Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tero Alanko on sukeltanut suomalaisen kulttuurihistorian syvään päähän, lyönyt korttia ja kuunnellut inhimillistä popmusiikkia.

1

Ville-Juhani Sutisen vähän ulkomaillekin kurkkiva Kääpiöistä kolosseihin -kirja (Into, 2019) kertoo suomalaisista ja Suomessa kiertäneistä kummajaisista. Sen päähenkilöitä ovat lyhyet, pitkät, lihavat, karvaiset, yhteen kasvaneet ja raajarikot ihmiset, joita toiset ihmiset kävivät töllistelemässä maksua vastaan.

Keskiajan hovikääpiöitä pidettiin koomisina, mutta 1800-luvun friikkisirkusten esiintyjiä traagisina. Ihmisten suhtautuminen poikkeavuuksiin heijastelee arvojen ja asenteiden muutosta viime vuosisatoina. Kääpiöstä kolosseihin -kirjan sivuilla on esitetty hyvin muutosprosessi, jonka lopputuloksena kummajaisesityksiä ei enää pidetä suotavana viihteenä.

Suosituimmillaan kummajaisesitykset olivat 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa. Toisista kummajaisista, siis friikeistä, tuli kansainvälisiä tähtiä ja sirkusten vetonauloja. Toisia heidän köyhät vanhempansa esittelivät maalaismarkkinoilla, koska eivät voineet paljon muutakaan tehdä. Jotkut friikeistä olivat silkkoja huijareita.

Suomalaisista kummajaisista kuuluisin lienee lähes kaksi ja puoli metriä pitkä Väinö Myllyrinne (1909–1963), joka oli vähän aikaa maailman pisin mies. Sotien välillä hän esiintyi Euroopassa jättiläisenä ja showpainijana. Toisen maailmansodan jälkeen Myllyrinne piti kanalaa Järvenpäässä.

Toinen maailmansota tuntuu muutenkin merkittävältä rajapyykiltä. Ehkä valtava tragedia poiki sen verran ihmisyyttä ja ymmärrystä, että poikkeavuuksien esittely rahasta ei tuntunut enää sopivalta.

2

Are Nikkisen poikkeuksellisen hieno Haukivuoren Houdini -elämäkerta (Like 2020) pyörii vähän samoissa piireissä kuin Kääpiöistä kolosseihin -kirja. Aikakausi vaan on eri.

Haukivuoren Houdini -kirja kertoo Aimo Leikkaasta (1947–1976), joka oli itseoppinut sirkustaiteilija. Leikas syntyi ja kasvoi Etelä-Savon Haukivuoressa, joka myöhemmin liitettiin Mikkelin kaupunkiin.

Teini-iässä Aimo Leikas näki kuuluisan nuorallatanssijan Antero Lagströmin esityksen ja innostui. Vaijerilla tasapainoilun lisäksi Leikas opetteli tekemään taikatemppuja, vapautumaan kahleista ja pakkopaidoista, hypnotisoimaan ja paljon muuta. Aimo Leikkaan bravuuri oli itsensä hirttäminen, jota hän treenasi neljä vuotta. Parhaimmillaan Leikas roikkui kaulastaan neljä minuuttia.

Kun Aimo Leikas reissasi Suomen syrjäseutuja itsekseen ja tivolien mukana, oli kiertävien sirkustaiteilijoiden elämäntapa jo hiipumassa. 1960- ja 1970-luvuilla sadat tuhannet nuoret muuttivat isoihin kaupunkeihin tai Ruotsiin. Suurille ikäluokille ei piisannut töitä kotikulmilla.

Samoja temppuja ei voinut esittää ikuisesti, olivat ne kuinka hienoja ja hurjia hyvänsä. Hirttonumeron jälkeen Aimo Leikas lukitsi itsensä giljotiinin terän alle ja vapautui määräajassa. Sitten hän rupesi pelaamaan venäläistä rulettia yleisön edessä.

Hartolan syysmarkkinoilla vuonna 1976 jokin meni vikaan. Aimo Leikas ampui itseään ohimoon ja kuoli. Viimeisessä näytöksessään hänellä oli seitsemän ihmisen yleisö.

3

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin kevyen Helvetinkone-kirjan (Gummerus, 2018) idea tuntuu pikkutunneilla baarin pöydässä keksityltä. Sen takakansitekstin otsikko on vastustamaton: Viisikymmentä kertomusta Suomen synkästä rikoshistoriasta.

Lyhyistä tarinoista koottu kirja alkaa sisäministeri Heikki Ritavuoren murhasta (”Ulsteriin pukeutunut, karvahattuinen mies kaatui kadulle kuin puu. Miehen hattu lensi päästä ja kalossit jaloista.”) ja päättyy lapsenmurhaaja Antti Veikko Ilmari Siltavuoreen eli Jammu-setään (”Siltavuori onnistui salakuljettamaan nahkatupissa olleen veitsen vankikoppiin peräsuolessaan. Käsirautansa hän oli sahannut poikki pätkällä vannesahaa, jonka oli piilottanut kainalokuoppaansa.”).

Ministeri Ritavuoren ampui kommunisteja vihannut aatelissuvun vesa Knut Tandefelt vuonna 1922. Jammu-setä tuomittiin kahden kahdeksanvuotiaan tytön murhaamisesta ja polttamisesta vuonna 1989. Niiden väliin mahtuu aika monta tapausta, joissa olisi ainesta enempäänkin kuin muutaman sivun juttuun tällaisessa kokoelmassa.

Useimmat Helvetinkoneen tapauksista ovat alan harrastajille tuttuja. Monet niistä ovat silkkaa sähellystä, mutta yhtä monessa piilee ainekset täydelliseen murhaan. Nämä hommat ovat pienestä kiinni!

Viljakaisen ja Silvanderin innostuksesta kertovat tarinoiden yksityiskohdat. Niiden kautta Tampereella vuonna 1964 kolme liikemiestä tappaneesta Aarne Laaksosta syntyy kuva perhettään yli kaiken rakastaneena psykopaattina. Ylöjärven konstaapelin Väinö Kivijärven mukaankin Laakso vaikutti ”hiljaiselta ja siivolta mieheltä”.

4

Kotona kärvistellessä parasta ajantappoa lukemisen jälkeen on kortin pelaaminen.

Viime syksynä viisivuotias tyttäremme innostui tikin pelaamisesta. Vähän aikaa sitten opettelimme ristiseiskan säännöt. (Omassa lapsuudessani kyseinen peli tunnettiin kiusa-nimellä.) Seuraavaksi vuorossa taitaa olla kasino. Olemme jo treenanneet vaikeita yhteenlaskuja. Paskahousun nimeä en ole vielä uskaltanut mainita.

Tuttujen pelien sääntöjä voi palauttaa mieleen esimerkiksi osoitteessa korttipeliopas.fi.

5

Alkuvuoden kaunein ja inhimillisin poplevy on Cariboun uutuus, vähän joka suunnasta – psykedelia, folk, monet elektronisen musiikin tyylit – ammentava Suddenly (City Slang, 2020). Varsin inhimilliseltä tuntuu myös Caribou-nimellä esiintyvä Dan Snaith. Hän on nelikymppinen kanadalainen matemaatikko, joka kaljuuntuu kovaa kyytiä ja näyttää tismalleen samalta kuin tuhannet muut lapsiaan päiväkodista hakevat perheenisät.

Näin Dan Snaith kuvailee itseään Spotifyn esittelytekstissä: ”Hi, it’s Dan. Do you make music too? I always dreamed of being a musician. When I was starting out I had access to super basic equipment and don’t claim any special insight into music – just enthusiasm. If I did it, you can too. Send me your music on social media. Have fun and enjoy yourself! Bye.”

Tero Alanko