Petrit Halilaj: An Opera Out of Time. Kuva: Jacopo La Forgia

1

Törmäsin sattumalta kädellisten tutkija Christine Webbin kirjaan Erityisin eläin: myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta (The Arrogant Ape; suom. Kaisa Kortekallio; Kosmos, 2025).

Webb purkaa ihmisen ylivallan ideologiaa suhteessa muuhun luontoon ainutlaatuisen analyyttisesti ja vakuuttavasti. Suomenkielisen painoksen kirja-arvioita ei ole valitettavasti tullut vastaani.

Jo Charles Darwinin uraauurtavan elämäntyön myötä ihmisen olisi voinut kuvitella luopuvan ”ylemmyyskompleksistaan”. Darwin oli osoittanut, että elämä ei ole järjestynyt hierarkkisesti, vaan erilaiset lajit muodostavat elämänpuun.

Darwin kirjoitti muistikirjaansa vuosikymmeniä ennen Lajien synnyn julkaisemista: ”Ylimielisyydessään ihminen pitää itseään suurena työnä, jumalan aseman ansaitsevana. Nöyrempää, ja uskoakseni totuudenmukaisempaa, olisi pitää häntä eläimistä syntyneenä.” Myytti ihmisen ylivertaisuudesta on kuitenkin kyllästänyt laajasti kulttuurin ja tieteen.

Webbin teoksessa on myös kiinnostavia esimerkkejä ”biomimetiikasta” eli ihmisen tavoista imitoida luontoa erilaisten rakenteiden ja systeemien suunnittelussa.

Ryhävalaan evät ovat inspiroineet tuulivoimaloiden lapojen suunnittelua. Japanilaisen Skinkansen-luotijunan pääsuunnittelija Eiji Nakatsu on myös innokas lintuharrastaja ja kehitti luotijunan keulan kuningaskalastajan nokkaa imitoiden. Näin juna ”kulkee nopeammin, aiheuttaa vähemmän melua ja kuluttaa vähemmän energiaa”. Limasieni (Physarum polycephalum) on puolestaan osoittautunut huipputehokkaaksi Tokion raideverkostojen mallintajaksi.

Myös taiteen osalta Christine Webb mainitsee esimerkkejä luonnon vaikutusvallasta. ”Olisivatko Monet’n lumpeet, O’Keeffen orkideat tai Van Goghin auringonkukat olleet mahdollisia ilman ihmistä laajempaa yhteistyötä”, Webb kysyy.

Linnunlaulu on inspiroinut useita musiikintekijöitä, kuten Miles Davisia, Pink Floydia ja Vivaldia.

Christine Webb toivoo, että ihminen suhtautuisi luontoon nöyrästi ja maanläheisesti, ”ihmeensekaisella kunnioituksella”.

Lukukokemuksena teos on ravisuttava. Se näyttää vaikuttaneen myös arkisiin tulkintoihini ja menneen tunteisiin. Kun lehdessä oli kuva Vesijärvestä kalastetusta ”jättikuhasta”, olisin aiemmin saattanut ajatella, että kappas vaan mikä saalis. Nyt huomasin ajattelevani, eikö noin pitkään ikään päässeen otuksen olisi voinut antaa elää rauhassa viimeiset aikansa.

Toinen samantyylinen, suositeltava teos on biologi Anne Sverdrup-Thygesonin Luonnon varassa: lajien monimuotoisuus elämän suojelijana (suom. Virpi Vainikainen; Bazar, 2022).

2

Jos Erityisin eläin myllersi ajattelua suhteessa luontoon, Janne Lahden ja Johanna Skurnikin Kolonialismin muokkaama maailma: Euroopan ekspansion globaalihistoriaa (Otava, 2025) tekee samaa kuvatessaan eurooppalaisen ihmisen suhdetta erilaisiin kulttuureihin ja yhteisöihin.

Saan esimerkiksi tietää, että monet tutkijat pitävät saksalaisten siirtomaavallan aikana Lounais-Afrikassa hereroihin kohdistamia julmuuksia 1900-luvun ensimmäisenä kansanmurhana. On myös esitetty, että ”se oli merkittävä ennakkotapaus natseille ja holokaustille, sillä se edisti mentaliteetteja, hioi tekniikoita ja loi henkilökohtaisia yhteyksiä, jotka huipentuivat Euroopan juutalaisten joukkomurhiin toisen maailmansodan yhteydessä”. Jokainen aika luo myös tulevaisuutensa, hyvässä ja pahassa.

Kirja taustoittaa myös päivän uutisvirtaa: kovin tutunoloisin keinoin ihmisten ja kansojen välisiä suhteita järjestellään tänäänkin.

Tieto-Finlandian voittanut Paavo Teittisen Pitkä vuoro: miten moderni orjuus juurtui Suomeen (2025) kuvaa osaltaan riiston arkipäiväisiä muotoja Suomessa.

Lue Aila-Liisa Laurilan arvio Kolonialismin muokkaama maailma -teoksesta täältä ja Juho Narsakan arvio Pitkä vuoro -teoksesta täältä.

3

Janne Lahden ja Johanna Skurnikin kirja oli Berliinin reissulla matkalukemisena. Berliinin junissa ja asemilla useimmat ihmiset selailivat puhelimiaan. Ainoa, jonka näin julkisessa tilassa kumartuneena lukemiseen, oli Savignyplatzin tuntumassa päivästä toiseen kirja sylissään istunut kerjäläinen.

Syyskuussa 2023 avattu Berliinin Fotografiska-taidemuseo oli itselleni uusi tuttavuus. Museo sijaitsee entisessä Kunsthaus Tachelessa, Mitten kaupunginosassa.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen taiteilijat ja aktivistit olivat vallanneet rakennuksen ja siitä tuli vuosikymmeniksi vaihtoehtokulttuurin symboli. ”Tacheles” kuitenkin tyhjennettiin vuonna 2012. Fotografiskan rappukäytävissä on edelleen nähtävissä alkuperäisiä graffiteja. Siten vaikutelma on rosoinen.

Kuvataiteilija Anna Ehrensteinin (s. 1993) Fotografiskan näyttely The Language of Soil jatkoi omalla tavallaan matkalukemiseni kolonialismi-teemaa. Ehrenstein on tehnyt yhteistyötä useiden tutkijoiden kanssa. Videolla kameli kertoo kokemusta vuosisataisesta orjuutuksestaan. Näyttelyn kuvastossa riistosuhteet ulottuvat myös postkoloniaaliseen datatalouden maailmaan. Tekoälyteemoiltaan näyttely sivuaa myös Pasi Rauhalan hienoa Type3 – Uuden maailman raunioilla –näyttelyä Lahden Malva-museossa.

Fotografiskassa oli lisäksi esillä esimerkiksi armenialaistaustaisen amerikkalaistaiteilijan Diana Markosianin (s. 1989) vaikuttavan omaelämäkerrallinen näyttely Father sekä maineikkaan yhdysvaltalaisen valokuvajournalistin James Nachtweyn (s. 1948) Memoria-näyttely.

Giulia Andreani: Sabotage. Kuva: Laura Fiorio

Hamburger Bahnhofin taidemuseon näyttelyistä tekivät vaikutuksen kosovolaisen Petrit Halilajin (s. 1986) An Opera Out of Time taianomaisine maailmoineen ja italialaisen Giulia Andreanin (s. 1985) näyttely Sabotage historiallisia valokuvia muistuttavine maalauksineen.

Katselin pitkään Andreanin paljon yksityiskohtia sisältävää teosta Paint Unbidden (2025). Ajattelin, että kyseessä on ehkä perhetarina. Sitten luin seinän teoskuvauksesta, että teos on erilaisten historiallisten henkilöiden ”kollaasi”. Esimerkiksi vahva nainen keskellä on italialainen anarkistinen kirjailija ja kustantaja Leda Rafanelli (1880–1971) ja vasemmalla alhaalla ikääntynyt amerikkalaistaiteilija Georgia O’Keeffe (1887–1986) valmistamassa yrttejä. Myöhemmin luen Rafanellista lisää, ja saatan aavistaa, miksi taiteilija on sijoittanut hänet teoksen keskelle.

4

Iltaisin kuuntelen usein matkoilta tai muuten konserttien yhteydessä ostamiani levyjä (päivällä soi erilainen musiikki, mutta se on toinen tarina). Se on myös tapa palata konserttien tunnelmiin. Samalla voi lueskella. Aika kuunteluun ja lukemiseen lisääntyi kummasti, kun jätin a-studiot ja vastaavat illasta pois.

Bändit ja muusikot ovat usein olleet itselleni ennalta tuntemattomia; en ole perehtynyt harrastaja, vaan vain satunnainen kuuntelija. Olen saanut yllättyen ihmetellä, miten hienoja muusikkoja maailmalla riittää!

Tässä poimintoja.

Jazzin kuuntelemiseni alkoi 1980-luvulla kirjastosta lainatulla basisti Charlie Hadenin (1937–2014) levyllä The Ballad of Fallen (1983). Siitä lähtien olen kuunnellut Hadenia, viime aikoina eniten hänen yhdessä kitaristi Pat Methenyn (s. 1954) kanssa tekemäänsä levyä Beyond the Missouri Sky (1996), jonka vähäeleisen kuulaassa kauneudessa on mukava viettää aikaa.

Prahalaiselta jazz-klubilta ostin pari vuosikymmentä sitten Cuban Summer -nimisen kokoonpanon levyn Across the Feelings (2006). Sen ensimmäisessä Jaroslav Ježekin (1906–1942) sävellyksessä Carioca Sol y Umbra on jotain tutunomaista ja Metso-kirjaston musiikkiosasto ystävällisesti selvitteli tuolloin, muistuttiko se läheisesti jotain suomalaista sävellystä. Musiikillisen avaruuden sukulaissielua ei löytynyt, mutta neljän huippumuusikon levy on edelleen kelpo kuunneltavaa.

Newyorkilainen saksofonisti Oded Tzur (s. 1984) esiintyi Barcelonan Plaza Reialin laidalla sijaitsevalla Jamboree-klubilla marraskuussa 2018. Mukaan tarttui tuore levy Translator’s Note (2017), joka lienee talven soittolistani kärjessä. Oded Tzur Quartetin intialaisvaikutteinen soitto on ilmavaa ja mietiskelevää. Sattuisipa yhtyeen keikka vielä kohdalle.

Lontoolaisen Portico Quartetin olen nähnyt klubilla Pariisissa, mutta myös Tampereen Jazz Happeningissa vuonna 2009. Levy Isla (2009) on kuluneine kansineen hyllyssäni, muusikoiden allekirjoitukset takakannessa. Musiikki herättää merellisen, avaria mielikuvia.

Duo Dryadesin (Kristina Kuusisto, bandeneon, Mari Mäntylä, decacorde) levyn La Meneuse de Tortues d’Or (2014) ostin duon Lahden Ristinkirkon konsertin jälkeen. Levy sisältää viiden ranskalaissäveltäjän (Jacques Ibert, Erik Satie, Francis Poulenc, Claude Debussy, Gabriel Fauré) musiikkia. Useimmat teokset ovat alun perin pianosävellyksiä, mutta teosten muokkaaminen duon soittimille tekee levystä omintakeisin vivahteikkaan kokonaisuuden. Tätä olen kuunnellut viimeksi eilen.

Saksalais-egyptiläisen Quadro Nuevo & Cairo Steps -yhteiskokoonpanon maailmanmusiikkilevyn Flying Carpet (2017) ostin vuosia sitten kannen ja pikaisen koekuuntelun perusteella Berliinin Dussmannilta. Musiikillisella taikamatolla voi liitää kulttuuristen, poliittisten ja maantieteellisten rajojen yli. Se on paljon näinä aikoina.

Musiikissa lyhyellä kuuntelulla, taiteessa parilla vilkaisulla, kirjallisuudessa muutamalla rivillä, luodaan usein vaikutelma, ”julma pikatuomio”, kiinnostaako. Jos toimii, siitä voi sitten syventää. Informaatiotulvassa suodatin on tarpeen. Toisaalta myös kärsivällisyys voi olla hyvinkin palkitsevaa, kun pääsee mukautumaan teoksen rytmiin ja maailmaan.

Iltakuunteluni olkoon esimerkki siitä, että taiteen avulla voi luoda itselleen merkityksiä myös ilman taustatietoja, menemällä maallikkona vain suoraan kohti teosta ja tutustumalla siihen.

Jari Paavonheimo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua