1

Aavikkobluusi, malimeininki, sahararock, tuaregituuttaus ja muita kömpelöjä mutta kehuiksi tarkoitettuja genrelempinimiä! Muun muassa sellaisten bändien kuin Tinariwen, Tamikrest tai Les Filles de Illighadad mukana tänne pohjoiseen pimeyteenkin 2010-luvulla kulkeutunut musiikin paikallisalalaji on kaikin tavoin ns. kunnon musaa. Laittaa tanssijalan tutisemaan, pakahduttaa sydämen ja innostaa aivot analyyttisiksi.

Nigeriläistä Mdou Moctaria mainostellaan sloganilla ”Saharan Hendrix”. Se on mainossloganiksi aivan hyvä, vaikka mainossloganien tavoin kutistaakin mielikuvan musiikista turhan kapeaksi. Eniveis, kyllä tässä fuzzkitara ulvoo enemmän kuin vaikka aiemmin mainituilla. Rytmipuoli on vähintään yhtä hypnoottista.

Mdou Moctar on tänään keskiviikkona 27.11.2019 keikalla Tampereen G Livelabissa. Olisi mielipuolista missata tämä mahdollisuus ”tarkistaa” ”porukan” ”livekunto”!

2

Fuzzkitaran ja pakottavan rytmin yhdistelyssä ei kukaan ole Radiopuhelimia parempi. Oululaisyhtyeen tuotanto on tietysti luettavissa myös omaksi musiikin paikallisalalajikseen. Tähän elävään kansallisaarteeseen pääsee Tampereella tutustumaan perjantaina 29.11.2019 haastattelujen ja keikan muodoissa, ensin Metsossa kello 16.30 alkaen ja myöhemmin illalla Vastavirta-klubilla.

Maailman parhaita bändejä on oikeasti tietty kymmenittäin, sadoittain tai tuhansittain mutta minkään muun bändin kuin Radiopuhelimien kohdalla ei tunnu yhtä absoluuttisen oikealta sanoa: ”Maailman paras bändi.” Olisi mielipuolista missata tämä mahdollisuus ”tarkistaa” ”porukan” ”livekunto”!

3

Adrian Tominen nimi tuli Suomessakin ”tutuksi” ainakin viidelle vaihtoehtosarjakuvanörtille Optic Nerve -pienkustanteiden kautta 1990-luvun loppupuolella. Tekijä on hionut samaa suuren mutta hiljaisen draaman tajuaan ja eleettömän koskettavaa ilmaisuaan siitä saakka.

Kaikki Tominen teokset ovat helposti suositeltavia, mutta aloittaa voi esimerkiksi sarjakuvanovellikokoelmasta Killing and Dying, ja nimenomaan kirjan nimikkotarinasta. Lainaan sarjakuvanero Chris Warea, joka vuonna 2015 kirjoittamassaan artikkelissa kirjoitti: ”May even be the finest short story ever written/drawn in comics”.

En uskalla esittää aivan noin suurta väitettä, mutta paheksun yksilöä, joka pystyy lukemaan tarinan liikuttumatta.

Adrian Tominen parhaista sarjakuvista tulee aina ensin mieleen, että ”tästähän saisi loistavan draamaelokuvan”. Sekunti tämän ajatuksen jälkeen ymmärtää kuinka olennaista juuri hienovarainen sarjakuvakerronta on näille tarinoille. Mikä tahansa muu media vesittäisi tärkeän osan viestistä, eikä paraskaan näyttelijä pystyisi samaan kuin Tominen piirtämät hahmot.

4

Ulla Donnerin sarjakuvakerronta ei edusta ns. hiljaista ja eleetöntä – ja ihan saakelin hyvä niin. Erittäin omaperäinen, yhtä aika hysteerisen hauska ja piinallisen kuumottava kertojaääni kotimaisen nykysarjakuvan ”kentällä”!

Koska Kulttuuritoimituksen Riikka Oksanen arvostelussaan kiteyttää Donnerin uusimman Sontaa-teoksen ansiot loisteliaasti, tyydyn vain viittaamaan siihen ja totean, että Sontaa on parasta juuri nyt.

It’s the sonta season.

5

Me mennään kisoihin! Täysin mainio homma, että Suomen miesten jalkapallomaajoukkue pelasi itsensä lajin EM-kisoihin. Merkkitapauksen yhteydessä on saatu nauttia myös monista Huuhkajat-sidonnaisista taideteoksista, kuten nyt jo modernin klassikon asemaan ansaitusti nousseesta Rock Siltasen kannatuslaulusta Uskon Huuhkajiin. 

Parasta ja kenties aidosti todellisinta tositeeveetä kisahomma on tuottanut muun muassa tämän hauskan ja koskettavan videon muodossa. Teemu Pukin haastattelun taustalla tapahtuvat mieletön ilmalento-ukemi ja primaali voitonhuuto ovat pidäkkeettömän tunneilmaisun merkkipaaluja. Pidäkkeetön tunneilmaisu on toki parasta aina ja juuri nyt. HJAAAAAAA!

Ville Pirinen