1

Johanna Venhon kirjoittama Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY, 2022) toimii äänikirjana mainiosti. Suosalon itsensä lukemat jaksot ovat muisteluja, tunnustuksia ja hauskoja havaintoja näyttelijän elämästä. Lempeän huumorin läpi siivilöityinä tulevat käsitellyiksi niin lapsuusvuosien urheiluharrastus kasvunvaralla pilatuissa jalkapallokengissä, kouluvuodet kuin myös teatterikouluajat Jouko Turkan kiihkomielisessä ohjauksessa. Turkan koulun läpikäyneillä on siitä ajasta aina omaa sanottavaansa. Suosalon muistoja noilta vuosilta on hyvin kiinnostavaa kuunnella.

Jotenkin hauskasti ja nasevasti, sisäsyntyisellä draamantajullaan Suosalo kuvaa myös paria myöhäisempää, teatterikoulun jälkeistä kohtaamistaan maestron kanssa. Turkan huudahdus ”Mykkä puhuu” jää mieleen tärkeänä tiivistyksenä siitä, että ekstroverttiys ei ole menestyvän näyttelijän edellytys tai perusominaisuus Suosalon kuten ei monen muunkaan näyttelijöistä parhaimman kohdalla.

Venho on tallentanut kirjaan Suosalon ajatuksia ja suhtautumista elämään tavalla, joka nostaa kirjan pelkkää elämäkertaa laveammaksi, syvälliseksi katsaukseksi näyttelijäntyöhön.

2

Kirjassaan Heränneet (Otava, 2022) toimittaja Noora Mattila ryhtyy selvittämään salaliittoteorioiden ja rokotevastaisuuden taustoja. Aihe tulee hänelle myös henkilökohtaisella tasolla hyvin ajankohtaiseksi, kun hän oman lapsen saatuaan havahtuu huomaamaan amerikkalaisen anoppinsa vastustavan rokotteita.

Mattila käynnistää miehensä äidin kanssa keskustelun, johon moni ei varmasti uskaltaisi tai viitsisi edes ryhtyä. Hän alkaa vilpittömällä asenteella selvittää, mitä yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia syitä anopin rokotevastaisuuden taustalta löytyy. Kuinka säilyttää välit oman lapsen isoäitiin samalla, kun käy keskustelua, jossa toinen osapuoli väistämättä kokee maailmankuvansa tulleen kyseenalaistetuksi? Kerronta kasvaa nopeasti yksityisestä yleiseen.

Mattilan anopillekin pisteet siitä, että hän jaksaa selittää miniälleen näkemyksiään ja ajattelunsa juurisyitä, vaikka välillä viestit harvenevat ja tunnelma keskustelijoiden välillä väistämättä viilenee. Mattilan ajattelu suuntautuu kirjan loppua kohti ehdotuksiksi siitä, miten rokotekysymyksissä vastakkaisilla kannoilla olevat ihmiset voisivat oppia kuuntelemaan toisiaan ja keskustelemaan ilman, että kumpikin osapuoli lukkiutuu omiin poteroihinsa vailla dialogin mahdollisuutta.

3

Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY, 2021) on kirja, jonka olen sekä kuunnellut äänikirjana että lukenut paperikirjana. Erityisen hyväksi kokemieni romaanien kanssa teen näin nykyään aina, kun ehdin.

Olin juuri palauttamassa kirjaa kirjastoon, kun huomasin Meri Valkaman Facebook-päivityksen, jossa hän ottaa kantaa Parnassossa julkaistuun Jukka Mallisen tekstiin kirjastaan. Valkama puolustaa teostaan erittäin taitavasti ja ansiokkaasti – mutta eihän tämä teos kaipaa puolusteluja niiden silmissä, jotka ovat sen lukeneet. Kirja on monitasoinen, kerronnaltaan vetävä ja vahva. Se antaa lukijalle näköalan 1980-lukulaiseen DDR:ään hiukan ennen Berliinin muurin murtumista. Samalla, kun eri aikatasoissa liikkuva kerronta kuvaa hajoavaa yhteiskuntajärjestyksestä, se kertoo hajoavista ihmissuhteista, unohtamisesta ja kadotettujen muistojen jäljittämisestä.

Kirja ja siitä syntynyt keskustelu ovat oivallisia muistutuksia myös siitä, että yhä edelleen löytyy kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa vetävää fiktiota, joka ei ole autofiktiota. Valkaman romaani on toiseksi paras romaani, jonka olen vuoden sisällä lukenut.

4

Paras vuoden sisällä lukemani romaani on Pirkko Saision Passio (Siltala, 2021). Ensin kuuntelin Passion kahdesti peräkkäin äänikirjana. Pian sen jälkeen luin sen myös paperikirjana.

Saision kerronta on ihanaa. Hänen jokainen lauseensa on taideteos. Kirjan rakenne on vielä suurempi taideteos. Sen kerrontaepisodit kuljettavat lukijaa läpi satojen vuosien, eri maiden ja jännittävien ihmiskohtaloiden sekä henkilöasetelmien. Siteenä näiden ajassa liikkuvien tarinoiden välillä kulkee ihmeellinen, erikoinen koru, joka muuttaa muotoaan sen mukaan, millaisen hyväksikäytön kohteena tai uskonkappaleena se on. Saision kudelma on nerokas.

Olen sanonut, että tämä kirja on paras, minkä olen lukenut vuoden sisään, mutta on mahdollista, että tämä on paras koskaan lukemani kirja. Luultavasti palaan tähän teokseen vielä, koska jotenkin ihmeellisellä tavalla rakastan sitä.

5

Juuri ennen juhannusta päädyin katsomaan yhdysvaltalaisen Ari Asterin käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Midsommar, loputon yö (2019).

Elokuvan alku räjäyttää katsojan silmille päähenkilön, nuoren amerikkalaisnaisen Danin syvästi ahdistavan, järkyttävän elämäntilanteen. Siitä Danille kuitenkin avautuu reitti ulos poikaystävän opiskelijakavereiden kautta, kun ruotsalaistaustainen kaveri kutsuu koko porukan viettämään juhannusta kotiseudulleen Ruotsiin. Nuoret tipahtavat keskelle vehreän luonnon ympäröimänä elävää tiivistä yhteisöä, jonka jäsenillä on päällään kovasti eurytmiakaapuja muistuttavat vaatteet. Yhteisön lempeän pinnan alla pahaenteisyyden merkit voimistuvat, ja yöttömän yön kynnyksellä kulttimeiningit yltävät äärimmäisiin tekoihin.

Asterin elokuvakerronta on yhtä maagista kuin yötön yö. Midsommar lokeroidaan kauhugenreen, mutta se väistää kauhuelokuvien koomisiksikin kääntyvät kliseet ja ylettyy tunnelman outoudessa mieltäkiinnittävään upeuteen. Elokuvasta on kertonut laveammin Kaarina Lehtisalo arviossaan, otsikolla ”Ari Aster on kiinnostavin ohjaaja sitten Tarantinon”.

Heti Midsommarin jälkeen täytyi tietysti katsoa myös Asterin toinen elokuva Hereditary, joka on lähempänä tyypillistä kauhuelokuvaa.

Katri Kovasiipi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua