Parasta juuri nyt (24.1.2020): Miinaharava, Valehtelijoiden peruukki, Suvi Härkönen, What Did Jack Do?

24.01.2020

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on astunut jälleen miinaharavaan ja kummastellut ihmisen suulla puhuvaa apinaa.

1

Se tapahtuu kerran tai kaksi vuosikymmenessä: jään koukkuun Miinaharavaan.

Robert Donner kehitti miinojen laskemiseen ja välttelemiseen perustuvan älypelin vuonna 1989. Koko kansan huviksi Miinaharava alkoi kehittyä vasta vuosia myöhemmin, kun se pääsi mukaan PC-tietokoneiden Windows-käyttöjärjestelmien pelivalikoimaan – verrattomaksi prokrastinaatioansaksi pasianssin rinnalle.

Perus-Miinaharava on vaikeimmallakin vaikeustasollaan kohtalaisen helppo peli. Huolellinen hiirikäsi läpäisee sen lähes joka kerta – kyse on lopulta vain siitä kuinka nopeasti.

Ongelma on, että en pidä nopeuspeleistä. Haluan mieluummin laskea todennäköisyyksiä, ottaa kalkuloituja riskejä, hinkata!

Ratkaisu ongelmaan on Miinaharavan Custom-asetus, jolla voi määritellä pelikentän koon ja miinojen määrän – vaikkapa mielipuolisen suureksi.

Miinaharavan Expert-tason pelikentässä on 16 kertaa 30 ruutua (yhteensä 480), joihin on piilotettu 99 miinaa.

M/S Romantic -sarjan Kaidea lainatakseni: ”Ei rrriitä!”

Pelaan Miinaharavaa nykyään asetuksilla 99 kertaa 99 ruutua (yhteensä 9 801) ja 5 000 miinaa. Kun pelikenttä on suuri kuin valtameri ja pommi piilottelee useammassa kuin joka toisessa ruudussa, on hommassa vihdoin haastetta! Parhaimmillani olen selvittänyt pelikentästä ehkä prosentin tai kaksi – eikä nopeudella ole mitään merkitystä. Aina kumminkin räjähtää!

Tiesitkö, minkä värinen on pelikentän ruutu, jonka numero kertoo viereisten ruutujen miinojen määräksi kuolettavan seitsemän? Se on lyijynmusta.

Pelaa Miinaharavaa täällä. Pääset Custom-asetuksiin ruudun vasemman yläkulman Game-valikon kautta.

2

Jos on lievää nörttiyden vivahdetta tuunatun Miinaharavan kliksuttelemisessa, on sitä myös infografiikka-animaatioista intoilemisessa. Entäs sitten!

Data Is Beautiful on yksi kiehtovimmista Youtube-kanavista. Kanavalta löytyy tätä kirjoittaessa 58 infografiikkavideota, jotka käsittelevät sekalaisia aiheita musiikkityylien suosiosta suurkaupunkien asukasmääriin ja yleisimpiin vauvoille annettuihin etunimiin.

Kaikki videot ovat muodoltaan samanlaisia: video etenee historiasta kohti nykyhetkeä, ja samalla eri asioihin viittaavat palkit ruudulla kasvavat ja kutistuvat ja vaihtavat keskinäistä järjestystään kokonsa mukaan.

Videot ovat hyvin havainnollisia. Asiat asettuvat mieleenpainuvasti aika- ja mittasuhteisiinsa, ja erilaisten nousujen ja romahdusten dramaattisuus välittyy. Parhaimmillaan palkkien kisailun seuraaminen on jännittävää kuin vinttikoirakilpailuissa olisi!

Esimerkkinä toimikoon alle upotettu video, joka käsittelee Yhdysvaltain autonmerkkien yleisyyttä viimeisen puolen vuosisadan ajalta. Videon alussa eli vuonna 1970 kunniataulukossa ei näy juuri muita kuin amerikkalaisia brändejä näy (Volkswagen sijalla 8), mutta vuosikymmenen loppuun mennessä top 10:een on hiipinyt jo kolme japanilaista: Nissan, Toyota ja Honda.

Muutoksen tuulet alkavat puhaltaa toden teolla 1980-luvun puolivälissä, kun Oldsmobilen ja Buickin kaltaiset vanhat sotaratsut alkavat lopullisesti menettää asemiaan.

Fordin ja Chevroletin ylivalta sen sijaan kestää vuosikymmenestä toiseen, kunnes vihdoin vuonna 2007 Toyota nousee nöyryyttävästi paalupaikalle – tosin vajotakseen pian takaisin pronssikamppailuun.

3

Kävin katsomassa KOM-teatterin Valehtelijoiden peruukin, kun se vietti viikonlopun Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä. Osasin arvostelujen perusteella odottaa, että näytelmä on objektiivisesti arvioiden erittäin hyvä, mutta en arvannut, että se koskettaisi niin voimakkaasti myös minua.

Heini Junkkaalan ja päätähtiensä Pirkko Saision ja Marja Packalénin kirjoittaman näytelmän idea on yksinkertainen. Saisio ja Packalén puhuvat elämästään, unelmistaan ja muistoistaan, välillä laulavatkin. Tarinoitaan he kertovat yksin ja yhdessä, joskus kuin toisilleen näkymättöminä.

Näyttämö on täynnä vaatepuilla roikkuvia takkeja ja muita vaatekappaleita – ihmisiä kaksikon elämän varrelta. Isästään puhuessaan molemmat roikkuvat samassa takissa, mutta sen eri hihoissa.

Valehtelijoiden peruukki on näytelmä, joka vaatii katsojaltaan keskittymistä. (Romahduttavaa joutua mainitsemaan tästä erikseen!) Tarinat risteilevät, lomittuvat ja sotkeentuvat toisiinsa eivätkä noudattele yksiselitteistä kronologiaa. Kuoleman äärelle kuitenkin päädytään, koska johonkin kaiken on loputtava.

Valehtelijan peruukin konsepti on yksinkertaisuudessaan niin nerokas, että joku on varmasti ajatellut sen brändäämistä ja skaalautumista: ”Hjmm hjmm… sen kun vaan vaihdetaan vain näyttelijöitä joka vuosi, niin tässähän meillä on loputon rahasampo!”

Toivon hartaasti, ettei näin hirvittävä suunnitelma milloinkaan toteudu.

Valehtelijoiden peruukki KOM-teatterissa 21.4.–16.5. Kiertue-esityksiä ympäri Suomen pitkin kevättä. Tampereen Teatterissa näytelmä seuraavan kerran 19.–20.5. Esityskalenteri täällä.

4

Suosikkini Tampereen taidegallerioiden alkuvuoden näyttelyistä löytyy vielä muutaman päivän ajan Kulttuuritalo Laikusta. Suvi Härkönen on rakentanut Laikun Galleriaan pienen sokkelon, jonka päästä löytyy turvapaikka – ehkä.

Need on nimittäin monitulkintainen teos (ainakin ymmärrän sen yhtenä suurena teoksena) , jota ei voi kokea vain yhdellä oikealla tavalla. Tilan perällä, suuren rakennelman suojassa pyörivästä videosta sekä sen luo johtavan reitin varrelle ripustetuista pienistä teoksista muodostuva kokonaisuus voi näyttäytyä katsojasta – ja varmasti myös tämän kokemuksista – riippuen traumaattisena, lohdullisena tai jopa eroottisena.

Näyttelyesitteessä teoksen kerrotaan käsittelevän inhimillisen, hyväksyvän kosketuksen tarvetta sekä sitä, mitä kosketuksen puute saa ihmisen rakentamaan itsensä ja muiden välille.

Härkösen työt vaaleanpunaisine sametteineen ja rakenteisiin pultattuine mustine remmeineen houkuttelevat koskettamaan – ja saavat kuitenkin kavahtamaan.

Suvi Härkönen: Need. Kulttuuritalo Laikku 2.2.2020 asti.

5

Sunnuntaina 19.1. Netflixin suoratoistopalveluun ilmestyi What Did Jack Do?, David Lynchin mustavalkoinen lyhytelokuva, jossa ohjaajan esittämä poliisietsivä kuulustelee apinaa – joka puhuu ihmisen suulla.

Sanottakoon, että ihmisen suulla puhuva apina on niin häiritsevä näky, että se pitää nähdä omin silmin ennen kuin sen uskoo.

Pahaenteisesti valaistun rautatieaseman kahvilassa käytävä dialogi etsivän ja apinan välillä on niistä kaikkein kovimmiksi keitetyistä roskadekkareista tuttua machosivaltelua. Paitsi sisällöltään, joka on luonnollisesti täyttä dadaa. Mutkien kautta käy joka tapauksessa ilmi, että apina on a) toivottoman rakastunut kanaan nimeltä Toototabon ja b) mahdollisesti murhannut miehen nimeltä Max.

Lopussa apina laulaa romanttisen musikaalisävelmän, koska kukapa meistä ei heikkona hetkenään tekisi niin.

Apinan roolissa nähdään lopputekstien mukaan Jack Cruz, ”omana itsenään”. Enpä tiedä sanoa!

What Did Jack Do? on Lynch-fanienkin näkökulmasta varsin obskuuri tekele; ennen Netflix-ensi-iltaansa se oli esitetty vain muutamassa valikoidussa näytöksessä, ensimmäisen kerran Lynchin valokuvakirjan Nudesin julkistustilaisuudessa marraskuussa 2017.

Elokuva mainitaan ohimennen David Lynchin omaelämäkerrassa Tilaa unelmoida (Kristine McKenna & David Lynch: Room to Dream, 2018), jonka lukemista suosittelen lämpimästi ja mieluummin alkukielellä.

Siinä missä Valehtelijan peruukkikin, kirja on nerokas ennen kaikkea rakenteeltaan. Joka toisessa luvussa haamukirjoittaja Kristine McKenna käy läpi tietyn vaiheen Lynchin elämästä faktoihin ja haastateltavien lausuntoihin perustuen. Ja joka toisessa Lynch kertoo samoista asioista oman näkemyksensä, villeille tangenteille singahdellen.

Kysymys siitä mitä oikeasti tapahtui jää yhtä lailla kiehtovasti auki kuin Lynchiin elokuvissakin. 

Antti Lähde

Pin It on Pinterest

Share This