Kuva: Kimmo Ylönen

1

Ensin ne tulivat laivaväylän sulaan. Kun kotilahden jääkansi painui pohjaan odottamaan taas uutta talvea, lensivät linnut lähimpien luotojen kylkeen kellumaan. Siellä ovat mustavalkoiset koiraat ja ruskeankirjavat naaraat. Haahkat ovat saapuneet saaristoon. On aika kalkaiden löytää pari ja jatkaa sukua. Sillä innolla ne pitkin koko ajan pidentyviä, kalpean kuulaita iltoja huuhaavat ja huuhuttavat.

2

Michael Shaaran vuonna 1974 julkaistu ja seuraavana vuonna Pulitzer-palkittu romaani The Killer Angels kuvaa Gettysburgin taistelua, kolmea päivää, joiden aikana kaatui eniten miehiä, katkesi kenraali Robert E. Leen johtaman harmaatakkisen armeijan marssi pohjoiseen ja ratkaistiin Yhdysvaltain sisällissodan suunta.

Jokainen päivä käydään läpi kummankin osapuolen komentavien upseerien ajatusten kautta. Samalla tutustutaan miehiin Konfederaatin ja Unionin armeijoiden johdossa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kirjan henkilöt ovat historiallisia.

Mitä he tuovat mukanaan taisteluun. Mitä painavat miehen mielessä kolme kuumetautiin kuollutta lasta, vaimo joka ei enää voi rukoilla miehensä puolesta tai tantereelle jäänyt jalka. Mitkä ovat sodan syyt ja kuinka kukin ne kokee.

Yhdysvaltain sisällissota esitetään usein etelässä asuvien tuhmien orjanomistajien ja pohjoisen kilttien orjuuden vastustajien taisteluna. Karkeasti yksinkertaistettu tarina sopi sodan voittajille ja riitti suurelle osalle muuta maailmaa.

Yksi kirjassa esiintyvistä henkilöistä, brittiläinen tarkkailija Fremantle, luulee päässeensä asian ytimeen. Pohjoisvaltioissa niillä on suuret kaupungit ja tuhat uskontoa ja rahalla valtaan noussut yläluokka. Siellä ei kaivata aristokratiaa. Etelä on uudelle mantereelle siirretty vanha kunnon Eurooppa kunniakkaine perinteineen. Väärässä on hänkin, kun uskaltaa haaveilla, että etelä kaipaa takaisin kuningattaren syliin. Arvoista on joka tapauksessa kyse ja siitä, mitä tarkoittaa vapaus ja mikä määrä vapautta on tarpeeksi kullekin. Yksi iso maa, johon kaikki osavaltiot kuuluvat, ei ollut ollenkaan itsestään selvä lopputulema.

Molempien joukkojen johto on käynyt saman sotilaskoulun. Miehet tuntevat toisensa ja voivat sen vuoksi päätellä paljon vastapuolen tulevista liikkeistä. Toisaalta, kun puhelinta vasta keksitään ja viestintä on ratsastavien lähettien varassa, jopa kokonaista armeijaa joudutaan liikuttamaan ilman varmaa tietoa vihollisen olinpaikasta. Taisteluhaudat, asemiin kaivettu ja matkan päästä kiväärein käytävä sota on vielä uutta. Monen mielestä ravassa rypemistä parempi vaihtoehto olisi reipas kuolo ratsuväkirynnäkössä.

Persianlahden sodassa liittouman joukkojen ylipäälliköksi nimetty kenraali Norman Schwarzkopf ylistää Shaaran teosta parhaaksi ja realistisimmaksi historialliseksi sotakirjaksi. Yhdysvaltain armeija suosittelee kirjaa kaikille upseeriksi opiskeleville.

Shaaran kirja on ihmeen kaunis. Sanat tuntuvat leijailevan vapaasti lauseiden sisällä. Tekstin rytmi on rauhallinen ja katkeaa välillä lähes tyhjiin riveihin, kuin vetääkseen henkeä tai antaakseen ajatukselle aikaa muodostua. Shaara menee hyvin uskottavalla tavalla hyvin lähelle kuvaamiaan henkilöitä. Maiseman ja sään hän maalaa ilmavasti, kuin akvarellia kirjoittaen. Mutta tulevan taistelun väistämätön imu ja paino on kaiken aikaa läsnä. Ja sotatoimi, se on aivan hirveää.

3

Realistiseksi on mainittu myös Stephen Cranen lähes aikalaisromaaniksi laskettavaa kirjaa The Red Badge of Courage vuodelta 1895.

Stephen Crane syntyi vasta kuusi vuotta sisällissodan jälkeen. Hän teki huolellista taustatutkimusta ja haastatteli mahdollisesti veteraaneja. Kysyttäessä miten hän saattoi kirjoittaa niin elävästi taistelusta vaikka ei ole sellaista kokenut, Crane vastasi tutustuneensa kamppailuun ja raivoon jalkapallokentällä.

Kun edellisessä oltiin historiallisten henkilöiden, kenraalien ja upseerien päässä, menee tämä teos kuvitteellisen rivisotilaan hatun alle.

Tarinassa Unionin armeijan teini-ikäinen sotilaspoika Henry Fleming odottaa taistelun alkua. Poika kertaa romanttisia syitä sotaanlähtöön, muistaa äidin vastarinnan ja aprikoi mahtaako pysyä rohkeana kun tulee aika ottaa vastaan tulikaste.

Taistelun sekasotkussa poika luulee rykmentin vetäytyvän ja pötkii itsekin kiireesti takamaastoon vain kuullakseen myöhemmin, että taistelussa on saavutettu voitto. Häpeä pakottaa Henryn pakenemaan edelleen. Hän tapaa haavoittuneita, jotka kyselevät mihin terveeltä näyttävää poikaa on osunut. Lopulta hän saakin kovan tällin, kun perääntyvän osaston sotilas kaiken hyrskyn myrskyn keskellä lyö häntä kiväärillä päähän. Henry palaa paniikissa osastoon, jossa vamman arvellaan olevan oikea punainen kunniamerkki, urheassa taistossa vihollista vastaan saatu haava. Henry tietää totuuden. Häpeä ei hellitä. Seuraavassa taistelussa Henry ilmoittautuu lipunkantajaksi. Aseettomana hän marssii osaston edellä vihollisen tuleen.

Kirja keskittyy päähenkilön sisäiseen taisteluun. Crane julisti sen olevan pelon psykologinen muotokuva. Vaikka teos sijoittuu Yhdysvaltain sisällissotaan, siinä ei kuvata mitään todellisuudessa tapahtunutta taistelua tai anneta päivämääriä tapahtumien kehykseksi. Crane myös välttää tekstiä aikaan ja paikkaan sitovia poliittisia, sotilaallisia ja maantieteellisiä seikkoja. Teos irtoaa historiallisesta lähteestä ja tarkastelee taistelua, sotaa, väkivaltaa ja tunteita tavalla, jota voi edelleen sovittaa kaikkiin sotiin ja tantereella toimiviin yksilöihin.

Suomeksi kirjan on julkaissut WSOY vuonna 1956. Kaija Kaupin suomennos kantaa nimeä Punainen kunniamerkki.

4

Kahden hienon kirjan jälkeen tekee mieli tarkistaa vastaavatko syntyneet mielikuvat mennyttä todellisuutta. Miltä Gettysburgin hautausmaan kukkula näytti, entä vihannespuutarhat, joiden läpi joukot marssivat. Millaiset olivat kenraaleilla viikset.

Tiettävästi ensimmäinen valokuva sodasta otettiin vuonna 1847, kun Yhdysvallat kävi taisteluun eteläistä naapuria, Meksikoa vastaan. Vuonna 1853 alkaneessa Krimin sodassa kentällä työskenteli jo tehtävään määrättyjä sotakuvaajia. Vuosina 1861–1865 käyty Yhdysvaltain sisällissota olikin sitten jo vuosisadan kuvatuin sota. Materiaalia on paljon.

Hyvä paikka käydä kurkkimassa on Yhdysvaltain kansallisarkisto, National Archive. Heti etusivua alaspäin rullatessa löytää aiheiden mukaan luokiteltuja kuvakoosteita siviileistä ja sotilaista, leireistä ja varusteista, taistelupaikoista ja jälkeen jääneestä hävityksestä. Vain varsinaiset toimintakuvat taisteluista puuttuvat. Kuulien tuiskussa tuskin tulikaan mieleen pystyttää isoa laatikkoa jalustan päälle ja seisoskella parikymmentä sekuntia odottamassa valotusajan täyttymistä.

5

Kirjoja ja kuvia riittää myös vajaa sata vuotta myöhemmin käydystä toisen maailmansodan nimellä tunnetusta joukkotuhonnasta.

Kirjailijanimellä Sven Hassel tunnetuksi tullut tanskalainen Børge Willy Redsted Pedersen paukutti peräti neljätoista kirjaa seikkailuistaan Suur-Saksan asevoimien mukana, panssarijoukoissa tai rangaistuspataljoonassa. Kirjoissa taisteluja käydään Itärintamalta Normandiaan ja Lapista Italiaan. Kaikissa kirjoissa marssii sama sekalainen sakki. Yhtä paatunutta natsia lukuun ottamatta miehet ovat välinpitämättömiä ja vastentahtoisia. Aatteesta ei piitata. Viiksekkäälle itävaltalaiselle ja muulle sodanjohdolle haistatetaan pitkät. Kalleinta on sentään oma henkikulta.

Hasselin kirjoissa sota näyttäytyy raakana ja raivokkaana. Kaikki pistetään paskaksi. Ihmiselämä katkeaa nopeasti ja sattumanvaraisesti valtavan jyrän alle. Toisaalta sotatila luo toveruuden ilmapiirin ja tarjoaa julmetusti jutunjuurta. Parhaissa kirjoissa pähkähullu poskensoitto katkeaa raajoja repivään kranaattikeskitykseen ja tulen taottua kypärän keltaiseen silinterihattuun vaihtanut korpraali Joseph Porta löytää vallatusta kylästä ainekset mahtavaan juhla-ateriaan.

Mikä tahansa Hasselin kirja on hyvä valinta. Nyt käteeni osui teos Herran hylkäämät. Joukkueen mukana juoksuhautoja vyöryttää bolsevikkeja vihaava venäläinen sirkuskarhu. Ajatella, että jotkut nirppanokat viitsivät vängätä Hasselin kirjojen todellisuuspohjasta.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua