Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tiina Nyrhinen on katsellut Aatos ja Amine -elokuvaa ja lukenut Viv Albertinen muistelmia.

1

Chileläinen isä, suomalainen äiti, belgialainen koulu, muslimiyhteisössä elävä leikkikaveri: kuuden vanha poika, jonka nimi on Aatos. Hän on pääosassa Reetta Huhtasen tekemässä dokumentissa, jota on kuvattu hyvin läheltä lasten leikkejä ja keskusteluja rauhallisesti seuraten. Reetta Huhtanen on Aatoksen täti, joka selittää mahdollisuuden tähän harvinaiseen perspektiiviin.

Kolmea kieltä sujuvasti puhuva, sosiaalinen Aatos olisi ollut jo sellaisenaan oiva dokumentin kohde. Todellisuus käsikirjoitti teokseen draamaa vielä lisää, kun Aatoksen kotikulmat Brysselin Molenbeekissä joutuivat erityistarkkailuun terrorismiaallon myötä. Miten kuusivuotias purkaa ja suodattaa väkivallan uhkaa, aikuisten maailman epäjärjestystä, ja miten jihadismin pelko vaikuttaa Aatoksen ja samassa rapussa asuvan Aminen ystävyyteen?

Aatos pohtii muiden ikäistensä tavoin suuria kysymyksiä, kuten jumalaa. Luokassa lapset esittelevät toisilleen erilaisten kulttuurien kuten kreikkalaisen jumaltaruston hahmoja ja Aatos vetää esiin suomalaisen Kalevalan selityksen maailman synnystä (Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan kautta, yes!). Hän tutustuu myös islamilaisuuteen ja joutuu pohtimaan, miksi Amine sanoo, että Allah on suurempi kuin hänelle tuttu Jumala. Aatoksen toinen ystävä Flo on taas täysin maallistuneesta perheestä, ja kaverusten luontoretkellä tyttö selittääkin Aatokselle, ettei Jumalaa ole, että uskonnolliset ihmiset ovat hulluja ja luonto itsessään oikeastaan ainoa jumaluus.

Jos haluat siis pohtia isoja asioita Aatoksen rinnalla, seurata kulttuurien hedelmällistä ja rauhanomaista sekoittumista, liikuttua ystävyyden monista ilmenemismuodoista, katso Aatos ja Amine. Esimerkiksi tänään 30.8. Arthouse Cinema Niagarassa kello 16.15.

2

The Slits-yhtyeessä vaikuttaneen Viv Albertinen muistelmateos Clothes, Clothes, Clothes. Music, Music, Music, Boys, Boys, Boys (2014) oli tapaus, ainakin omassa olohuoneessani. Miten joku osaa kirjoittaa niin kaunistelematonta, hauskaa tarinaa, sopivalla itseironialla ja juorumäärällä varustettuna? Pääosassa olivat tietenkin Sex Pistolsin ja CThe lashin sisäpiirin kuvaukset, Vivin päätyminen rock-kitaristiksi ja kaikki Lontoon punk-kulttuuriin ja muotiin liittyvä, mutta on hänen tekstissään myös hauskoja sivupolkuja, kuten eritteet. Nyt uudessa kirjassaan Viv Albertine muun muassa paljastaa meille kaikille, että olemme (no, minä ainakin) aina kakanneet väärin. Kiva tietää tässä iässä, kiitti!

Mutta To Throw Away Unopened (2018) on kehittyneempää kerrontaa kuin Albertinen ensimmäinen, hervoton saaga. Ensi teoksen perusteella osasi jo odottaa iholle meneviä yksityiskohtia ja paljastuksia miesten seksuaalisuudesta, mutta yllättäen teos pakottaa lukijan sukeltamaan aika valmistautumattomana syvälle äitiyden ja tyttärenä olemisen kysymyksiin sekä sisarusten väliseen dynamiikkaan.

Kirjassa on kolme versiota samasta eletystä elämästä: Vivin kertomus omasta ja siskonsa lapsuudesta, Vivin isän päiväkirjoista hahmottuva tarina ja viimeisenä äidin päiväkirjat. Nämä löytyivät äidin kuoleman jälkeen laatikosta, jonka päälle oli kirjoitettu: heitetään pois avaamatta. Onneksi äiti oli kuitenkin nämä muistiinpanonsa säilyttänyt, ja onneksi Viv ei totellut äitiään. Jäämme odottamaan Vivin siskon versiota tästä kaikesta! Ja onhan meillä vielä Vivin tytär, joka saattaa kirjoittaa viimeisen luvun tähän erikoiseen sukueepokseen.

3

Ilahduttava on myös toisen englantilaisen naiskirjailijan kontribuutio: Caitlin Moran (How to Build a Girl, Miten minusta tuli tyttö, 2014) sai kutsun Stylist-lehden 10-vuotisjuhlien teemanumeron päätoimittajaksi: teemaksi valikoitui luonnollisesti 1990-luku.

Eihän siitä ysäristä vielä kauan olekaan, vaivaiset 30 vuotta kaikesta. Moran herättää sen henkiin hengästyttävällä tyylillä: yhtäkkiä sitä muistaa, miten seksististä aikaa 1990-luku olikaan, nykypäivänä sitä ei pysty kukaan edes ymmärtämään. Ja miten kaikki menivät töistä suoraan drinksulle tai parille. Ja koska on kyse tyyli, meikki- ja muotilehdestä, Moran käy läpi myös ne kiiltävänä hohtavat luomivärit, bantusolmut tukassa, ohuet kulmakarvat, jotka jäivät sitten ohuiksi lopuksi elämää, sekä ruutupaidat, jotka olivat aina liian isoja, koska niitä ei edes tehty erikseen naisille.

Moran ei juuri kaipaa 1990-lukua, vaan poimii ajanjaksosta myös kipeitä ja vaivaannuttavia asioita. Kaipaamaan hän jäi ainoastaan sitä yhtä iltaa, jolloin hän haastatteli Times-kolumnisti-aikoinaan Courtney Lovea, ja tämä ehdotti, että mentäisiin yhdessä Kurt Cobainia tapaamaan, tämä varmaan pitäisi Caitlinista. Moran mutisi jotain raskaasta duunipäivästä ja meni kotiinsa ajatellen, että aina on tilaisuus tavata Kurt Cobain. Kolmen kuukauden päästä Cobain oli kuollut. Tarinan opetus: ”Always go and meet Kurt Cobain if asked, always.”

Nykyajan keksinnöistä Moran nostaa erityisesti kauran, joka on kermaisempaa kuin kerma konsanaan ja uudet rokotteet, jotka ehkäisevät muun muassa kohdunkaulan syövältä. Ja teinitytöt, jotka voivat digata Kurt Cobainia ja käyttää tämän kuvalla varustettua t-paitaa, vaikka eivät tiedäkään mitään grungesta. Ei pidä aliarvioida nuoria tyttöjä, hän kirjoittaa, ei pidä sanoa, että he eivät ymmärrä. He ovat tulevaisuus.

4

Nyt on vuosi 2019 ja on siis korkea aika lukea Anneli Toijalan eepos Merten takaa tulleet (2005). Se on jatko-osa sisällissodan tapahtumia Oulun, Tampereen ja lopulta itäisen rajaseudun vinkkelistä kuvaavalle teokselle Punainen maa, valkea meri (1999).

Teos käynnistyy vuodesta 1919 ja monista syistä rajan taakse päätyneiden ihmisten kohtaloista. Mikä sai suomalaiset vaeltamaan rajan yli Vienan-Karjalaan? Mikä oli Muurmannin suomalainen legioona?

Jotkut suomalaisista olivat ristiretkellä liittääkseen Vienan-Karjalan Suomeen. Vienankarjalaiset janosivat ihan ikiomaa itsenäisyyttä. Osa suomalaisista oli punaisia, jotka olivat lähteneet karkuun kuolemantuomiota Suomen sisällissodan loppukahinoissa. Monet olivat päätyneet jo ennen sisällissotaa rajan väärälle puolelle metsätöihin tai Muurmannin radan rakentajiksi, nälkää pakoon.

Toijala kirjoittaa karjalaisten puheen paikallisella murteella, ja hänen paikallistuntemuksensa on häkellyttävän tarkkaa. Tällaista tutkimusta kukaan ei jaksa enää fiktionsa eteen tehdä.

Ihmiset voivat jäädä hieman kuoriksi, paitsi muutama päähenkilö, kuten Oulussa kaltoin kohdeltu, leipomotyöpaikkansa ja kunniansa menettänyt Elsa Mari, jota syytettiin ryssänmorsiameksi. Hänen kauttaan tarinaan liittyvät Tampereen punaiset, ja omat veljet, joiden kohtaloissa on koko Suomen kuva.

Vienan-Karjalassa on myös Kiestinki, paikka, jonka kylmästä jouluaatosta vuonna 1942 isäni aloitti kertomuksen joka ikinen joulu, ennen kuin äiti sen aina keskeytti. Anneli Toijala herättää alueen maantiedon ja historian henkiin. Ei voi kuin ihmetellä, miten paljon on vielä kertomatta, miten vähän tuon naapurialueen kohtaloista on Suomen historiantunneilla voinut puhua.

5

Olen oppinut Mäntän kuvataideviikkojen tämän kesän näyttelyn aikana muutaman saamenkielen sanan ja käynyt kurssin saamenkorujen tekemisestä. Olen yrittänyt perehtyä saamelaisten omiin perinteisiin käsitöihin eli duodjiin. Olen katsellut saamelaistaustaisten nykytaiteilijoiden teoksia, saamenkielistä sarjakuvaa, esimerkkejä saamelaisaktivismista, tutustunut poronhoidon haasteisiin ilmastonmuutoksen aikana, suomalaiseen petopolitiikkaan ja moratorioleiriin, jonka läsnäololla eräässä Tenojoen mutkassa pyrittiin puutumaan saamelaisten perinteisten kalastusoikeuksien rajoittamiseen. Olen havaitsevinani, että saamelaiset ovat vihdoin saamassa omaa ääntään kuuluville suomalaisessa kulttuurikentässä.

Toisaalta Euroopan ainoan alkuperäiskansan edustajat tarvitsisivat vielä enemmän suuren massan tukea omien tavoitteidensa läpi saamiseksi: lisää itsehallintoa, omaa päätäntävaltaa, tilaa omalle kulttuurille ilman holhoavaa asennetta. Menneinä vuosina paljon on ehditty hukata, menettää myymällä ja luopumalla vahingossa jostain sellaisesta, mistä nyt nuoret sukupolvet haluaisivat pitää kiinni.

Saamelaisuuksiakin on monta, se ei pelkisty yhteen kuksamalliin, vaan saamelaisuus on kuin Jouni S. Laitin kuksa, joka on paksun rautanaulan läpäisemä. Se on kuin Stina Aikion hopeaisia laukkasia eli naisten hopeisia puvun koristeita matkiva teos, jossa ”laukkaset” onkin taottu kaljatölkin metallista ja taustalla jyrisevät kaivoskoneet.

Silloin, kun taiteilija on valmis kyseenalaistamaan oman kulttuurinsa ikoniset ja pyhät elementit, on päästy kynnyksen yli, on saatu vahvuutta omaan ilmaisuun ilman tarvetta joka kerta vahvistaa perinnettä ja traditiota. Taiteessa aina mielenkiintoisia ovat juuri tällaiset kulttuurista kumpuavat säröäänet.

Tiina Nyrhinen