Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Reija Jarkkola on pakahtunut kirjastossa, kahlannut 1990-luvun Nuori Voima -lehtiä ja kuunnellut Pekka Strengiä.
1
Tämä ei ole vain parasta juuri nyt vaan parasta aina: suomalainen kirjastoinstituutio. Havahduin tähän parhauteen jälleen kerran jokaviikkoisella kirjastokäynnilläni nähdessäni lukusalissa ympärilläni kaikenikäisiä ja -näköisiä ihmisiä, jotka olivat kukin tavalla tai toisella kiinnittyneinä kirjojen ja lehtien ihmeellisiin sisältöihin. Minut valtasi suuri kiitollisuuden tunne, ja melkein teki mieli huutaa kanssakirjastoilijoille, että tajuatteko te ihmiset miten mahtava systeemi tämä on! Tyydyin kuitenkin pakahtumaan äänettömästi.
Kun vierailen uudessa kaupungissa, hakeudun melkein poikkeuksetta ensimmäisenä paikalliseen kirjastoon. Kirjastosta löytyvät koti ja tuttuus täysin vieraassakin ympäristössä. Kirjastoissa ovat samanaikaisesti läsnä sekä yllätyksetön tavanomaisuus että arjen yläpuolelle kiirivä ajaton uljaus.
Kirjastossa saa levähtää ja pysähtyä – sekä toisaalta vaikka rakentaa kokonaisia mielensisäisiä universumeja ja laajentaa sisäistä maailmaansa lukemattomilla tarinoilla. Kirjastolle kiitos!
2
Parantumattomana nostalgikkona rintamuksessani läikehti erityisellä tavalla, kun sain viime viikolla käsiini Jouko Roivaisen, Jussi Kumpulaisen, Mikko Vehviläisen ja Seppo Turpeisen kirjoittaman teoksen Kumpu-kirja – Ilmiö nimeltä Siilinjärven Huvikumpu 1980–2000 (2021).
Huvikumpu oli keskelle Siilinjärven metsää perustettu keikkapaikka, jossa konsertoivat parin vuosikymmenen aikana muun muassa Motörhead, London Boys, Hanoi Rocks, Stone, Hurriganes ja monet muut aikansa vetovoimaiset yhtyeet. Kumpu-kirja kuvaa legendaarisen paikan vaiheita koukuttavan kiinnostavasti, ja kahlasinkin Huvikummun tarunhohtoinen tarinan läpi yhdeltä istumalta.
Ylitsevuotavan innostukseni teosta kohtaan tekee hilpeäksi se, että en itse ehtinyt ikinä käydä Huvikummussa, vaikka sen liepeillä lapsuuteni ja nuoruuteni vietinkin. Kuulin kuitenkin isosiskoiltani jännittäviä anekdootteja Huvikummun illoista, joten pääsin välillisesti osallistumaan kulttipaikan rientoihin. Siskojeni fiilistelyt tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että näin usein unta Kummun meiningeistä ja kirjoittelin paikan tapahtumista fiktiivisiä kertomuksia omaksi ilokseni.
Kumpu-kirja on todellinen kulttuuriteko, jonka uskon tekevän vaikutuksen myös niihin populaarikulttuurin ystäviin, joille Siilinjärven Huvikumpu on ennestään tuntematon paikka.
3
Muut konmarittaa, minä säilytän epämääräisissä paikoissa menneiden vuosikymmenien painojulkaisuja vain voidakseni löytää ne aina uudelleen. Marraskuisen siivousyritelmäni yhteydessä pelastin kirjahyllyn pölyisimmästä nurkasta pinon 30 vuoden takaisia Nuori Voima -lehden numeroita, joiden olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa – parasta!
Vuonna 1908 perustettu Nuori Voima ei ole ainoastaan Suomen vanhin kirjallisen kulttuurin lehti, vaan se on myös lehtimuotoinen seikkailu, innostaja, haastaja ja ajatuksien herättäjä.
Ysärillä julkaistujen Nuori Voima -lehtien sivuilta löytyy muun muassa raportti kansainvälisiksi paisuneilta Kuopion videofestivaaleilta vuodelta 1990, kolmentoista kohdan listaus, jota noudattamalla jokaisesta voi puolessa tunnissa kuoriutua aito melodramaatikko ja syväluotaava essee runouden ja sukupuolisuuden suhteesta – ja tietysti kunnianhimoisia kirjallisuuskritiikkejä niin uutuusteoksista kuin ajattomista klassikoista.
Suurta iloa siivoushetkeeni – jossa siivous oli toki jäänyt jo taka-alalle – tuotti myös vuoden 1990 tabloidikokoinen Otteita elämästä -nimeä kantava numero, joka on täynnä aidosta elämästä dokumentoituja kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, muistilappuja ja muita arkemme täyttäviä tekstuaalisia huomioita. Niin tavanomaista, ja niin kiehtovaa!
Palautin lehdet pölyjen pyyhkimisen jälkeen samaan nurkkaan, josta ne löysinkin. Toivon löytäväni ne seikkailuineen jälleen seuraavan siivousyritelmän yhteydessä.
4
Mikä haastaa protestanttisen, ahkeruuteen ja työntekoon perustuvan, moraalikoodiston radikaalimmin kuin se, että joku sanoo ääneen nauttivansa lorvailusta ja tekevänsä sitä hyvällä omallatunnolla? Laiskottelu on röyhkeää, kunniatonta, rappiollista ja kertakaikkisen arveluttavaa toimintaa. Omaehtoinen ja anteeksipyytelemätön joutilaisuus on tabu siinä missä suorittaminen, kiire ja puurtaminen ovat ehkä turhankin kiinteä osa kansallista kuvastoamme.
Olen viime aikoina pyrkinyt määrätietoisesti elämään joutilaisuuden filosofiaa todeksi. Edelleen tuntuu paikoin petturimaiselta olla komppaamatta toverin kiirepuheita tai vastata kuulumiskyselyihin, että aion jälleen olla koko viikonlopun jouten. Suorituskeskeisestä kulttuurista nouseva ihmiskuva ja odotukset on juurrutettu tiukasti mieliimme, ja juuri sen vuoksi joutilaisuudelle on raivattava niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallisesti tietoisesti tilaa.
Joutilaisuudessa ei tokikaan ole olemuksellisesti kyse laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin, kohtuullisuuden ja luovuuden vaalimisesta. Eläköön joutilaisuus!
5
Kaikilla kuukausilla ja vuodenajoilla on oma ääniraitansa. Kuluvaa kuukauttani on tahdittanut Pekka Strengin musiikki, jonka kaihoisan pohdiskelevat sanoitukset ovat kuin laulumuotoisia marraskuun huokauksia.
Aamu lähtee käyntiin Kesämaa-albumin (1972) ensimmäisillä raidoilla, Mimosaneidolla ja Kaukana-biisillä. Lounaan yhteydessä energiaa nostattavat Sammakko Sim ja Perhonen, jotka luovat ruokailuhetkeen suorastaan satumaisen tunnelman. Illansuussa laitan pyörimään vuonna 1970 julkaistun Magneettimiehen kuolema -esikoisalbumin, jossa ei nähdäkseni ole ainoatakaan keskinkertaista kappaletta. Nukkumaan valmistaudun Mutta minä lähden -kappaleen unenomaisia lyriikoita hyräillen.
Jokainen Pekka Strengin kappale on oma pieni ja intiimi tarinansa, jonka ei soisi päättyvän. Strengin musiikki toimii toki vuoden jokaisena aikana, mutta myöhäissyksyn pimeydessä laulut soivat erityisen herkkinä.
”Mutta minä lähden taivaanrannan taa
ja sinä lähdet taivaanrannan taa.Mutta sinä menet taivaanrannan taakse kuin päivä,
minä taivaanrannan taakse kuin varjo,
kun päivä on mennyt pois dyyneille.Mukana mulla on paperilunta
satujen tulla.Olen unta.”
(Mutta minä lähden, 1970)
Reija Jarkkola
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (5.11.2024): Rebekka Holi, Sakset seis!, Eläinoikeusakatemia, Kuinka olla antikapitalisti 2000-luvulla, Sydän, sydän
Reija Jarkkolan listalla on kansalaisaktivismia, kapitalismikritiikkiä ja kotimaista popmusiikkia.
Parasta juuri nyt (31.10.2024): Pasila Street Art District, Kalaliike S. Wallin, Näillä mennään, Helsingin Kirjamessut
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sari Harsu matkusti junalla Pasilaan.
Parasta juuri nyt (30.10.2024): Gothic Modern, Ennio Morricone, Pierre Christin, Seitsemän, Loistava ystäväni
Antti Selkokari on intoillut muun muassa kuvataiteesta, elokuvamusiikista, sarjakuvasta ja David Fincherin klassikosta.
Parasta juuri nyt (29.10.2024): Joe Fenti, Eläinten turvakoti Tuulispää, Blå tunna linjen, Writer’s Digest, David Sedaris
Kirsi Haapamatti on viihtynyt eläinten turvakodin tarinan äärellä, valvonut öitä Joe Fentin kanssa ja innostunut kirjoittamisesta.