Jonathan Franzen. Kuva: Shelby Graham

1

Ajatella, että joskus – eikä kovin kauan sitten – televisiosarjoja väheksyttiin. Että ne olivat vain elokuvien vähämielisiä pikkuserkkuja, kotirouville viihdettä jolla tumpata päivänsä kuin salassa poltetut savukkeet.

Silti 2000-luvulla audiovisuaalinen taide on säästänyt parhaat ilmentymänsä juuri pöllölaatikkoon. Damon Lindelofin ja Tom Perrottan luoma amerikkalaissarja The Leftovers (HBO, 2014—2017) on yhtä aikaa musertava ja kohottava 28 jakson kertomus surusta, menetyksestä, yhteisöllisyydestä ja maailmanlopusta. Se pohjautuu kristilliseen eskatologiaan sisältyvään uskomukseen ylöstempauksesta, jolloin Jumala tempaisee todelliset uskovaiset taivaaseen, kun taas vajavaisemmat syntiset jäävät maan päälle kärsimään kaikenlaisista vitsauksista.

The Leftovers sijoittuu maailmaan, jossa ylöstempaus on saattanut tapahtua. Kolme vuotta aikaisemmin yli kaksi prosenttia maailman väestöstä vain katosi keskellä kirkasta päivää, ja kun kadonneiden seassa on yhtä lailla paavi kuin murhaajia ja erään hahmon syntymätön sikiö, syytä katoamiselle on mahdoton määrittää. Selittämätön tapahtuma on jättänyt loput ihmiset haaksirikkoon maailmaan, jossa sekä uskonto että tiede ovat menettäneet merkityksensä. The Leftovers tuo apokalypsitarinoihin oman kulmansa: entä jos kauheinta onkin se, että maailmanloppu on jo tapahtunut mutta me olemme silti täällä?

The Leftoversin maailma on siis avoin kulteille, unille ja uusille yliluonnollisuuksille. Sarja tarkentaa traumatisoituneisiin ihmisiin, jotka haparoivat kohti toisiaan ja kohti merkitystä äärimmäisillä tavoilla, kuten mittaamattoman menetyksen kohdanneilla on tapana. Alkukaudellaan Tom Perrottan romaaniin perustuva sarja laajenee edetessään esihistoriaan ja kuolemanjälkeiseen elämään saakka, ja eräs hahmoista joutuu kohtaamaan mahdollisuuden, että hän saattaa olla kuolematon.

Sarjan teemat ovat valtavia, mutta se ei toimisi, jos se ei olisi ytimeltään skalpellintarkka ihmissuhdekuvaus. Perheensä menettäneen Nora Durstin (Carrie Coon) ja mielenterveytensä puolesta pelkäävän pikkukaupungin poliisipäällikön Kevin Garveyn (Justin Theroux) epätoivoinen suhde on riipaisevimpia rakkaustarinoita aikoihin, ja näyttelijätyö on häikäisevää. Vuoroin koominen ja vuoroin traaginen mutta koko ajan pahaenteinen sarja jonglööraa omia mysteereitään niin mestarillisesti, että on vaikea uskoa Lindelofin läpimurtosarjan olleen itseensä kompastellut Lost.

The Leftovers on lähtökohdiltaan genresarja, ja se genre lienee science fiction, mutta toteutuksellaan se posottaa ohi kaiken lokeroinnin ja määrittelyn. Se jättää katsojansa muistiin ja verkkokalvoille kuvia ja tunnelmia, jotka tarjoavat alitajunnalle työstämistä pitkäksi aikaa. ”There is no family”, kuuluu sarjan yksi tuhoisan Guilty Remnant -kultin ja/tai terroristin iskulauseista, mutta kuten suuret taideteokset aina, The Leftovers asettaa itselleen väitteitä, jotka se tekee kaikkensa osoittaakseen epätosiksi.

Lindelofin ja Perrottan sarja tarjoaa katsojalle maailman, jossa millään ei ole merkitystä mutta kaikella on, ja se kaikki ottaa kovasti sydämestä ja laittaa huimaamaan.

2

Saksalaisen Propaganda-yhtyeen debyyttialbumi A Secret Wish (1985) on 1980-luvun varjelluimpia salaisuuksia. Frankie Goes To Hollywoodin suurmenestyksen vanavedessä ZTT-levy-yhtiön Paul Morley ja Trevor Horn upottivat omaisuuden albumiin, jonka melkein-hittisinglet Dr Mabuse, Duel ja P-Machinery näyttivät tietä konseptuaaliselle ja dramaattiselle popmusiikille, joka jäi ilmestymisvuonnaan Live Aidin jalkoihin. Kun debyytin wagneriaaninen syntikkapop osoittautui kaupalliseksi pettymykseksi, bändi sirpaloitui mutta legenda kasvoi.

Nyt laulajat Claudia Brucken ja Susanne Freytag ovat palanneet yhdessä tuottaja Stephen Lipsonin kanssa nimellä xPropaganda. Kun pääsee yli siitä pettymyksestä, ettei The Heart Is Strange -albumilla (2022) ole – tietenkään – mitään niin mahtavaa kuin Dr Mabuse, se tarjoaa miellyttävän ja mystisen 40-minuuttisen, jonka hiilloksella on mukava lämmitellä vanhaa haavetta, että Propaganda olisi todella ollut myös kaupallisen menestyksensä puolesta ”ABBA helvetissä”, kuten heitä aikanaan kuvattiin.

3

Liki 600-sivuinen romaani chicagolaisen kristillisen nuorisokerhon valtataistelusta jouluaatonaattona 1971 ei ehkä kuulosta maailman jännittävimmältä idealta, mutta sivu sivulta Jonathan Franzen osoittaa miksi hän on aikamme suurimpia elossa olevia kirjailijoita.

Kuvatessaan idealistisen mutta heikon pastori Russ Hillebrandtin takeltelevaa aviorikollisuutta tai hänen Marion-vaimonsa yrityksiä päästä irti psykoottisesta menneisyydestään Franzen osoittaa, ettei kukaan ole inhimillisten pakkomielteiden ja pyrkimysten kuvaajana yhtä tarkka ja tragikoominen.

Uskoa, ihanteellisuutta ja kasvamista luotaava Crossroads (Siltala, 2021; suom. Raimo Salminen) on mukaansatempaavuudessaan romaani, joka suorastaan lukee itsensä: meidän ei tarvitse kuin kääntää sivuja.

4

Hollantilaisen Thomas Olde Heuveltin kauhuromaani Echo (englanniksi kääntänyt Moshe Gilula) perustuu premissille, joka monen muun kirjailijan käsissä romahtaisi poskettomuuteen, mutta Heuveltin kunnianhimoinen kieli, herkeämätön kekseliäisyys ja aihepiirin tuntemus herättävät sen henkiin ja pitävät elossa loppuratkaisuun saakka.

Sam ja Nick ovat nuori miespari. Nick rakastaa vuorikiipeilyä, mutta Sam ei voi sietää vuoristoa lapsuuden trauman takia. Retkellään tuntemattomalle Maudit-vuorelle Sveitsissä Nick silpoo kasvonsa pahasti, ja seuraavaksi sairaalassa, jossa häntä hoidetaan, alkaa tapahtua kummallisia asioita: lääkäreiden itsemurhia, potilaiden kuolemia hypotermiaan tai luiden äkkinäiseen murskautumiseen. Kääreet Nickin kasvoilla vaihtanut hoitaja uskoutuu Samille, että hän on nähnyt poikaystävän vammat, jotka eivät voi olla kiipeilyn tai putoamisen aiheuttamia. Joku, kenties Nick itse, on viiltänyt posket irti. Ja onko se olio, joka on vuorelta pelastettu, ollenkaan Nick?

Heuvelt ei kauppaa lukijalle ideaa, että vuorella kummittelee, vaan että vuori voi kummitella ihmisessä. Seuraa syöksy syvälle sveitsiläiseen mytologiaan ja jäisten vuorenhuippujen kapuamisen absoluuttiseen mielettömyyteen. Itsekin kiipeilyä harrastava Heuvelt ammentaa kaiken tietonsa Nickin kokemuksiin Mauditilla ja saa vuorikiipeilyn vaikuttamaan touhulta, jota kenenkään mieleltään terveen ihmisen ei pitäisi harrastaa.

5

Hanna Bergholmin esikoiselokuva Pahanhautoja onnistui keräämään teattereissa vain runsaat 13 000 katsojaa, mitä täytyy pitää pettymyksenä poikkeuksellisen kunnianhimoiselle ja hyvin pitkälti onnistuneelle suomalaiselle kauhuelokuvalle, joka sai ennakkoon tunnustusta maailmallakin.

Tarina äidin suorituspaineiden alla kamppailevasta telinevoimistelijatytöstä, joka kirjaimellisesti hautoo itselleen häijyn sivupersoonan, tuo mieleen Darren Aronofskyn Black Swanin (2010), mutta Bergholmin omintakeinen kuvakerronta ja onnistuneet erikoistehosteet liittävät elokuvan taitavasti suomalaiseen esikaupunkimiljööseen, joka on yhtä aikaa satiirisen liioiteltu ja piinallisen aito. Teattereissa tätä ei enää voi nähdä, mutta vuokrapalveluista kukin voi pian korjata laiminlyöntinsä.

Lue Eli Harjun Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio elokuvasta täältä.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua