Parasta juuri nyt (25.8.2022): Tiina Poutanen, Raisa Jäntti, Pirjo Kotamäki, Sanna Marin, Jonathan Franzen

25.08.2022

Jonathan Franzen. Kuva: Graham Shelby

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erkki Kiviniemen kirjallista listaa koristaa juhliva pääministeri.

1

Pidän kirjoista, joita en ymmärrä. Ne herättävät uusia törmäyksiä mielen hämärillä kujilla, nostattavat metsiä, pilviä, veden liikettä – kaikkea, mistä pidän.

Haastan käsittämättömän kirjan osaksi omaa vaikutelmakeskeistä maailmaani. Tottumusteni valtaväylät kaistoittuvat uudelleen.

Tiina Poutanen kirjoittaa Kanakuorossa (ntamo, 2022) elämästä eläinmäisesti. Sanon tämän kunnioittaen. Haluan liittää tekstin eläinten mielen jäljittämiseen, elämän mielen jälkien seuraamiseen sinällään, ilman pysähdyksiä, ilman kysymyksiä. Yksi hyvä kysymys on kuitenkin kirjan alussa: ovatko mehiläinen ja ihminen itsenäisiä olentoja. Eivät tietenkään!

Tässä tekstissä näkyy kaksi tappajaa: aika ja järki, ja laji, joka hallitsee muita väijymällä, kyttäämällä ja odottamalla, lopulta tuhoamalla.

”Se mikä on henkilökohtaista, vaihtelee, pientareiden väriloisto järjestäytyy kauempana himmeänsiniseksi, vihreiksi ja keltaisiksi suunnikkaiksi rajapinnalla, ei aivan kultaisessa leikkauksessa, lato nojaa koilliseen, pariovessa ladonlukko, senkun nostaa ja avaa, parvelta valuu kultainen verkosto, olkipölyhämärässä. Alkuvalon vaakaraidoissa kimaltaa hiusputous, jossa pesii sepelkyyhkyjä…”

Kielestä löytyy aina aika, koska se on ihmisen mielen ilmaisua.

Kanakuorossa se lähenee ihmiseläimen aistimuskeskeisyyttä:

”Aika on kapea sola, kallionhelma sinistä ja puolvihreää ei ole vain lehdistä heijastuva paluuvalo, lohkareiden väleistä pusertuu raudanmakuinen vesi, punasta tulee mutkia, tähtiä, jalustinluita, härkäsammakko, voimakas kantava ääni, luultavasti mureena…”

Aistit ovat saaneet isomman vallan, visuaalis-akustisen pohjan ja maun.

”Tragedia kahdessa näytöksessä” on kirjailijan genrenimitys. Katoaako ihminen toisessa näytöksessä?

Eläimen, tai eläinmäisin, silmin ”ihminen on melko läpikuultamaton pylväs”.

Mirkkarekolamaisesti muotoiltu kohta on Poutasen käytännön filosofiaa:

”kuka tahansa, vielä melkein kuka tahansa meistä, voi kuulla

kuinka aika vaihtaa paikkaa”

Tätä kirjaa ei tarvitse ymmärtää eli ympäröidä käsitteillä. Lukijan on paras hylätä kaikki normit ja roolit ja antautua Kanakuoron aistimusvoimaiselle musiikille, kauniille kaakatukselle. Siitä tulee kananlihalle! Löytää itsestään pienen kanan – tai kukon.

2

Raisa Jäntin Vaarallisen eläimen tilanne (Purukollektiivi, 2022) on yhden toimintamallin hallinnan esittely ja sen ihmettely. Kirjoittaessaan runoteoksen golfin säännöistä tekijä itse rikkoo rajoja monella tavalla.

Runokirja golfista on absurdi yhdistelmä. Aiheen valinta ja siihen keskittyminen on tehty äärimmäisen perusteellisesti. Yllättävän suuri osa tekstistä on pelin sääntöjen tarkastelua. Syntyy kuvitus mielettömästi tilaa ottavasta yhden lajin harjoittamasta toiminnasta maapallolla.

Ihminen on kirjan nimen mukainen vaarallinen eläin, ja sen näkökulman lukeminen vaatii taaksepäin zoomausta. Sillä suuri osa tekstistä katsoo hyvin läheltä pelaamista, fysiologisiin reaktioihin, ponnistuksen aiheuttamiin muutoksiin elimistössä, mielikuviin jännittämisestä ja pelin kehittymisestä. Kirja kuvaa kilpailuun keskittyvän mielen äärimmäisiä rajoja.

Mutta: ”Liput paukkuvat, elämä iloitsee saavuttaessaan elämälle kelpaamattoman ympäristön.”

Säännöissä on ongelmakohta: ”Kun luonnonvoimat (esim. tuuli ja vesi) aiheuttavat pallon liikkumisen”, joudutaan tilanne arvioimaan uudestaan.

Siis: pelin täytyy saada tapahtua luonnonvoimien ulkopuolella, vaikka se perustuu kokonaan painovoimaan. Jäntin mukaan pitäisi lukea ”jos ylimääräiset luonnonvoimat vaikuttavat”…

Mikään ihmisen ylimääräinen ponnistelu voittoa kohti ei ole tätä peliä laajemmin tilaa ottavaa, paitsi korkeintaan avaruudenvalloitus- ja sotatoimet.

Yksi tulos kirjan lukemisesta voi olla: golf on tylsä seurattava. ”Väsyttää.”

Mutta paneutumisen voima ja yksinkertainen omalaatuisen huvin kuvaaminen on upeaa.

3

Gaudeamus julkaisi Ari Saastamoisen historiallisen teoksen Räävitöntä (2020). Se käsitteli Pompeijin kaupungista löytyneitä seinäkirjoituksia, jotka sisälsivät toinen toistaan siveettömämpiä herjoja ja parjauksia aikalaisista.

Kari Pitkänen naulaakin mainiosti Kulttuuritoimituksessa julkaistussa arviossaan: ”Nykyisessä paskapuheessa ja trollauksessa ei siis ole mitään uutta, Jo muinaiset roomalaiset osasivat saman.”

Pirjo Kotamäki on innostunut kirjoittamaan samojen pompeijilaisten elämästä pitempiä puheenvuoroja. Hän onnistuu hyvin realistisen kielenkäytön suhteen, mutta jättää räävittömyydet vähemmälle.

Kotamäki lähtee Pompeiji-teoksessaan (Kulttuurivihkot, 2022) kaunokirjailijana inhimillisille reiteille. Henkilöt pohtivat sosiaalista asemaansa, vertailevat itseään muihin. Joku miettii, oliko orja jo sikiönä, toinen jättävätkö jumalat haudat rauhaan. Konkreettisten tarpeiden, karun vaarallisen todellisuuden ja uskonnollisten mielikuvien vuorotteluna Pompeiji on vaikuttava teos.

4

Jos vertaa suomalaisia somekirjoittajia roomalaisiin, näyttää, etteivät he osaa mitään. Pääministerin juhlimisesta kuohahtaneet somettajat ovat latteita otsanrypistelijöitä ja tyylitajuttomia buuaajia. Ehkä ilmiö kuvaa sitäkin, kuinka siistiksi some on jo saatu. Se on tylsä, ikävä ja väritön.

Mitä itse sisältöön tulee, tekee mieli ottaa kantaa näin:

On hienoa, että meillä on pääministeri, joka uskaltaa juhlia ja seistä tekemisensä takana. Hän ilmaisee: jokainen juhlikoon.

Mitään ei ole vaarantunut. Käyttäytymisessä on nähtävissä historiallinen muutos. Vapautuminen ja ilon salliminen kaikilla tasoilla. Miehet ovat jo saaneet juhlia virka-asemasta huolimatta joutumatta tikunnokkaan. Nyt samaa tekee nuori nainen. Otetaan mallia. Hienoa!

5

Jonathan Franzen on yhdysvaltalaisen romaanikirjallisuuden suurnimi. Sekä arvostelu- että myyntimenestys on harvoin osunut prosaistille yhtä nappiin kuin hänelle.

Vuonna 2010 julkaistu Vapaus (Freedom) teki kirjailijasta kulttihahmon. Time-lehti julkaisi Franzenista kansijutun, jollainen oli edellisen kerran osunut Stephen Kingille. Hämmästyttävän vaikutuksen tehnyttä romaania on verrattu Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Ihmissuhteiden maagisen kuvauksen lisäksi se kertoo linnuista.

Crossroads (suom. Raimo Salminen; Siltala, 2021) on Franzenin ilmoituksen mukaan ensimmäinen osa trilogiaa. Se on helppo uskoa, sillä pappissuvun tarina käsittelee 1970-luvun yhdysvaltalaista elämää.

”Kaikki tietävä lukija” on käsite, jota Franzenin kirjoja arvioitaessa on käytetty. Se on nytkin passeli. Yli 600-sivuisessa kronikassa edetään kuusihenkisen perheen jäsenien elämässä noin kymmenen vuotta. Ajankuvana mennään hippiliikkeen ja Vietnamin sodan vaikutuksessa. Yksityiskohtainen tapahtuma- ja tunnekuvaus on jälleen tartuttavaa ja syvälle luotaavaa. Jälleen Franzen kuvaa ihmisen viettimaailmaa, joka on ihmisen elämässä ylivoimaisesti tärkeämpää kuin hallintaan pyrkivä järki. Siinä mielessä voisi vertailun ulottaa Tolstoin lisäksi Dostojevskiin.

Pappissuvun valitseminen päärooliin ei heijasta Franzenin omaa taustaa, sillä hänen isänsä oli Ruotsista Yhdysvaltoihin muuttanut luonnontieteilijä. Uskonnollisuudesta kirjailija saa irti tragikoomisuutta uudella tavalla. Onnistunutta on vuorotteleva kerronta päähenkilöiden, isän, äidin ja parin lapsen kautta.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua