Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tommi Liljedahl on lukenut Agustina Bazterrican Rotukarjaa ja viihtynyt jälkikasvun kanssa Slipknotin keikalla.
1
Lapset tarjoavat tilaisuuden tehdä kaikenlaisia hullutuksia, joita ei muuten enää kehtaisi. Esimerkiksi käydä äärimetalliyhtyeen keikalla.
Musiikki on parhaimmillaan elävänä, ja suoratoistopalveluiden vuoksi bändit tekevät entistä suuremman osan tilistään keikoilla ja paitakaupalla. Siksi voisi ajatella, että keikoilla haluttaisiin myös kasvattaa uusia musiikin kuluttajia.
Meillä Suomessa tämä on hoidettu niin, että Fröbelin Palikoista siirrytään Slipknotiin. Se on vähän sama kuin matematiikassa otettaisiin pluslaskun jälkeen derivointia ja liikunnassa edettäisiin hipasta triathloniin.
Jos haluaa tarjota musiikkikasvatusta rockin saralla, muksujen kanssa pääsee golden circleen Metallica-myllytyksessä ja lasten katsomoon Rammstein-liekityksessä. Mutta kotoiset suosikit ovat lapsilta kiellettyjä, koska elävässä musiikissa eletään edelleen kieltolakikautta. Tällä alleviivataan sitä, että musiikista voi nauttia ainoastaan juovukkeiden avulla. Eihän muksujen kanssa käydä torkkumassa yökerhojen pöydissä, niin miksi pitäisi päästä musiikkiklubillekaan.
Keikat ovat äärimmäisen elämyksen metsästystä. Siinä tehdään karhunpalvelus turmeltumattomille sieluille, kun ensielämyksinä kokee äärimmäisyyksiä. Siksi kieltolakiperinteen murtajat ansaitsisivat jonkun sortin kulttuuripalkinnon.
Ehdotan musiikkikasvatustunnustusta G Livelabille ja Aitoon Kirkastusjuhlille. Frenckellin paperitehtaan pannuhuoneessa hienointa ei ole miljöö, ei edes ohjelma, esitystekniikka tai varhaiset keikka-ajat, vaan ikärajattomuus.
Vielä pidemmälle mennään mökkikylän festareilla. Kirkkarit eivät ole ainoastaan kaikille sallitut, vaan alle 12-vuotiaille maksuttomat. Niinpä iskä pääsee Slipknotin lisäksi katsomaan myös Petri Nygårdia eturivistä.
Hienoa, että lapsillekin järjestetään tällaisia tilaisuuksia. Slipknot Hartwall Areenalla. Kuva: Tommi Liljedahl
2
Periaatteet on tehty syötäviksi. Viimeisimpiä niistä oli ajatus, ettei netissä kannata maksaa mistään. Kun suostui luopumaan tästä, pystyi pitämään kiinni toisesta: päivä on hukkaan heitetty, jos ei löydä yhtään uutta bändiä.
Aiemmin uuden musiikin etsiminen ja hallinnoiminen oli puolipäivätyö. Musiikkilehdistä ja nettisivuilta bongatut suositukset piti hankkia levykaupoista tai varastaa vertaisverkoista. Hyllyt täyttyivät rahnuttavista purkeista ja varmuuskopioiden varmuuskopioista, luppohetket luokittelusysteemeistä ja aakkostusurakoista. Jokaiseen yli vartin automatkaan piti alkaa valmistautua ajoissa, jotta ehti polttaa levyn.
Nyt viikon paras hetki on maanantaiaamu. Silloin pääsee kuulemaan, mitä Spotify on täksi viikoksi keksinyt. Suosituslista paranee viikko viikolta, kun muistaa ruokkia algoritmia tykkäilemällä suosikeistaan ja piilottelemalla inhokkejaan.
Vuoden kohokohta on vuosikatsaus, joka raportoi pidempiaikaisesta kuuntelu-urakasta: montako minuuttia, biisiä ja artistia on vuoden aikana soinut. Palvelu tietää, monenko eri maan musiikkiin on tullut eksyttyä ja minkä genren miehiä täällä ollaan. Katsaus on helppo jakaa somessa, niin ei tarvitse enää vieraiden tulla pläräilemään levyhyllyjä, jotka aiemmin kertoivat kodista yhtä paljon kuin kirjahyllyt.
Itse asiassa suoratoistopalvelun kuukausimaksu ei edes koettele vanhoja periaatteita, sillä kysehän on musiikin hallinnointi-, järjestely-, luokittelu- ja suosittelupalvelusta. Aika monen maan, genren ja bändin tekeleet olisivat ilman sitä jääneet tutustumatta. Ja minkä kansitaiteessa menettää, sen nopeudessa voittaa. On nimittäin paljon helpompi löytää bändit nimen kuin levynselkämyksen värin perusteella.
3
Taukopaikkavitsaus rantautui Suomeen 30 vuotta sitten. Silloin avasi Pälkäneen Aapiskukko, jolta S-ryhmä kopioi konseptin nimeä myöten. Aapiskukon nimi viittaa reilut 300 vuotta sitten Pälkäneellä veistettyyn puuaapiseen, jonka koko nimi kuului ”Lasten Paras Tawara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändetty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719”.
Myös taukopaikka Aapiskukon värikkäät vaiheet olisivat kirjan arvoiset. Keskelle lamaa valmistuneen liikenneaseman hotellihuoneet eivät täyttyneet toivotulla tavalla. Devalvaatioiden myötä valuuttalainojen korot pomppasivat niin, että perheyrityksen piti löytää ihan uusia asiakasryhmiä.
Aapiskukosta tuli hetkeksi aikaa maakunnan bilekeskus, jonka yökerhossa esiintyivät ajan ykkösnimet. Esimerkiksi Joel Hallikainen piti auttaa ikkunan kautta turvaan, etteivät villit naisihailijat olisi repineet iskelmätähteä riekaleiksi. Pihalle nousi tuhannen hengen teltta, jonka monipäiväisillä olutkarkeloilla oli esiintyjiä enemmän kuin keskikokoisilla festareilla nykyisin. Myös rallit ja ratsastuskisat vetivät väkeä pitkin maata.
Aapiskukon juhlajulkaisun vuoksi kahlasin läpi 30 vuoden takaisia lehtiä ja törmäsin kadonneeseen aikaan. Hulvattomissa mainoksissa myytiin 50 markan lenkkimakkaroita, ja kaupan päälle sai korillisen olutta.
Aapiskukko ja muutama vuosi myöhemmin avannut Linnatuuli tulkittiin kyläkaupoiksi, jotka saivat myydä kaljaa ympäri vuorokauden. Niinpä Hämeenlinnan ravintoloiden sulkeuduttua alkoi taksiralli Janakkalaan. Pälkäneelle janoiset ottivat yöllisiä mittarikyytejä Lahdesta saakka.
Taukopaikka päätyi välillä osaksi isompaa konsernia, kunnes sinne palasivat perustajat ja vanha tekemisen meininki. Mirkku Merikari aloittaa päivänsä ennen kukonlaulua pullauunien äärellä. Kokit haalivat tuoretuotteita lähiseudun tiloilta. Muun muassa urheilujoukkueet ja eläkeläisryhmät osaavat rakentaa reissunsa niin, että taukoa pidetään Kukossa, jossa tarjolla on muutakin kuin dallaspullaa ja pussitettuja kasviksia.
Aapiskukko toi maalaispitäjään elämää ja työpaikkoja. Arvokasta oppia työelämään hankkineet kesäpojat ovat sittemmin edenneet näköalapaikoille. Kukosta ovat kannuksensa hankkineet muun muassa tsunamin jälkeen palkittu sankarisukeltaja Jani Mäkinen ja Fortumin varatoimitusjohtaja Jussi Uskola.
4
Valinnanvapaus on harhaluulo. Syömme sitä, mitä lähimarketissa tai ravintolassa on tarjolla. Siisteissä pakkauksissa ja houkuttelevina annoksina eteen kannettavan ravinnon alkuperä on etäännytetty näkymättömiin.
Agustina Bazterrica pistää Rotukarja-kirjassaan (Like) pohtimaan tuotantoketjua rajulla tavalla. Hän on sijoittanut tuotantoeläinten tilalle oman lajimme.
Tulevaisuuden kauhukuvassa eläinkunnassa levinnyt virus on tuhonnut lihateollisuuden, ja siksi on päädytty kasvattamaan, jalostamaan ja teurastamaan ihmisiä syötäväksi. Brutaalius normalisoidaan uuskielellä ja häivytetään suuriin tuotantolaitoksiin. Tuotantoketjun vaiheet nähdään päähenkilön silmin. Ihmisruhon suolistaminen tai nahan parkitseminen ei vaikuta varsinaiselta unelmahommalta.
Vatsaa vääntävä kannanotto eläinten oikeuksien puolesta pakottaa pohtimaan omia valintojaan ja niiden vaikutuksia. Ruokalautanen voisi näyttää hieman erilaiselta, jos jokainen söisi sitä, mitä voi itse tappaa. Jopa kissan kokoisen kuhan tai hauen tainnuttaminen ja perkaaminen koettelee useimpien rajoja.
Erityisen ajankohtainen teema on pahuuden häivyttäminen uuskielen avulla. Ihmisten teurastaminen ja syöminen ei ole ongelma, kun puhutaan päistä, joilta on viety kaikki oikeudet ja ihmisarvo. Tätä on äärimmilleen vietynä jako meihin ja niihin.
5
Eikö ihmisille tapahdu mitään? Missä kaikki draama ja tunnekuohut? Miksi elämäkerrat latistetaan tylsiksi tapahtumaketjuiksi?
Päädyin kirjaston elämäkertahyllylle Jarkko Ruudun värikkäästä kiekkourasta kertovan Jumalaisen näytelmän (Otava) innoittamana. Tuomas Nyholmin tallentama viihdyttävä tarina nielaisi niin, että löysin ensimmäistä kertaa itsestäni lukutoukan. Odotin, että vieraat lähtisivät, jotta pääsisi takaisin kirjan pariin.
Viiden vuoden takainen elämäkerta on rehellinen kuvaus kaukaloiden kauhusta, joka vei vastustajan ärsyttämisen uudelle tasolle. Ruutu ei pyytele sikailujaan anteeksi, vaan kertoo kyseenalaisen kasvutarinan oman alansa huippuammattilaiseksi, joka horjutti vastustajia kaikin fyysisin ja henkisin keinoin. Hän auttoi joukkuettaan voittamaan keräämällä huomion itseensä.
NHL-ammattilaiseksi kasvaminen on yksinkertaista: joukkueharjoitusten lisäksi pitää tehdä älytön määrä työtä itsekseen. Ruutu teki hommia samalla ehdottomuudella ja kunnianhimolla sekä kaukalossa että tietokoneen äärellä. Hän opetteli arat paikat ja osasi iskeä niihin. Näin hän sai vastustajan keskittymään epäolennaiseen.
Kirja antaa kuvan pelaajasta, joka tunsi myös itsensä, vaikka tempauksia paheksuneen kiekkokansan oli vaikea uskoa sitä. Lukija pääsee kurkistamaan pelin taustalla ja sisällä tapahtuvaan peliin. Väriä tarinaan antavat maistiaiset pukukoppikepposista ja muista tempauksista, joita maailmaa kiertävä miljonääripoikalauma keksii hotellikuoleman karkotukseen.
Ruutua ei tunnettu tehopisteistään, vaan jäähyminuuteistaan. Mies vakuuttaa, ettei hän taklannut, sikaillut ja tapellut vahingoittaakseen, vaan ainoastaan satuttaakseen. Tarina saa ymmärtämään toimintaa, vaikkei sitä hyväksyisikään. Tästä kirjasta nauttivat muutkin kuin lätkäjätkät. Vastapainoksi kannattaa varata Tommi Kovasen Kuolemanlaakso, jossa kuvataan vaikeaa toipumista kaukalossa saadusta päävammasta.
Tommi Liljedahl
