5000m/s -festivaalit järjestettiin Akaassa. Kuva: Pekka Mustonen

1

Hyvä näyttely ei katso aikaa, eikä paikkaa. Se voi tulla vastaan niin metropolissa kuin pienen paikkakunnan syrjäisessä näyttelytilassa.

Pälkäneellä Mikkolan Jyvämakasiinissa on todella onnistunut dokumentaarista valokuvaa esittelevä näyttely. Asialla ovat valokuvaajat Hartti Ahola, Päivi Falck, Jukka Granström, Aimo Hyvärinen, Leo Matti Miettinen, Ari Rantanen, Merja Tanhua, Anja Tyrväinen, Juha Tyyskä ja Hans Viebrock.

Kävijä pääsee kurkistamaan suomalaisen yhteisöasumisen historiaan, asunnottomien elämään 1980-luvulla ja suurkaupunkirakentamiseen. Näyttely tutustuttaa myös kierrätysmateriaaleista tehtyjen metsämajojen jäännöksiin ja laittaa pohtimaan väkivaltaa Kauniiden ja Rohkeiden roolihahmojen suulla.

Itselleni suosikiksi nousi Hartti Aholan kuvasarja Poste Restante Helsinki 10. Mustavalkoiset kuvat asunnottomien arjesta ovat tunnelmallisia ja ottavat samalla yhteiskunnallisesti kantaa. Kuvat kertovat, kuinka meillä kaikilla on olosuhteista huolimatta sama päämäärä; elää jotenkin mahdollisimman siedettävästi aamusta iltaan ja jos tuuri käy, rakastaa.

Muodonmuutoksia ry:n Dokumentaarinen valokuva -näyttely Mikkolan Jyvämakasiinissa (Keskitie 5, Luopioinen) 31.8.2025 asti ti–la klo 10–15.

Pälkäneellä esillä olevan valokuvanäyttelyn kuratoi valokuvaaja Juha Tyyskä. Kuva: Pekka Mustonen

2

Heinäkuussa Toijalan Veturimuseolla Akaassa järjestetty 5000m/s -festivaali oli uhkarohkea teko. Festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa ja se oli päihteetön, ikärajaton ja keskellä viikkoa.

Jo järjestämispaikka sisälsi runsaasti eksotiikkaa, oltiinhan veturimuseon pihamaalla ja sisuksissa. Myös esiintyjät olivat monelle ”eksoottisia”, sillä he olivat kaukana tämänhetkisestä valtavirrasta. Rokki soi, mutta paikalla eivät olleet sen enempää Artu Wiskari kuin Apulantakaan.

Hämmentävintä tässä kaikessa oli, että homma onnistui. Tarjolla oli pelkkää livemusiikin iloa. Ensi vuonna festivaali aikoo ottaa blues-teeman ja selkeästi kovempia staroja. Toivottavasti päihteettömyyden ja ikärajattomuuden idea ja leppoisa tunnelma eivät katoa mihinkään.

3

En olisi halunnut pitää tästä sarjasta, mutta se kampitti minut. Nimittäin brittiläinen mustaa huumoria edustava komediadraamasarja After Life. Koomikko Ricky Gervais käsikirjoitti, tuotti ja ohjasi sarjan ja esitti itse myös pääosaa. Sarja sai ensi-iltansa jo vuonna 2019 ja lopulta siitä tehtiin kolme kautta.

Sarjassa leskeksi jäänyt paikallislehden toimittaja Tony suree edesmennyttä vaimoaan ja sohii siinä samalla ilkeillä sanoillaan kaikkia vastaantulevia. Jossakin se Tonyn lämmin sydän lymyää, mutta aika paljon sitä pintaa joutuu pitkin matkaa raaputtamaan.

Parasta sarjassa on paitsi luonteva Ricky Gervais itse, myös hänen luomansa hahmot, jotka ovat sekä kamalia että hellyttäviä yhtaikaa. Jos jatkuva kiroilu ei häiritse, tämä kannattaa katsoa, sillä sarjassa ei yritetä mitään liikaa. Tai no, yritetäänhän siinä löytää arkisen onnen salaisuutta, ja se on aika kova homma.

After Life Netflixissä.

4

Yle Areena on aarreaitta, jonka kutistamista ja kuihtumista pelkää koko ajan. Onneksi sitä ei ole toistaiseksi näkyvissä. Ilman Yle Areenaa en olisi törmännyt folk-muusikko Karen Daltoninkaan (1937–1993).

Areenassa pyörii parhaillaan liki puolitoistatuntinen dokumentti hänestä. Dokumentin nimi on Karen Dalton, oman tiensä kulkija.

Daltonia sanottiin vaikeaksi ja vetäytyväksi. Hänen oli tarkoitus liittyä The Mamas & the Papas -yhtyeeseen, mutta hänet sivuutettiin, koska häntä ei pidetty yhteistyökykyisenä.

No, sitä hän ei selvästikään ollut, mutta lahjakas, omaperäinen ja tinkimätön hän oli. Daltonin ihailijoiksi lukeutuvat sellaiset suuruudet kuin Bob Dylan ja Nick Cave.

Kiitos, Areena, että avarsit taas musamaailmaani.

5

Samaisesta Yle Areenasta näkee vielä 10.8.2025 saakka Paavo Rintalan romaaniin pohjautuvan elokuvan Pojat. Moni muistaa elokuvan loppukohtauksen, jossa Vesa-Matti Loirin esittämä Jake juoksee itkien sen junan perään, jossa hänen elokuvaäitinsä lähtee Saksaan.

Kohtaus oli paitsi liikuttava, myös vaarallinen. Loiri joutui roikkumaan junan perässä kahdesti ja pudottautumaan ratakiskoille. Näyttelijä kertoi myöhemmin, että ohjaaja pakotti hänet kysymään vanhemmilta luvan kohtausta varten. Loiri ei kysynyt sitä äidiltään, vaan isältä, sillä tiesi isän suostuvan varmemmin.

Jos oli legendaarinen se loppukohtaus, niin oli kyllä koskettava koko elokuvakin. Vuonna 1962 ilmestynyt Pojat oli Mikko Niskasen esikoisohjaus, ja ehkä paras kaikista hänen ohjauksistaan.

Kannattaa katsoa, ihmeen hyvä elokuva. Ja sen avulla sellainen lahjakkuus kuin Loiri pompsahti 17-vuotiaana Teatterikouluun.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua