1

Tätä vuodenaikaa en koskaan haluaisi viettää muualla kuin Suomessa: kun huhtikuun maasta ruskeiden kuivuneiden lehtien alta alkavat kurkkia pienet värikkäät kukat ja oksistojen silmut vaanivat, milloin voisivat yllättää meidät esiintulollaan. Prosessi kohti kesää on alussa hidas, mutta kiihtyy kiihtymistään ja vaikka kuinka tarkkaan yrittäisi seurata, kaikenkattava vehreys onnistuu yllättämään aina.

2

En ole koskaan kuulunut jatkuvasti ilmatilassa paikasta toiseen liitäviin ihmisiin. Sitä ei ole tapahtunut ammatillisista syistä sen enempää kuin huvinkaan vuoksi. Päinvastoin. Matkustan harvakseltaan, mutta pyrin intensiiviseen läsnäoloon ja pitkiin oleskeluaikoihin kohteessa.

Karanteenin nykyvaiheessa nousee silti jo mieleen kauhukuvia siitä, ettei enää pääsisikään tutustumaan entuudestaan tuntemattomiin paikkoihin. Aivan selvästi tulevaisuuden visioissa lentokonekin on vaihtunut junaan. Onneksi valokuvien myötä voi palata niihin paikkoihin, joissa jo on saanut vierailla. Siksi olen ottanut tähän kuvan viimevuotiselta Chemnitzin matkalta.

Chemnitziläinen muraali toukokuun auringossa 2019.

3

Tihvinä, pieni kaupunki Pietarista itään, vetää pyhiinvaeltajia puoleensa, sillä siellä sijaitsee kuuluisa Tihvinän Jumalanäidin ihmeitä tekevä ikoni, jonka kerrotaan lennähtäneen vuonna 1383 Konstantinopolista Laatokan aalloille: Aikamoinen loiskaus, sillä ikoni on kooltaan melkein metrin korkuinen ja painaa suojuksineen kaksikymmentä kiloa! No, ehkäpä riisa on tehty siihen myöhemmin. Laatokalta se jotenkin siirtyi Tihvinä-joen rantaan, minne pian rakennettiin kirkko.

Legendan mukaan ikonin olisi maalannut itse apostoli Luukas vielä Neitsyt Marian eläessä.

Kuvaa pidettiin heti ihmeitä tekevänä – 1600-kuvun alussa kanonisoituja, virallisia ihmetekoja oli kertynyt jo yli viisikymmentä. Lisa Hovinheimon käsikirjoittaman ja ohjaaman dokumentin Tihvinän ihmeet (2016) mukaan viimeisin tapahtui kuvauksia edeltäneenä vuonna imatralaiselle miehelle, joka ei kyennyt nousemaan pyörätuolistaan. Hän tuli ulos kirkosta omin jaloin työntäen tarpeettomaksi muuttunutta kulkuvälinettä edellään.

Etenkin Karjalan alueella rakastetusta kantaikonista on tehty kopioita varmaan enemmän kuin kukaan tietää. Myös Heinäveden Valamon luostarissa niitä on useita. Siellä on myös ikonien Konservointikeskus ja Ikoniakatemia, jossa voi opiskella perinteistä maalaustekniikkaa. Vastaavaa koulutusta ei anneta missään muualla Euroopassa. Akatemian opettaja Alexander Wickström puhuu kauniisti ja kiistää sen, etteikö ikonimaalaus voisi olla taidetta, todellista ikonitaidetta.

Ja vaikka ikoni ei olisikaan noussut ihmeitätekevän arvoluokkaan, se silti voi vaikuttaa kohottavasti katsojaan. Kuten kuvataide muutenkin.

* *

Toisen maailmansodan aikaan 1941 saksalaiset valtasivat kaupungin ja ryöstivät Tihvinän luostarin. Saalislistan kärjessä ollut kantaikoni vietiin Pihkovan sotasaalisvarastoon. Mitään ryöstösaaliista eivät neuvostojoukot enää löytäneet pian tapahtuneen takaisinvaltaamisen jälkeen. Vuonna 1944 ihmeitä tekevän ikonin löysi ortodoksipiispa Ioannis Garklaus Latvian Liepaja-joelta veneestä. Hänen perheensä mukana aarre kulkeutui pitkän Eurooppa-retken jälkeen Yhdysvaltoihin päätyen turvaan Chicagoon.

Vuonna 2004 yli miljoona ihmistä oli sitä vastaanottamassa takaisin kotiin Tihvinään. Mitä kaikkea siinä välillä tapahtui ja kuinka suomalainen taidehistorioitsija Aune Jääskinen liittyy tarinaan, selviää dokumentista, joka on Areenassa nähtävänä vielä pari viikkoa.

4

Kuvanveistäjä Alberto Giacometti (1901–1966) varttui pienessä sveitsiläisessä alppikylässä, Borgonovossa. Hänen isänsä oli tunnettu impressionistimaalari Giovanni Giacometti (1868–1933), jonka ystävät, symbolistimaalarit Cuno Amiet (1868–1961) ja Ferdinand Hodler olivat Alberton kummeja. Nuoremmasta veljestä Brunosta tuli arkkitehti ja pikkuveli Diego oli erottamaton osa hänen elämäänsä loppuun asti.

Giacometti teki ensimmäiset maalauksensa ja veistoksensa jo 14-vuotiaana. Parikymppisen Alberton taitavissa maalauksissa näkyy selvästi oppi-isien vaikutus etenkin voimakkaassa värien käytössä. Sille, joka on tottunut näkemään vain hänen myöhäisempää tuotantoaan, ne ovat yllätys.

Stanley Tucci on ohjannut brittielokuvan Viimeinen muotokuva (Final Portrait, 2017), jossa Giacometti kamppailee viimeisimmäksi jääneen muotokuvamaalauksensa kanssa mallinaan toimittaja ja kirjailija James Lord (Armie Hammer). Taiteilijaa esittämään on löydetty hyvin aidonoloinen Geoffrey Rush. Aluksi elokuva tuntuukin erehdyttävästi dokumentilta. Siihen vaikuttavat ensi sijassa Rushin briljantti näyttelijäntyö ja vähän liiankin autenttisen tuntuiseksi lavastettu studiotila. Käsikirjoitus perustuu James Lordin muistelmiin.

Diego ja Alberto muuttivat Hippolyte-Maindron 46:een vuonna 1926. Pienestä parvella varustetusta studiosta tuli hänen kotinsa ja työtilansa, jonne muutti myöhemmin myös hänen vaimonsa Annette, tyttönimeltään Arm. Veli Diego asui välillä läheisessä hotellissa.

Simone Beauvoirin mukaan Giacometille ”raha, maine ja menestys olivat yhdentekeviä”. Hän ei koskaan vaihtanut pientä studiotaan suurempaan menestyksestään huolimatta, vaan jatkoi elämäänsä aivan kuin ennenkin.

James Lordia, joka toistuvasti joutui lykkäämään lähtöään Pariisista mallina olon takia, hän valisti, ettei muotokuva koskaan valmistu. Totta, eihän liike pysähdy.

Elämä on ihme, Giacomettin sanoin: ”Ei väliä mitä katson, kaikki se hämmästyttää minua.”

Viimeinen muotokuva on katsottavissa Yle Areenassa.

5

Kaj Stenvall maalaa taulun on dokumentti, jossa näytetään, millä tekniikalla ja missä ajassa suosittu maalari saa aikaan muotokuvan. Filmi toimii hyvin opetusmateriaalina, ja jos juuri on katsonut Stanley Tuccin elokuvan, voi ihmetellä, miten monin eri tavoin, vastakkaisinkin, taiteilijat työtään tekevät.

Kaj Stenvall maalaa taulun on katsottavissa Yle Areenassa.

Marja-Liisa Torniainen, teksti ja kuvat