Winslow Homer: Eagle Head, Manchester, Massachusetts (High Tide). Kuva: Wiki Commons

1

Ruotsalaisen kirjailija Jan Guilloun romaaneista helpoimmin lähestyttäviä ovat ristiretkien ajoista kertovan Temppeliritari-trilogian osat, joista keskimmäisessä (Temppeliherra) päästään pelkkää juonenjuoksutusta syvemmälle ristiretkien merkitykseen ja historiallisiin seurauksiin.

Mikäli pääsee yli Guilloun anakronistisesta tavasta esittää Ruotsi ja ruotsalaiset jopa keskiajallakin ainaisesti aikaansa edellä oleviksi kehityksen esitaistelijoiksi, hänen viihderomaaninsa ovat siedettävää luettavaa. Guilloun pohdinnat tiivistyvät kohtaukseen, jossa Göötanmaalta parinkymmenen vuoden palvelusta temppeliherrana suorittamaan tuomittu ruotsalaismies ajattelee ääneen muslimiarmeijan johtajan, Saladdinin tavatessaan: ”Kostonjano on ihmisen vahvimpia voimia. Muslimit ja kristityt ovat sellaisia, kenties myös juutalaiset. Sitä vastaan voi sanoa, että on toimittava arvokkaammin kuin vihollinen. Mutta kostonjanoiset eivät piittaa siitä, sillä he haluavat nähdä veren virtaavan tänään eivätkä ajattele huomista päivää.”

Harmillisesti Guilloun trilogiasta tehdyt ison rahan elokuvat löivät pökkelömäisyyden ennätyksiä. Saavutus sekin.

2

Portugalilaisia tv-sarjoja meillä on harvemmin katseltu. Eipä niitä ole juuri tarjollakaan, mutta nyt Netflixillä on. Glória kertoo vakoilusta kylmän sodan aikaisessa Portugalissa. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kuvataan käyttämässä Euroopan pientä laitamaata, Portugalia taistelukenttänään.

Sarjassa taistelut tiivistyvät Yhdysvaltain perustamalla ja Lissabonin takamaille pystytetyllä Radio Free Europen lähetysasemalla, jolta lähetetään propagandaa itäblokin maihin. Siellä Miguel Nunesin esittämällä radioinsinööri João Vidalilla on tekemistä tasapainoillessaan amerikkalaisten johtajiensa ja Antonio Salazarin johtaman sotilasdiktatuurin edustajien kanssa.

Monipuolisesti kuvattu 1960-luvun epookki, Portugalin siirtomaasotien vaikutukset emämaassa ja maailmantapahtumien välittyminen eurooppalaisen sotilasdiktatuurin pikkukylille tekevät Glóriasta kiintoisaa katsottavaa.

Huolellisuudesta, jolla sarjaa on tehty, kertoo sekin, että ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan tuotantokauden kymmentä jaksoa oli kirjoittamassa kaikkiaan 11 kirjoittajaa.

3

Amerikkalaisista 1800-luvun taidemaalareista Winslow Homer on jäänyt täysin syyttä Euroopassa huonosti tunnetuksi, sillä taidoiltaan hän vetää vertoja parhaille mannermaisille realisteille. Homerin mestariteoksista monimielisimpiä on Eagle Head, Manchester, Massachusetts (High Tide) vuodelta 1870. Homerin kokemus graafikkona ja kuvittajana näkyy maalauksessa arkisen aiheen keveähkönä käsittelytapana. Aikalaiskriitikoita tiettävästi häiritsi kuvattujen kolmen naisen ”kömpelyys ja liioitellun punaiset jalat”.

1800-luvun lopun viktoriaaniset moraalikäsitykset vaikuttivat teoksen vastaanottoon odottamattoman vahvasti, sillä joissain taidenäyttelyissä mentiin jopa niin pitkälle, että naisten jalat peitettiin näkyvistä.

Kuvassa kolmesta naisuimarista rannalla on haluttu nähdä tiettyä melankolista selittämättömyyttä, joka menee pintaa syvemmälle.

4

Kukapa olisi tullut ajatelleeksi, että Die Hard -elokuvien päähenkilön, cowboymaisen rehvakkain ottein toimivan poliisin John McClanen vaiheista nuorena newyorkilaispoliisina olisi olemassa esikertomus, ns. prequel. Tässä tapauksessa se ei ole elokuva laisinkaan, vaan sarjakuva-albumi.

Howard Chaykinin kirjoittama ja Steven Thompsonin piirtämä Die Hard: Year One, Vol 1 kuvaa poliisielokuville tyypillisesti yhtä suurkaupungin helteisintä päivää. Nyt kyseessä on Yhdysvaltain 200-vuotispäivä, 4.7.1976, jonka poliisialokas McClane joutuu viettämään esimiehensä, paksun, paatuneen ja kyynisen veteraanipoliisin kanssa.

Juhlapäivän humussa he joutuvat auttelemaan nuorta naista, joka on todistanut sattumalta murhaa, ja päätyvät vielä vastatusten ekoterroristien kanssa. 112-sivuisen opuksen parasta antia on Howard Chaykinin ronski, elokuvakerronnallisesti tyylitelty käsikirjoitus.

5

On mahdollista tulla täydellisen lumoutuneeksi Wong Kar-wain elokuvien ilmapiiristä, niin osaavasti hän on tehnyt toinen toistaan kiehtovampia elokuvia. Jokseenkin usein hän kertoo toteutumattomista rakkauksista. Aina ja uudestaan hän osaa kertoa niin vangitsevia tarinoita, että niihin tekee mielikin palata.

Wong Kar-wain elokuvien toistensa liepeillä liehuvien ihmisten kohtaloita palaa katsomaan nähdäkseen, joko juttu kyllästyttäisi. Milloin se vain eteen tulee, In the Mood for Love -elokuvaa ei voi olla katsomatta, niin upean esteettinen on sen tekijän näkemys. Värien lumo, urbaanien kujien seikkailuihin houkutteleva valo ja musiikki, jota sen kuullessaan uskoo sydäntäsärkevän kauniiksi, yhdistävät hongkongilaisohjaajan elokuvia. Ne kertovat yksinäisyydestä ja kaipuusta tavalla, johon muut eivät pysty.

In the Mood for Love, Chungking Express, 2046 ja The Grandmaster mukaan lukien ne vain ovat niin sietämättömän kauniita.

In the Mood for Love Yle Areenassa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua