Persaukiset-sarjan Vinnie (Joseph Gilgun). Kuva: Yle

1

New York City, 1981. Mike Diamondin ja Adam Horovitzin muistelmateos Beastie Boys Book pyörähtää käyntiin paikallisesta punk-skenestä.

Alku on dokumentoitu uteliaisuutta tyydyttävästi: umpijäyhä Diamond tapaa sattumalta, puheliaan ystävänsä ansiosta Bad Brainsin keikalla Adam Yauchin. He perustavat kahden ystävänsä kanssa HC-punkkia soittavan sivuprojektibändin nimeltä Beastie Boys. Menee vielä kuitenkin pari vuotta, ennen kuin Horovitz liittyy bändiin kitaristivaihdoksen myötä. Kaikki muuttuu, kun Afrika Bambaataan DJ-keikalla heidän aivonsa menevät oikosulkuun ja kynästä alkaa tulla riimiä.

Lopun aikojen kuvaus on sitä vastoin äkkipysäys. Adam ”MCA” Yauch vain yksinkertaisesti kuolee ja se siitä. Beastie Boys lakkaa olemasta. Mitään ei selitetä tai taustoiteta, kenties kunnioituksesta Yauchin yksityisyyttä kohtaan ja järkytystä alleviivaten.

Kirjan toistuvana teemana Horovitz ja Diamond pyytelevät kirjassaan anteeksi pahimpia törttöilyjään ja tekevät pesäeroa ensimmäisten huumorirap-julkaisujensa fronttailevan tyylin ja sitä seuranneen tuotannon välille. Bändistä pois potkittu neljäs perustajajäsen Kate Schellenbach antaa kirjassa omakätisesti beastieille synninpäästön.

Ensimmäinen kolmannes on kirjan kiehtovinta antia. On kuin tuon ajan tapahtumat olisivat Adam ”Ad-Rock” Horovitzilla ja Michael ”Mike D” Diamondilla säilyneet yksityiskohtaisimmin muistissa, ja toki New York on ollut ainutlaatuinen temmellyskenttä juuri tuolloin, ennen pormestari Giulianin rautaisia siivousotteita. Beastie Boysien kaveriporukka onnistui syntymään juuri oikeaan kaupunkiin juuri oikealla hetkellä päästäkseen elämään rapin ja hip hopin valtavirtaistumisen vuodet, ja he ovat erittäin tietoisia tästä.

Beastie Boys Book kannattaa nauttia sekakäyttönä vuorotellen Beastie Boys-musiikkivideoiden kanssa, jotta pääsee sisään tunnelmaan. Vielä parempaa: Jos satut omistamaan Apple TV+ -palvelun, viritä sieltä näkyviin Spike Jonzen uunituore dokumentti The Beastie Boys Story (2020).

2

Jatketaan sähläyksellä ja sekoilulla.

Jostain syystä Kulttuuritoimitus on toistaiseksi jättänyt kokonaan mainitsematta yhteiskunnallisen huumorisarjan Persaukiset, joten korjataanpa tilanne. ”Köyhän miehen Trainspottingiksikin” tituleerattu Persaukiset (Brassic) oli Britanniassa yksi viime vuoden hittisarjoista. Ilmeisen esikuvansa tavoin keskiössä on työväenluokkainen retkue, jonka elämän sisältöä ovat varastelu, hampun kasvatus teollisessa mittakaavassa ja erilaisten kemikaalien (välillä tapaturmainenkin) käyttö. Kussakin jaksossa tämä nyrjähtänyt ryhmähau saa eteensä kannattavan rikoskeikan tai haasteen, jota se lähtee ennakkoluulottomasti suorittamaan kuvitteellisessa Hawleyn kaupungissa Lancashiressä.

Pikkurikolliskomedia on kuitenkin lopulta pelkkää pintaa, jonka alta loistaa humaani ihmiskuva. Mielenterveysongelmat, vähemmistöt, syrjintä, eriarvoisuus ja huono-osaisuuden periytyvyys ovat sarjan varsinainen käyttövoima, ja näitä käsitellään suurella empatialla huumorin kautta. Soundtrack ilahduttaa yllättävillä männävuosien helmillä: tuskin on Sabres of Paradisen Theme koskaan soinut sopivamman menon taustalla.

Persaukiset voi katsella Yle Areenassa.

3

Me too -kampanjan jälkeen kaikilla lienee hyvin tiedossa, millainen kaveri Weinstein on, mutta entäpä Einstein sitten?

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilijan Liv Strömquistin vihaisenhauska kokoelma-albumi Einsteinin vaimo (Sammakko, 2019) alkaa Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät -palkintogaalalla. Karl Marx, Edvard Munch ja Phil Spector saavat jakaa fyysikkomme kanssa kyseenalaisen kunnian päästä pokkaamaan pokaali. Kokoelman muissa osissa selviää, millainen oli Jackson Pollockin, Elviksen ja Stalinin vaimojen osa. Paljastus: ei ollut hääviä heilläkään.

Sarjakuvakokkareen juhlahetkiä on osa, jossa Strömquist todistaa kaikkien lasten olevan oikeistokonservatiiveja. Hehän rakastavat esittävää taidetta, ihannoivat kuninkaallisia ja heillä on omituisia fiksaatioita siitä, että asioiden pitäisi aina mennä sillä tavalla kuin ne ovat aina aikaisemminkin menneet. Mahtavan Kansan Kasvot -Instagram-tilin ystäville voi puolestaan suositella Strömquistin Ikävystyttäviä Ihmistyyppejä, jotka kääntäjä Helena Kulmala on sovittanut onnistuneesti suomalaiseen kontekstiin.

4

Perin toisenlaista historiallista sarjakuvaa tekee amerikkalainen selkeän viivan mestari Jason Lutes. Hänen kahden vuosikymmenen urakkansa on tullut päätökseen, kun Berliini-trilogiasta ilmestyi suomeksi kolmas osa nimellä Kuohuva kaupunki (Like, 2020).

Sarjakuvateos kuvaa Saksan kohtalon vuosia maailmansotien välisenä aikana. Tarinalinjoissa yhdistyy kölniläistä porvarillista elämää paenneen kuvataiteilijan, idealistisen journalistin, juutalaisen irtolaismiehen, poliittisiin erimielisyyksiin hajoavan lapsiperheen ja lukuisten moniulotteisten sivuhahmojen elämät hyvin todentuntuisella tavalla. Berliini on boheemi ja vaarallinen, täynnä maanalaista salaista elämää. Lutes piirtää rakennukset, kadut ja kyltit tarkasti; on selvästi tutkinut 1920-luvun Berliinin valokuvia antaumuksella. Piirrostyylissä on myös ihania silmäniskuja Tintin piirtäjälle Hergélle.

Lutesilla on uskomattoman hienoja visuaalisia oivalluksia, kuten jazz-keikan esittäminen mykkänä kuvasarjana ja aivan kylmäävä ratkaisu hakaristilippujen suhteen. Ennen kuin kansallissosialistit nousevat valtaan, kukaan ei pysty ”näkemään” hakaristejä valkoisten ympyröiden sisällä, kunnes viimein kolmannessa osassa ne tulevat esiin, kun Hitler on jo junassa saapumassa Berliiniin.

5

New York Timesin ja Wiredin teknologiatoimittaja Clive Thompsonin Coders (2019) on syystäkin herättänyt innostusta ohjelmoijien keskuudessa. Kyseessä on kevytantropologinen teos, joka kuvailee tietokoneohjelmoijien ammattikuntaa ja siinä samalla purkaa ja vahvistaa heihin liitettyjä stereotypioita.

Ovatko koodarit pessimistisiä, vainoharhaisia hulluja? Sosiaalisista säännöistä ja kaikesta tunnetyöstä ulapalla seilaavia ihmisvihaajia? Omaa elämäänsä optimoivia nuoria valkoisia miehiä? Anarkistisia partaukkeleita? Mitä jos ovatkin – millaisia vaikutuksia tällä on heidän tuottamiinsa ohjelmiin ja sovelluksiin, joita me kaikki joudumme käyttämään, tai talouteen ja yhteiskuntaan? Tähän Thompson yrittää kirjassaan vastata ja onnistuu viihdyttämään lukijaansa lukuisat kerrat.

Kirjassa heitetään silppuriin vielä nykyisinkin yleinen ennakkoluulo, ettei naisista ole koodareiksi. Ohjelmoinnin varhaisvaiheissa ala ei ollut ollenkaan niin miehinen kuin nykyään ja useat uraauurtaneet ohjelmoijat olivat naisia; softa oli naisten tonttia ja koneet miesten. Tämä kaikki alkoi muuttua toisen ja kolmannen ohjelmoijasukupolven aikana koko tietokonekulttuurin muutoksen myötä, ensin yliopistojen hakkerikoodareiden ja sitten kotitietokoneiden oltua vahvasti sukupuolittunut osa nuorisokulttuuria.

Thompson koettelee myös sankarikoodarimyyttiä, joka hänen havaintojensa mukaan elää ja voi hyvin. Kyse voi olla haitallisesta näkemyksestä, jonka mukaan vain pieni osa ihmisistä ylipäätään on riittävän kyvykkäitä ohjelmoijiksi ja parhaat koodarit 10 kertaa parempia kuin toiset. Hän erittelee toisaalta tuotteliaan ohjelmoijan ominaisuuksia ja alalle leimallisia työkulttuurin piirteitä, jotka ovat omiaan puskemaan ihmisen äärimmilleen. Kyse on hänen mukaansa dopamiinikoukusta, joka palkitsee voimakkaasti jokaisesta ratkaistusta ongelmasta.

Nykyään ajatellaan, että ohjelmointia ja etenkin tekoälyä täytyy opettaa kaikille jo alakoulussa, koska olemme kaikki tekemisissä tietotekniikan kanssa ja se läpäisee koko yhteiskunnan. Ehkä meille on hyväksi ymmärtää jotain paitsi ohjelmoinnista, myös ohjelmoijista. Koodi ei vain ilmesty jostain, algoritmit eivät ole arvoista vapaita ja objektiivisia: ne ovat alalle valikoituneiden ihmisten luomaa todellisuutta.

Lepe Parviainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua