jotka ovat jo menneet tai muuttuneet jotenkin pysyvästi. On mahdollisuus istua alas ja uppoutua ennestään tuntemattomien sävelten pyörteisiin. Saa vapaa-ajallaan halutessaan vääntää 51 vuotta vanhan auton jarrurumpua tuntikausia etenemättä oikeastaan yhtään mihinkään.

Kyynikko sisälläni kysyy, mitä niillä on väliä. Ihmisrotu hiipparoi yllättävällä päämäärätietoisuudella kohti kuilun reunaa. Sen läntinen puolisko tuntuu pitävän sitä kovempaa melua yltäkylläisten olojensa hämmästyttävästä kurjuudesta, mitä varmemmin juuri kyseisen puoliskon ratkaisut vievät lähemmäs tuota vääjäämätöntä pudotusta. Se on kuin olisi jumissa hidastetussa Looney Tunes -piirretyssä, jossa kuilun yli tyhjyyteen juokseva Kelju K. Kojootti ei putoa pohjalle ennen kuin erehtyy toteamaan menneensä liian pitkälle.

Ihmisyyden molemmat kasvot tuijottavat toisiaan entistä intensiivisemmin. Ikävät asiat eivät mene pois, vaikka niille kääntäisi selkänsä. Riippumatta siitä, miten maailmalla menee, jollain tavalla kaikki on huonosti. Vaikka taivaalta satelisi vaahtokarkkeja yksisarvisten ylilennon sivutuotteena, joku tälläkin hetkellä kirjoittaisi naama oikeamielisyyden puuskan punertamana julkiselle kommenttipalstalle, että Suomi kuuluu suomalaisille, rokotteet kotieläimille ja pysyvistä sairauksista paranee lukemalla vinkkejä tai katsomalla videoita sosiaalisesta mediasta.

On viisautta tiedostaa se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta todellista henkilökohtaista optimismia ei myöskään kannata hukata. Se on pienissä asioissa, niin kuin onni ja toivokin. Kohtasin tuon optimismin silmästä silmään väännettyäni edellä mainittua rumpujarrua mainitunlaiset tuntikaudet. En nimittäin osaa mitenkään perustella mieltyneisyyttäni vanhoihin, sympaattisiin auton romuihin. Siinä hetkessä sitä oli entistä hankalampi yrittää ymmärtää. Se on eettisesti arveluttava länsimaisen materialismin muoto, ja sikäli täysin itsekästä toimintaa, ettei siitä kenellekään muulle ole mitään hyötyä. Eikä ole aina itselleenkään.

Viimeisen vuoden aikana olen alkanut enenevissä määrin kuitenkin fokusoitumaan siihen, mistä touhussa todella on kyse, ja mikä siinä on tärkeää. Se on tehnyt toiminnasta perustellumpaa, vaikka tokko liikaa miettivä ja turhan helposti itseään soimaava ihminen aivan täysin tavoistaan eroonkaan pääsee.

Toteankin tässä, että ei niistä tarvitse päästä mihinkään, kunhan ne ymmärtää. Ryhtymällä asioihin, joita haluaisi ymmärtää paremmin, saattaa myös itsestään oppia jotain myönteistä. Tarpeeksi monta kertaa mentyään pää edellä liikoja tai riittävästi miettimättä asioiden keskelle, ehkä myös oppii harkintakykyä. Aivan kaikkea ei tietenkään tahtoisi omaksua kantapään kautta, mutta kiistattoman tehokasta se on – ainakin silloin, kun on.

Eettistä perustelua en ainakaan itselleni millään vastakkainasettelulla saa yhtään paremmaksi. Tarkoitan nyt sitä, että vaihtoehtoisesti voisin käyttää rahaa ja aikaa johonkin täysin uusiin, vielä epäeettisempiin asioihin. Se ei nähdäkseni ole varsinaisesti vaihtoehto. Sitä olisi pikemminkin se, ettei kerta kaikkiaan osta mitään uutta. Sellaiseen mietteen suuntaan peilaten tuntuu tärkeämmältä herkistyä pohtimaan, millä muilla valinnoilla yhtä kestämättömämpää osa-aluetta pystyy todella kompensoimaan. Se tuokin näkökulmaan laaja-alaisuutta.

Kyynikko sisälläni irvailee, että ”This is fine”, ja matkii pöydän äärellä sulavaa koiraherraa. Näytän hänelle kieltä, ja totean, että tämä kyseinen Volvo ei ole ainakaan viiteen vuoteen päästänyt ilmakehään hiukkasen hiventäkään. Minun hyppysissäni pyöriessään meneekin vielä tovi, ennen kuin siihen asiaan tulee edes maltillista muutosta. Maailman osalta toivoisin kovasti toisin.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua