Ryuichi Sakamoto dokumenttielokuvassa Coda.

1

Pirkanmaalla lähes koko ikäni asuneena suhteeni Ryhmäteatteriin perustuu suurimmalta osin televisiosta tuttuihin kasvoihin. Mutta millaisiin kasvoihin!

Mika Kaurismäen sydäntälämmittävässä dokumenttielokuvassa Ryhmäteatteri (2018) heistä nähdään kymmeniä, vuoden 1969 perustajajäseniin kuuluneesta Leena Uotilasta kultaisten vuosien ohjaajapariskuntaan Arto af Hällströmiin ja Raila Leppäkoskeen ja teatterista itselleen perheen löytäneestä Martti Suosalosta ja Pertti Sveholmista jälkimmäisen tyttäreen, toisen polven ”ryhmisläiseen” Pihla Penttiseen.

Vesa Vierikko, Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Heiskanen tutkailevat Pengerkadun teatterisalin seiniä, joita he olivat yli kolmekymmentä vuotta sitten rakentamassa, joskus repliikkejä samaan aikaan harjoitellen. Kari Väänänen kuittaa Suomenlinnassa toteutetun kuusituntisen Taru Sormusten herrasta –eepoksen ”typeryyden leimahduksena”. Kenties, mutta Toni Edelmannin hobittirunoihin säveltämät laulut sykähdyttävät yhä.

Teatteri on jatkuvaa muodonmuutosta, ja niin on muuttunut Ryhmäteatterikin. On hätkähdyttävä ajatella, että 2000-luvun ohjaajat Mika Myllyaho ja Esa Leskisen Trilogioineen ja uudelleen kuviteltuine klassikkoineen ovat kasvaneet siitä samasta astiasta, joka synnytti 1980-luvun nerokkaimman asian, Tabu-sketsisarjan viimeisen jakson täytteeksi puvustoa kollaamalla synnytetyn Hömppäherra-sketsin (”Hömppäherra näyttämölle tuu-lii-kin ja tuu-lii-kin ja tuu-lii-kin…”).

Ryhmäteatteri Yle Areenassa maaliskuuhun 2021.

2

Ronja Stanleyn ensimmäisen New Ro -nimellä julkaistavan albumin piti olla vuoden 2020 kiinnostavin kotimainen elektropoplevy. Mutta koska vinyylejä tilataan vinhemmin kuin tehtaat ehtivät prässätä, late bloomer (kirjoitetaan pienillä alkukirjaimilla) onkin sitä vuonna 2021. Solina Records päätti viime hetkillä siirtää itsenäisyyspäivän tietämiin lupaillun albumin julkaisua helmikuun 5. päivään.

Ronja Stanley (jonka isä on Hurriganes-tuottaja Richard Stanley) teki 2010-luvun alkupuoliskolla kaksi albumia nimellä Ronya. Ne olivat ihan pätevää, mutta varsin tavanomaista ja radioystävällistä popmusiikkia.

New Ro on soinut alusta alkaen paljon kiinnostavammin. Tulevalla albumilla voi kuulla kaikuja Dirty Projectorsin, FKA twigsin ja miksei Björkinkin kaltaisista abstraktimman popin tekijöistä, minkä lisäksi musiikissa liikutaan vuosituhannen vaihteen r&b:n, teknon ja Lykke Lin melankolisen popin maisemissa.

Levyn kahdestatoista kappaleesta ilahduttavasti vain kaksi (Cropcircles, Oh Hey Yeah Yeah) on julkaistu aiemmin. Late bloomerin odotusajan voikin hyvin käyttää kuunnellen viime vuoden erinomaisia Kosmos– ja i o u -EP-levyjä, joiden materiaalia ei esikoisalbumilla kuulla.

3

En voi hyvällä tahdollanikaan sanoa olevani erityisen suuri musikaalien ystävä, mutta olen palanut halusta saada käsiini Andrew Lloyd Webberin Unmasked-muistelmateoksen (HarperCollins, 2018) siitä lähtien, kun luin Adam Gopnikin kirjaa käsittelevän artikkelin The New Yorkerin maaliskuun 2018 numerosta.

”Nokkela, yllätyksellinen, nykyaikainen, julkea” – siinä joitakin adjektiiveja, joita Gopnikin arviosta on viime vuonna pokkarina julkaistun tiiliskiven (544 sivun) takakanteen lainattu.

Ja vaikka olen tätä kirjoittaessa vasta sivulla 184, voin allekirjoittaa niistä jokaisen; jo ennen ensimmäiseen lukuun pääsemistä Lloyd Webber on ehtinyt kertoa äitinsä lemmikkiapinasta Mimistä ja tämän mustasukkaisesta hyökkäyksestä raskaana olevan emäntänsä kimppuun sekä ”mahdottoman, ihastuttavan ja jäljittelemättömän” epäkorrektista isotädistään (”Auntie Vi”), joka kirjoitti 1960-luvulla Englannin ensimmäisen homoseksuaaleille suunnatun keittokirjan. (Erään luvun alaotsikko kuului: ”Too many cocks spoil the breath”.)

Lloyd Webberin (s. 1948) tunnetuimpia musikaaleja ovat esimerkiksi Cats, Oopperan kummitus, Jesus Christ Superstar ja Evita, joista viimeisen elokuvaversio toi säveltäjälle ja tämän sanoittajapartnerille Tim Ricelle parhaan alkuperäislaulun Oscar-palkinnon (You Must Love Me).

Musiikki ei ole ollut kuitenkaan Lloyd Webberin ainoa intohimo. Hän rakastaa muun muassa prerafaeliittien ja viktoriaanisen ajan taidetta sekä paljastuu pesunkestäväksi historianörtiksi; jotta Andrew-poika pysyisi tyytyväisenä, perheen lapsuuden lomamatkat suunniteltiin kulkemaan reittejä, joiden varrelta löytyy mahdollisimman paljon muinaisia luostareita ja kirkkoja sekä rapistuneita raunioita.

Varmasti paljon muutakin teokseen mahtuu. Kysykää uudelleen muutaman sadan sivun päästä.

4

Kiitos joulupukille paitsi edellämainitusta Webberistä, myös Jari Niemelän kirjoittamasta tietokirjasta Meinattiin tehrä – näitäki on Tampereelle ehrotettu (2012). Usein hypistelemäni opus on syystä tai toisesta jäänyt tähän asti lukematta, vaikka Tampere-seuran mainioita julkaisuja onkin päässyt kertymään puolisen hyllymetrillistä.

Meinattiin tehrä on helppolukuinen ja selailuun sopiva kirja(nen), joka koostuu lyhykäisistä anekdooteista, kepeään sävyyn kirjoitetutuista pikku tarinoista ja runsaista kuvista. Näennäisen köykäisyyden taakse kätkeytyy tietysti valtava määrä vuosikymmenien aikana kertynyttä tietoa ja näkemystä; vaikka Jari Niemelä (1962–2016) kuoli vain hiukan yli 50-vuotiaana, Tampere-seura ehti julkaista hänen kaupunkikirjojaan neljällä vuosikymmenellä.

Meinattiin tehrä tarjoaa loputtomasti keskustelunaiheita lounaspöytään, kuten: ”Pitäisikö Sinun mielestäsi Kaupin ja Aitolahden välille rakentaa noin 800 metrin mittainen Kiikkisensalmen silta, joka toteutuessaan mahdollistaisi Nurmi-Sorilan kaupunginosan kehittymisen?”

Lisäksi se on omiaan ruokkimaan paikallishistoriasta kiinnostuneen dystopiakirjailijan mielikuvitusta. Millaisessa kaupungissa eläisimmekään, jos toisen maailmansodan syttyminen ei olisi estänyt Cocktail á la Manhattan -keskustorisuunnitelman toteuttamista ja Frenckellin tehdasrakennusten purkamista; jos Kauppiin olisi rakennettu ydinvoimala; jos Tampere olisi 1780-luvulla päätetty linnoittaa; jos huvipuisto olisikin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti rakennettu Ratinanniemeen; jos Pyynikinharjun lävitse olisi vetäisty moottoritie; jos Pispalasta olisi tehty kerrostalojen kaupunginosa?

On hauska lukea kirjaa lähes kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Moni kirjassa ajankohtaisena pyöritelty hanke on sittemmin toteutunut (tunneli, ratikka), mutta moni myös päässyt likimain unohtumaan (ai niin: Onkiniemen Kulttuuritehdas). Haihattelujen, haaveiden ja rohkeiden avauksien kokoelmana Meinattiin tehrä on tarpeellinen lisäys jokaiseen tamperelaiseen kirjahyllyyn.

5

Jos tunnet syystä tai toisesta – esimerkiksi vuoden 2020 ja/tai vuoden 2021 takia – kaipaavasi jotain kaunista ja rauhoittavaa: Ryuichi Sakamoto.

Yle Areenassa on vielä tammikuun puoliväliin asti katsottavissa japanilaissäveltäjästä kertova dokumenttielokuva Coda (2017) sekä konserttielokuva async at the Park Avenue Armory (2018).

Ryuichi Sakamoto (s. 1952) tunnetaan hyvin ”Japanin Kraftwerkin” eli 1970-luvun lopulla syntyneen elektronisen musiikin yhtyeen Yellow Magic Orchestran jäsenenä sekä kenties vielä paremmin 1980-luvulla käynnistyneestä urastaan elokuvasäveltäjänä (Merry Christmas, Mr. Lawrence, Viimeinen keisari, The Revenant). Tällä vuosituhannella Sakamoto on tehnyt hienoja yhteislevyjä tekno- ja ambient-artistien, kuten Alva Noton ja Fenneszin, kanssa.

Sakamoto sairasti 2010-luvussa nielusyövän, josta toivuttuaan hän julkaisi sooloalbumin async (2017). Se voi hyvinkin olla tämän vuosituhannen kaunein levy – ainakaan sen andata-nimistä kappaletta kauniimpaa en muista ihan hetkeen kuulleeni. Andata, jossa Sakamoton kuulas pianismi yhdistyy hurinoihin, rutinoihin ja kuin toisesta maailmasta vuotaviin kirkkourkuihin, ”kuulostaa hautajaisilta”, kirjoitti Niko Vartiainen Nuorgam-sivustolla ja oli mm. oikeassa.

Stephen Nomura Schibleon ohjaama Coda kertoo Sakamoton toipumisesta ja async-albumin luomisesta. Konserttielokuvassa levy sitten kuullaan New Yorkin Park Avenue Armoryn intiimeissä olosuhteissa.

Coda ja async-konsertti Yle Areenassa.

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua