Hilja Raviniemi, 1970. Kuva: Suomen valokuvataiteen museon kokoelma

1

Hilja Raviniemen (1915–1973) Suomen valokuvataiteen museossa 14.1.2024 saakka jatkuva näyttely Sinisen kosketus yllätti iloisesti. Yleissivistykseni valokuvataiteen saralla ei ole niin laaja, että Raviniemi olisi mitenkään kovin tuttu taiteilija ollut, mutta monipuolinen kokoelmanäyttely on todella kiinnostava. Esimerkiksi Raviniemen röntgenteokset ovat olleet omana aikanaan hyvin poikkeuksellisia ja kiehtovat edelleen. Muutenkin hänen työnsä on valloittavaa. Näyttely pursuu taidokasta kokeilevuutta, kauneutta ja myös huumoria.

Sitaatti Raviniemeltä evästää hänen kissakuviaan: ”Kuva-arvosteluissa tulee joskus väitettyä, että näkymästä puuttuu jotakin. Itse ehdotan tavallisesti kissaa tätä puutetta täyttämään.” Tämä on yleispätevä ohje niin taiteeseen kuin elämäänkin.

Hilja Raviniemi: Sininen kosketus Suomen valokuvataiteen museossa 14.1.2024 asti.

2

Ateneumissa 25.2.2024 saakka esillä oleva Väriä ja valoa – impressionismin perintö -näyttely on upea. Impressionistista ja uusimpressionistista taidetta ajanjaksolta 1860–1916 esittelevä näyttely pitää sisällään Claude Monet’n, Auguste Renoirin, Camille Pissarron ja Alfred Sisleyn kaltaisia nimiä, mutta kenties eniten näyttelyssä lumoaa Ellen Thesleff.

On hauska ajatus, että monet näyttelyn teoksista ovat olleet omana aikanaan suorastaan radikaaleja värien käytössään. Työnteko ja erämaaluonto saivat tehdä tilaa keskiluokkaisen elämän mukavuuksille, puistoille, auringonotolle ja alastomuudelle. Eräänlainen dekadentti arkisuus saapui haastamaan romanttista puhdasoppisuutta ja sellainen on ehdottomasti aina välillä tarpeen.

Väriä ja valoa Ateneumissa 25.2.2024 asti. Lue Seppo Metson näyttelystä kirjoittama arvio täältä.

3

Maria Petterssonin päätoimittajuuden aikana Journalistista tuli laadukkaampi, kiinnostavampi, rohkeampi ja suorapuheisempi journalistien ja journalismin äänenkannattaja kuin ties miten pitkään aikaan–- ehkä koskaan. Pettersson joutui kirjansa viittauspuutteiden vuoksi täysin ansaitusti kohun ja voimakkaan kritiikin kohteeksi. Virhe oli hyvin vakava, mutta Pettersson pyysi vilpittömästi anteeksi ja selvitti asiaa ansiokkaasti. Vääryyden kohteeksi joutuneilta tutkijoilta hän saikin anteeksi eikä heillä ollut enempää vaatimuksia.

Journalistiliiton hallitus joutui hyvin vaikean päätöksen eteen pohtiessaan Petterssonin jatkoa Journalistin päätoimittajana. Hallituksen päätös, että Pettersson saa vakavat moitteet, mutta voi jatkaa päätoimittajana oli viisas. Journalistiliiton valtuusto – jonka jäsen olen – ei tyytynyt hallituksen päätökseen ja toisen tilaisuuden antamiseen vaan halusi pään vadille. Valtuusto päätti erittäin tiukan äänestyksen tuloksena, että Pettersson ei enää nauti sen luottamusta. Petterssonille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua.

Lehti syöstiin kriisiin aikana, jolloin maan hallituksella on historiallisen kitkainen ja katkera suhde niin ay-liikkeeseen kuin journalismiinkin. Uudella päätoimittajalla – kuka hän onkaan – on vaikeina aikoina valtavat saappaat täytettävänään.

4

Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta (Into, 2023) jatkaa samankaltaista vaikuttavaa esseistiikkaa kuin edellinen teos Esseitä eläimistä (Into, 2022). Filosofi on esseissään sikäli vakuuttava, että vaikka hänen kanssaan olisi hyvin eri mieltä, on hyvin vaikea löytää pitäviä argumentteja häntä vastaan. Hänen ulostulonsa herättävätkin hyvin voimakkaita tunteita. Ollaan ihmisenä ja eläimenä olemisen perusasioiden äärellä eikä perusteita oikein löydy sen puolesta, että voisimme jatkaa näin äärimmäisen kestämätöntä elämäntapaamme.

Aaltola kirjoittaa hyvin eikä epäröi laittaa itseään peliin. Heittäytyvä ja samalla vahvasti tieteeseen nojaava ote on mukavaa luettavaa, vaikka aihepiiri haastaakin kovasti. Olipa ajattelustaan mitä mieltä tahansa, tässä kirjoittaa joka tapauksessa Aaltolan sisaruksista se laadukkaammin ja vakuuttavammin keskusteleva.

Lue Kari Heinon arvio Puhe eläinten puolesta -teoksesta täältä ja Esseitä eläimistä -teoksesta täältä.

5

Magdalena Hain Sarvijumala (Otava, 2023) sai täysin ansaitusti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Se välttää nuortenkirjallisuudelle usein ominaiset helmasynnit: lässytyksen, loputtomat kerrokset siveyden sipuliutta, holhoamisen ja ylenpalttisen valistavuuden. Hai kertoo hyvän, vahvan tarinan, joka joko opettaa lukijalle jotain tai sitten ei. Kirjallisuus ja tarina edellä mennään ja niin kutsuttu tendenssimäisyys loistaa poissaolollaan.

Romaani on määritelty kauhuksi, mutta en itse osannut lukea sitä sellaisena, vaikka kauheuksia siinä toki tapahtuu. Kyse on lopulta kehityskertomuksesta. Vaikka kirjassa on vain hiukan yli 160 sivua, onnistuu Hai saattelemaan lukijan syvälle henkilöidensä sielunelämään. Varsinainen juoni jää melkein sivuseikaksi kun henkilöitä kuvataan niin kiehtovasti. Sen verran kirjan mitta toki vaikuttaa, että moni kysymys jää ilman vastausta, mutta kertomuksen tehoa se ei heikennä.

Genrenä henkilöitään äärimmäisiin tilanteisiin asettava kauhu tarjoaa hyvät eväät ihmisyyden tarkasteluun sen kaikessa ihastuttavassa, kauheassa sotkuisuudessa ja ristiriitaisuudessa. Ja sen Hai näköjään osaa.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua