Pieter Brueghelin Flaamilaisia sananlaskuja.

1

Kolmannen korona-aallon supistunut kulttuuritarjonta tarjoaa tilaisuuden juhlapyhien perhekokoontumisista tuttuun puuhaan: palapelien kokoamiseen. Normaalioloissa palapelit, varsinkin isommassa, yli tuhannen palan mittakaavassa, tuntuvat aikaa tuhlailevilta joutilaisuuden hommilta. Tällä hetkellä ne ovat kuitenkin oiva tapa viettää tavallista lauantai-iltaa parin-kolmen ystävän tai perheen parissa.

Tunnit soljuvat paloja etsiskellessä ja sovitellessa, keskustelujen ja hiljaisten hetkien tyynnyttävässä aallokossa, aivojen palautuessa viikon rasituksista kuvan kanssa samaan tahtiin. Pikkuhiljaa paikoilleen loksahteleva kuva tuo onnistumisen tunnetta ja iloa pienen projektin valmistumisesta. Kukaan ei muista vilkuilla puhelinta, mutta välillä kannattaa venytellä ja vaihtaa paikkaa tuoreen näkökulman saamiseksi (tämä pätee muuten suunnilleen koko elämään).

Palapelit antavat parhaimmillaan myös tilaisuuden syventyä taidehistorian maailmaan. Olemme viettäneet ystävieni kanssa iltoja Pieter Brueghelin Flaamilaisia sananlaskuja -maalauksen (1559) äärellä. Olen nähnyt teoksen useasti, löytyyhän se levyhyllystänikin indiebändi Fleet Foxesin levyn kansikuvana, mutta koskaan aiemmin en ole tutkinut näin pieteetillä sen eriskummallista maailmaa, kymmenien ihmis-, eläin- ja ties minkä hahmojen toimia ja ilmeitä, miettien sananlaskuja ja skannaten samalla värisävyjen rikkautta ja nyansseja.

2

Ruotsalaisen poliisisarjan Ohuella langalla ensimmäinen kausi on nyt nähtävillä kokonaisuudessaan Yle Areenassa. Sarja kuvaa realistisenoloisesti poliisipartioiden työskentelyä monikulttuurisessa ja jännitteisessä Malmössä. Tällaista on todellinen nordic noir.

Sarjan keskiössä on Uumajasta Malmöhön muuttanut nuori poliisi Sara ja hänen työparinsa Magnus. Myös juutalaisen Leahin ja hänen kauppias-isoisänsä suhdetta sekä esimies Jensin perhe-elämää tarkastellaan lähemmin. Hahmojen taustoista annetaan pieniä vihjeitä turhaa alleviivaamatta. Ainoastaan Saran ja Magnusin suhteen kehittymisessä on hetkittäin turhaa saippuaisuutta. Toisaalta se tuo sopivaa lämpöä ja keveyttä välillä lohduttomalta tuntuvaan maailmaan.

Poliisien työn raadollisuus ja vaikeus tulee esille ja iholle kylmäävästi. Myös vihaa lietsova somekulttuuri saadaan osaksi sarjaa luontevasti.

Ohuella langalla Yle Areenassa.

3

Miki Liukkonen, eittämättä ansioitunut kirjailija, on tuntunut julkisena hahmona aina epäkiinnostavan kliseiseltä, synkän runoilijan kulahtaneeseen viittaan pukeutuneelta nuorelta kärsijältä. Tästä huolimatta aloin heti katsoa hänen tuoretta haastatteluohjelmaansa Miki Liukkonen, sivullinen, pitkälti kiinnostavien vieraiden ansiosta.

Olen nopea muuttamaan mielipidettä ja niin kävi, että Liukkonen voitti minut puolelleen noin puolen minuutin kohdalla. Hänen puolivaivaantunut olemuksensa ja kulmien alta pälyillen esitetyt suorasukaiset kysymykset ja toteamukset saavat minut yhtäkkiä hekottelemaan jopa ääneen. Hänen tapansa kohdata vieraat on kömpelyydessään samastuttava – ja ihastuttava.

Haastattelijan ja haastateltavan välinen dynamiikka on tietysti joka jaksossa eri. Siinä missä esseisti Antti Nylénin ja Liukkosen on helppoa löytää yhteinen taajuus, kirjailija ja esitystaiteilija Meiju Niskalan taiteellinen koti ja hymyilevä olemus tuntuvat saavan Liukkosen hetkittäin melkein sijoiltaan. (Liukkosen angstinen kukkaisanalyysi Niskalan vehreällä parvekkeella, ahhahah!) Suloinen, ujo yhteys toki löytyy, kunnes Liukkonen lopuksi toteaa ”ai vittu tää on hermostuttava tilanne”.

Miki Liukkonen, sivullinen Yle Areenassa.

4

Olen viime aikoina huomannut ajattelevani Joni Mitchelliä toistuvasti. Kaikki alkoi, kun löysin mainiosta Laukontorin Antikvariaatista Sheila Wellerin kirjan Girls Like Us, joka nivoo Mitchellin ja aikalaistensa Carole Kingin ja Carly Simonin urat yhden artistisukupolven tarinaksi. Raamatunpaksuinen kirja odottaa yöpöydälläni kenties ensi talvea, mutta mietin, että Mitchellin Blue on aina ollut itselleni huhtikuinen levy, huolimatta sen joulunkaikuisesta River-klassikosta. Ehkä siksi, että kuuntelin sitä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana ja 17-vuotiaana koko elämä on yhtä loputonta huhtikuuta.

Iisan vastailmestynyt albumi, koukuttava Amelia toi mieleeni taas Mitchellin Hejira-levyltä löytyvän Amelia-kappaleen. Kummatkin ovat ottaneet nimensä Amelia Earhartilta, vuonna 1937 jäljettömiin kadonneelta lentäjältä. Iisa ei ole maininnut Mitchelliä levyn tiimoilta antamissaan haastatteluissa, ja liekö assosioin tämän vain omassa päässäni, mutta hetkittäin hänen äänensä helähtää Amelialla kuin nuoren Mitchellin kirkkaimmillaan. Sekä Amelia että Hejira ovat artistien urien merkkipaaluja, kiinnostavia uusia alkuja.

Viimeisimpänä Mitchellin jatkuva ajankohtaisuus mielessäni kävi selväksi Lana Del Reyn uuden, Chemtrails Over the Country Club -levyn ilmestyttyä. Sen päättää Del Reyn, Zella Dayn ja Weyes Bloodin yhdessä esittämä cover Mitchellin For Free -kappaleesta.

Aivan pätevä versio, mutta katsotaan tästä vielä se alkuperäinen.

5

Sydäntalvi on auttamattomasti ohi ja lumihiutaleet eivät niinkään tanssi kuin rämpivät, mutta levyantikvariaatista tekemäni vinyylilöytö, japanilaisen Isao Tomitan Snowflakes Are Dancing toimii myös alkukevään harmaiden räntäpäivien tunnelmaan hienosti.

Tomita (1932–2016), japanilainen syntetisaattoripioneeri, julkaisi levyllisen omia versioitaan ranskalaissäveltäjä Claude Debussyn (1862–1918) klassisista pianosävelmistä vuonna 1974. Tomitan omintakeiset sovitukset onnistuvat naittamaan romanttisen melankolian hupsuun, hassuttelevaan keveyteen, luoden mielentilan joka vastaa ainakin omaani melko usein.

Debussy sai innoituksen musiikkiinsa aasialaisesta taiteesta ja erityisesti japanilaisista puupiirroksista, kertoo Wikipedia. Tämän tiedon valossa voin vain toivoa, että Tomita saisi jossain taivaallisessa konserttisalissa tuutata oman tulkintansa Clair de Lunesta Debussyn tietoisuuteen!

Aino Louhi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua