Ville Vuorenmaa näkee unia levyistä, joita myydään lapsuudesta tutulla kioskilla.

1

Kirjoitin keväällä 2020 Kulttuuritoimituksen pandemianajan musiikkisuosituksia kokoavaan juttuun Lyytistä, jonka esikoisalbumi oli ilmestynyt nanosekunti ennen poikkeusolojen alkua. ”Kun tämä kaikki on ohi, Lyytin keikalle on päästävä”, tuumin, enkä arvannut, että aikajänne on ennemmin vuosissa kuin viikoissa tai kuukausissa.

Mutta lokakuussa 2021 pääsin vihdoin näkemään Lyytin keikan hänen toisen albuminsa tiimoilta. Syksyn alussa ilmestynyt Toiveet ja helyt (Luova, 2021) on vielä selvästi esikoista täyteläisempi, koukuttavampi ja kypsempi kokonaisuus. Sen kappaleet ovat hitikkäitä, mutta ihanan persoonallisella ja freesillä tavalla. Niiden lyriikoissa riittää mutusteltavaa pitkäksi aikaa, ja Lyytin ääni on entistä rohkeampi ja voimakkaampi omassa erityisyydessään.

Livenä Lyyti oli juuri niin hyvä kuin toivoa saattoi. Hänen ystävällisesti hymyilevä läsnäolonsa antoi yhtä aikaa pelottoman ja silti hieman ujon ja vaatimattoman vaikutelman, ja bändi tuki irtonaisella ja innostuneella soitolla solistiaan hienosti.

2

Lapsena viikonloppuni tiivistyivät Napakympin ja The Bill Cosby Show’n luomaan tunnin mittaiseen lauantai-illan kliimaksiin. Ne tulivat peräkanaa televisiosta juuri sopivasti niin, että olin ehtinyt käydä kylvyssä ja istuin pyjama päällä sohvalla äidin, isän, veljien ja kissan muodostamassa turvaluolassa lämmintä voileipää mutustellen.

Välillä kaipaan tällaisia rutiineita, joita kolme tv-kanavaa ja niiden minuutintarkat ohjelma-aikataulut entisaikoina loivat. Tietyille päiville ja illoille rakentui merkityksiä joita nykyisessä, suoratoistopalveluista ahmittavien sarjojen maailmassa on vaikea enää muistaa. Siksi toisinaan on kiva katsoa joitain ohjelmia nimenomaan niiden oikeaan lähetysaikaan ja tänä syksynä olen huomannut että lauantai-illoille on vaivihkaa syntynyt oma kaavansa: kello 21.10. napsautan Yle Areenasta suoran lähetyksen Elämäni biisi -musiikkiviihdeohjelmaan, jota kuvataan samaan aikaan Tampereen Tohlopissa.

Elämäni biisi on nimittäin täydellinen lauantai-illan viihdeohjelma: sitä juontaa juuri sopivasti fiksun, hömelön ja empaattisen rajapinnoilla taiteileva, välillä jopa räjähtävän hauska Katja Ståhl, ja vieraina on viisi julkisuudesta jollain tavalla tuttua hahmoa. Vakiovarustukseen kuuluu Suomen tunnetuimmista muusikoista koostuva bändi ja kuusi artistia Pepe Willbergistä Diandraan.

Kyseessä on simppeli ja leikkimielinen visailu: ensin kuullaan vieraiden valitsemat kappaleet ja jokaisen kohdalla arvuutellaan, kenen elämän biisi on kyseessä. Kun arvaukset on tehty niin studiossa kuin kotisohvilla, paljastetaan oikeat yhdistelmät biisi kerrallaan ja kukin vieras vuorollaan kertoo, miksi kappale on itselle niin tärkeä. Tämä on lempivaiheeni, sillä lähes kaikista vieraista paljastuu mielenkiintoisia, koskettavia ja yllättäviäkin asioita ja kohtaloita. Toisinaan joku osaa kertoa kappaleensa tarinan niin hienosti, että poskillani lainehtii. Välillä lainehtii myös esitysten takia; kappaleisiin (tänä syksynä on kuultu muun muassa Ville Leinosen Tähtityttö, Mr. Presidentin Coco Jamboo ja The Beatlesin Let It Be) kietoutuu omiakin tärkeitä hetkiä ja muistoja ja erityisesti Diandran pisteet tulkitsijana ovat nousseet silmissä ja korvissani kohisten.

On tietysti älytöntä nostaa tämä ohjelma parhaaksi juuri nyt, kun syyskauden viimeinen live-jakso esitettiin viime viikolla. Se siitä lauantai-illan tv-rutiinista! Onneksi meillä on vielä erikoisjaksot, joista varsinkin Tapaninpäivän pääministeri-spesiaalia odotan jo kynä ja paperi valmiina.

Elämäni biisi Yle Areenassa.

3

Olen vasta aloittanut lukemaan vuoden 2019 Pulitzer-voittajaa, Richard Powersin Ikipuut (Gummerus, 2021), joten en ehkä totuuden nimissä voi (vielä) sanoa kirjan olevan parasta juuri nyt. Mutta voin sanoa, että sen lukeminen on parasta juuri nyt! Sellaista, että tarinaan – tarinoihin – tulee imaistuksi heti mukaan ja valvottua vähän liian myöhään niiden parissa.

Ikipuut on ”suurromaani puista ja ihmisistä” ja ”ylistyslaulu luonnon ihmeille”, takakansiteksti kertoo. Suuria asioita kerrottuna tarkkojen, kiehtovien ja koskettavien yksityiskohtien kautta, lisäisin siihen.

4

Suunnilleen kaikki suosittelevat nyt katsomaan Politiikka-Suomi-sarjaa. Niin minäkin! Sarjassa käydään läpi Suomen politiikan historiaa ja kiemuroita haastattelujen, arkistomateriaalin ja Pekka Laineen tutun ja rauhoittavan äänen yhteistyönä.

Oma kiinnostukseni politiikan maailmaan on herännyt vasta myöhemmällä iällä ja täten 1990- ja 2000-luvun tapahtumat ja kohut ovat jääneet vain uutisotsikoiksi ja lööpeiksi vailla sen kummempia taustoja. Sarja valottaa tapahtumia otsikoiden takana ja muistuttaa poliitikkojen inhimillisyydestä kaiken keskellä.

Erityisesti nautin kuitenkin arkistojen aarteista vuosikymmenten varrelta. Vanhat Iltalypsy-pätkät, iltauutisten pikaiset haastattelut kokoushuoneiden ovien edessä ja sadat lehtileikkeet aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä ja herättävät muistoja ajasta, jolloin nauhoitimme ystäväni perheen autotallissa c-kasetille lama-ajan hämmennystä henkivän devalvaatio-räpin: ”Miksi markka kelluu? Siksi että Esko Aho on pöpiiiii….”

Politiikka-Suomi Yle Areenassa.

5

Ville Vuorenmaan näyttely Levykeräilijän tunnustukset on täsmätaidetta jokaiselle musanörtille ja kanssakeräilijälle. Sur-rur- ja Pelkkä väliviiva -kokoonpanoista tutun muusikon ja kuvataiteilijan teokset ovat kuin isoja sarjakuvan ruutuja täynnä puhetta, ajatuksia, popkulttuuriviittauksia, levynkansia ja ajankuvaa. Niiden tunnelmassa on surrealistista nostalgiaa ja huumoria, suloista samastuttavuutta. Vuorenmaan akvarellitekniikka ei ehkä briljeeraa laveerauksilla, mutta on raikkaan omannäköistä ja eläväpintaista.

Näyttely on nähtävissä Taidekeskus Mältinrannan Studiossa Tampereella 9.11.2021 asti.

Aino Louhi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua