Yksi Laulavan salapoliisin kuuluisimmista kohtauksista – hysteerisen hallittuun Dry Bones -kappaleeseen perustuva musikaalinumero.

1

Elena Ferranten Loistava ystäväni -kirjasarjan televisioversion My Brilliant Friendin kakkoskausi oli odotuksieni arvoinen. En ole kirjoja lukenut, mutta sarjassa vahva näkemys Etelä-Italian 1950- ja 1960-luvuista yhdistyy juuri sopivasti pulp-elementteihin. Sarjassa seurataan lapsuuttaan ja nuoruuttaan elävien Elena ”Lenù” Grecon ja Raffaella ”Lila” Cerullon välistä ystävyyttä. Toinen raivoaa Napolin patriarkaalisuutta vastaan, toinen on taas hiljaisempi, ujon tunnistettava ja asioita sisällään hautova, mutta tiedostaa kyllä kotinurkkiensa ahdistavuuden.

Feministisiä näkökulmia ei voi sivuuttaa sarjaa katsoessa. Elenan äiti vaikuttaa usein vihaiselta, kun taas isällä on varaa olla leppoisampi. Ehkä osin siksi, että äiti näyttää kantavan leijonanosan perheen taakasta. Vanhemman sukupolven naisien paineista ei sarjan dialogissa hirveästi puhuta, mutta ne roikkuvat usein painostavina Lenùn ja Lilan päällä. Halu lähteä kotoa Napolista on suuri, hyvinkin paljon suurempi kuin valtaosalla itsenäistyvistä nuorista yleensä. Enempää en spoilaa tätä lukijoille.

My Brilliant Friend HBO Nordicilla.

2

Poikkeuksellisen kevään aikana tuntui, että arkipäivätkin olivat sunnuntaisen hiljaisia. Joten puheensorinan paluu kaikkialle oli tervetullutta. Siihen kuuluvat myös minne tahansa rönsyilevät juttelut ystävien, puolituttujen ja tuntemattomien kanssa puutarhoissa, pihoilla ja terasseilla.

Ja myös kesän lintukonsertit, jotka saattavat iltaisin yltyä valituilla paikoilla, kuten Nekalan Järvensivun eteläpuolen kaupunkipuutarhan erikoispuiden latvoilla, huumaaviksi elämän ääniksi.

Tuon puutarhan vieressä on hieno, kuitenkin vähän liian pieni alue Nekalan ainutlaatuista kaupunkiluontoa ja joutomaata, jota on muistaakseni Kulttuuritoimituksessa aiemminkin kehuttu. Luonnon paradokseja on, että se palaa taas entistä rikkaampana juuri ihmisten hylkäämille joutomaille ja niiden viereen.

3

Kun en ole saanut kesän äänistä tarpeekseni, niin olen palannut sisätiloihin kuuntelemaan Virginia Astleyn instrumentaalisoololevyä From Gardens Where We Feel Secure (1983).

Astley soittaa pianoa itse keräämiensä luupattujen luonnonäänien ja ihmisten tekemien äänien (esimerkiksi kitisevä ruosteinen portti tai kirkonkellot) päälle. Tunnelma tulee jostain klassisen brittiläisen lastenkirjan sivuilta, viattomasta, ikuisen kesän laaksosta. Varhain aamulla linnut herättävät, ja yöllä taas huhuilevat pöllöt. Kuin kesäisempi ja akustisempi versio Lau Naun lempeästä musiikista.

4

Olen mukana ystäväni Facebook-projektissa, jossa kuunnellaan (melkein) kaikki David Bowien tuotannon yli 390 kappaletta. Meitä kuuntelijoita ja kommentoijia on ryhmässä noin 190.

Ryhmässä on tilaa niin kiihkeille ”ei-näe-metsää-puilta” -fanianalyyseille (tunnustan tähän sortuneeni!) kuin kevyemmälle suhtautumiselle ja kaikentasoiselle huumorille. Hyvä niin.

Tämän tyyppiset joukkoprojektit valtaavat joidenkin osanottajiensa mielet aika tehokkaasti. Vuoden ajan tulee Bowie olemaan vahva seuralainen päässäni, ja aika miellyttävä sellainen, vaikka kysymys olisi heikommastakin biisistä.

Epäaitouden ja aitouden välillä leikitellessään, musiikkitodellisuuden säännöt täysin tuntien, mutta moniin muihin todellisuuksiin sen ulkopuolella aina viitatessaan, ihmismielen ja näkökulmien ikuisen muutoksen, horjuvat ja liukuvat identiteetit tiedostaessaan Bowie oli yhtä inhimillinen kuin Bruce Springsteenin tapaiset suuret muusikkorealistit. Harva pystyy tekemään ”Heroesin” kaltaista voimaannuttavaa kappaletta, kaivamaan siitä jotain omakohtaisen vilpitöntä, ja varustamaan sitä myös muutamalla epäilevällä alaviitteellä.

5

Korona-aika houkutteli kaanonin uudelleen läpi käyntiin ja ”aukkojen paikkaamiseen”. Minä päädyin aikansa arvostetuimman brittitelevision käsikirjoittajan, Dennis Potterin (1935–1994) tuotannon ääreen.

Potteria nimitettiin joskus varauksetta neroksi, mutta epäilemättä lukuisten televisio- ja elokuvakäsikirjoitusten joukossa on vaihtelevia töitä. Esimerkiksi Blackeyes-sarja (1989) tulee varmaan jäämään arkistoihin. Potter tarkoitti sen feministiseksi, mutta se sai aikanaan vihamielisen vastaanoton juuri havaitun seksisminsä takia, eikä sen Wikipedia-artikkelissakaan ole puolustavia puheita muilta kuin miesoletetuilta.

Laulava salapoliisi (1986) on Potterin töistä se, johon palaan ilolla itse aina uudestaan. Siitä löytyvät monet Potterin vakiainekset: elämäänsä tyytymätön päähahmo, unien ja houreiden välissä käyvät, 1930-luvun standardibiiseistä tehdyt musikaalinumerot, suuri määrä metafiktiivisyyttä ja Potterin omasta lapsuudesta tuttu Forest of Deanin alue, jossa ihmiset puhuvat walesin ja englannin kielien sekoitemurretta.

Laulava salapoliisi on kerrottu pitkälti Philip Marlowin (kyllä, se Raymond Chandlerin hahmon nimi ilman sukunimen e:tä), vakavaa psoriaasia sairastavan kirjoittajan näkökulmista, tämän muistoista, houreista ja uudelleen muokkaamastaan käsikirjoituksesta käsin. Hyvinkin vaikea näkökulma tehdä katsojille kiinnostavaksi, etenkin kun välissä on harhailua ja metafiktiivistä leikkiä, mutta kaikki nämä elementit yhdistyvät salavihkaa liikuttavaksi kokonaisuudeksi.

Kirjoittajan, tai samalla itselleen omaa elämäntarinaansa kertovan ihmisen, vastuu korostuu erityisesti. Kirjoittaja valehtelee, peittää, yhdistelee ja harhauttaa, kuten Marlow toteaa sarjassa.

Mutta olisiko rehellisyys sittenkin itselle edes jossain vaiheessa järkevä keino, jos yrität vapautua psykologisista taakoista ja traumoistasi?

Ei Laulavaa salapoliisia voi täysin ilman kritiikkiä päästää: psykologinen vapautuminen on edelleen mediassa keskeinen teema, kuten sen kuuluukin olla, ja edelleen tärkeä prosessi monien elämässä yksilötasolla. Jossain vaiheessa kuitenkin tuntui, että menneistä taakoista vapautuminen kulki niin monen mediatarinan ytimessä, että puhuttiin kuinka se olisi hyväksi jos ei kaikille, niin ainakin monelle.

Tällöin yksilöllisyys unohtuu: jotkut ovat voineet etääntyä traumoistaan jo sillä tavalla, että haavojen uudelleen avaaminen voi ollakin vain haitallista. Televisiosarjat ovat mieltyneet isoihin läpimurtoihin, mutta oikeat ihmiset voivat tarvita elämäänsä paljon pienempiä läpimurtoja, joista ei synny dramaattisia tarinoita, tai muille juuri raportoitavaa.

Palataan Parasta Juuri Nyt -maailmaan. Vaikka muutkin käyttävät Potterin suosimia elementtejä, niin harva sai hahmonsa laulamaan tällaisella tyylillä ja tunteella. Olen näkevinäni Laulavan salapoliisin jälkiä siinä televisiossa, josta pidän: aina Konnankoukkuja kahdelle -sarjan tyylipastisseista Tahraton mieli -elokuvan tajunnanvirtaan ja Crazy Ex-Girlfriendin mielenterveysmusikaaliin. Se on Potterin töistä se, joka kannattaa aina välillä mainita muille, jos suosittelupaine sattuu iskemään.

Katsomistani muista Potterin töistä tv-sarja Karaoke (1996) ja elokuva Dreamchild (1985) ovat nekin miltei yhtä suositeltavia, mutta myös hyvin vaikeasti Suomessa katsottavissa, jos mieluiten striimaa.

Onneksi Laulava salapoliisi ja Potterin toinen hyvin tunnettu työ, Pennejä taivaasta (1978), ovat ainakin Tampereen kaupunginkirjastosta DVD:llä saatavissa, eivätkä levytkään ole vielä puhkikuluneita.

Gaius Turunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua