Sisko Savonlahti. Kuva: Maija Astikainen

1

Loppuvuosi kului jonkinlaisessa musiikillisessa tyhjiössä. En oikein löytänyt – tai jaksanut etsiä – mitään inspiroivaa kuunneltavaa, vaikka tiesin, että kaikenlainen ihana musiikki odotti korviani vain parin napin painalluksen takana.

Tällaisissa tilanteissa on tarpeen kääntyä vanhan kunnon radion puoleen. Muistin ystävieni Jannen ja Antin Uusi Tampere -ohjelman Radio Helsingin keskiviikkoiltapäivissä, ja koska tiesin kummankin olevan erittäin laaja-alainen ja hyvämakuinen musiikin asiantuntija, oloni oli turvattu; heidän valintojensa parissa voisin varmasti luottaa kuulevani edes jonkin verran tulevaa suosikkimusiikkiani.

Ja niinhän siinä kävikin, mutta huomasin viihtyväni myös ystävysten samettiäänisten spiikkien äärellä. Asiallista mutta lämmintä ja hetkittäin nauramaan kutsuvaa sanailua, sellaista kaivattua tamperelaisuutta Radio Helsingin aalloilla. Eron huomasi kun kuuntelin Uusi Tampere -soittolistaa suoratoistopalvelusta: se ei vain kuulostanut yhtä hyvältä ilman välispiikkejä.

Uusi Tampere on toki radio-ohjelman lisäksi – ja ennen kaikkea – Tampereen Hiedanrannassa järjestettävä festivaali (22.–23.7.2022), joka toivon mukaan päästään tulevana kesänä pitämään kahden vuoden tauon jälkeen. Suositus sillekin!

2

Sitten siihen musiikkiin. Innostuin kuuntelemaan lontoolaisen räppäri Little Simzin uusinta, viime vuonna ilmestynyttä Sometimes I Might Be Introvert -levyä kuultuani ohjelmassa kappaleen I Love You, I Hate You. Levy on ysärilapsen korvaan sopivasti Lauryn Hillin jälkeläinen: yhtä aikaa kantaaottava ja henkilökohtainen, maanläheinen ja pohdiskeleva mutta toisaalta koukuttavan melodinen, täyteläisillä orkestraatioilla silattu musikaalinen herkkupala. Little Simz voitti pari viikkoa sitten Brit Awards -gaalan tulokaspalkinnon, mikä kertonee lopullisesta läpimurrosta pop-valtavirtaan.

Toinen viime aikoina paljon kuuntelemani levy on niin ikään brittiläisen FKA twigsin CAPRISONGS-mixtape (kertokoon joku toinen mikä tekee siitä mixtapen eikä tavan levyä!), jonka hitikkäin kappale, The Weekndin kanssa duetoitu tears in the club taisi myös soida Uudessa Tampereessa. Twigsin, eli Tahliah Debrett Barnettin kolmas kokopitkä on selvästi edeltäjäänsä, sydänsuruista Magdalenea nostattavampaa ja jos nyt ei iloista, niin ainakin intoilevampaa musiikkia. Kappaleita kuten honda, meta angel ja which way tekee mieli laittaa pyörimään kerta toisensa perään tuomaan tempoa arkiseen aherrukseen.

3

Miksi haluankaan lukea kirjoja joissa samastun kertojaan ja tunnistan sen maailman ja yhteiskunnan josta niissä kerrotaan? Samastumista etsivä tai haikaileva lukutapa tuntuu nykyään olevan jotenkin kyseenalainen, mutta parhaimmillaan tällaisia kirjoja lukiessaan oppii empatiaa itseään kohtaan, näkee toimintansa alla pilkottavia rakenteita selkeämmin ja oivaltaa, kuinka joskus omat ajatukset ovat täysin irrationaalisia. Lisäksi illuusio omasta erityislaatuisuudesta murenee – hyvällä tavalla.

Sisko Savonlahden toinen romaani Kai minä halusin tätä (Gummerus, 2021) oli minulle samastuttava teos – liekö olen tarpeeksi saman ikäinen, ollut hiljattain samanlaisten kysymysten ja epävarmuuksien äärellä ja tunnistan vähän liiankin hyvin naisen elämän loputtoman itsetutkailun kierteen, jota Savonlahti teoksessa kuvaa osuvin yksityiskohdin. Lannistunut, toteava ja surumielinen huumori kosketti ja myös nauratti.

Romaanin päähenkilö, neljääkymmentä lähestyvä nainen on muuttamassa yhteen poikaystävänsä kanssa, ensimmäistä kertaa elämässään. Hän tuntuu olevan yhä hämmennyksissään ja epäuskoinen siitä, että toinen ylipäänsä haluaa olla hänen kanssaan. Samalla nainen peilaa myös omia toiveita ja halujaan: tältäkö asioiden kuuluu tuntua? Omien ja toisen toiveiden välinen ristiriita, onko se vain oletus naisen omassa päässä? Entä lapset, mitä niistä pitäisi ajatella?

Teos on myös riemastuttavan kauhistuttava kuvaus nettikirppisten koukuttavuudesta ja epätoivoisesta yrityksestä hallita kaaosta ostamalla lisää tavaraa. Päädyin kirjan myötä itsekin googlaamaan ”cherry toilet bowl cleaner”.

4

Toisinaan hieman uuvuttavan keskitalven piristyksenä meillä on kaksi leivossesonkia. Suosikkini on ehdottomasti laskiaispullakausi, joka tänä talvena tuntuu erityisen pitkältä ja voimakkaasti virtaavalta. Olenkin ottanut tärkeäksi tehtäväkseni maistella eri leipomoiden ja kahviloiden kermapullia estottomasti.

Aiempina talvina mielipiteeni on ollut, että Pyynikin näkötorni osaa munkkien ohella tehdä myös Tampereen parhaat laskiaispullat. Tänä talvena en ole tornille ehtinyt muutettuani pois sen välittömästä läheisyydestä, mutta onneksi kaupungissa on vielä paljon tuntematonta pulla-apajaa tutkittavana.

Paras pulla on pehmeä ja kermavaahto ilmavaa. Sisällä on pakko olla raikkautta ja sen tähden valintani on aina hillopulla. Hyväksyn myös mantelimassan jos se on hillon kaverina, mutta en kyllä halua kitalakeen tarttuvaa karvasta möhkälettä, vaan notkeampaa ja hienostuneempaa kamaa. Kaikenmaailman nutella-, pätkis- ja biscofftäytteiset pullat eivät kiinnosta.

Iloinen yllätys oli Kahvila Puiston tiskillä esitetty kysymys: ei suinkaan ”manteli vai hillo?”, vaan ”mansikka vai vadelma?”.

5

Olen keksinyt taas uuden syyn rakastaa Metson kirjastoa.

Vietin alkuvuoden käyden läpi vanhan asuntoni kasoja ja läjiä – arkistoja, kuten niitä voisi myös fiinimmin kutsua – ja tajusin, etten tarvitse elämääni enää 15 vuotta vanhoja veroehdotuksia, entisen työpaikkani palkkakuitteja, aikapäivää sitten maksettuja terapialaskuja tai mitään, mitä Kansaneläkelaitos on minulle koskaan paperilla lähettänyt.

Joskus nuorena ja huolettomana olisin saattanut heittää paperit suoraan lehtiroskikseen, mutta nyt olin aivan liian tietoinen kaikesta siitä henkilökohtaisesta historiasta joka niihin piirtyi – älkääkä tulko kertomaan, että netistä voi kaivaa paljon tarkemman ja yksityiskohtaisemman paljastustarinan! Siihen minulla ei nimittäin ole yhtä simppeliä ratkaisua kuin tälle kasalle, jonka raahasin Metsoon paperisilppurin luo.

Ah sitä riemua, jota tunsin kun syötin silppuriin dokumentin toisensa jälkeen! Tuntui kuin jokin vuosia iholleni pinttynyt lika olisi hinkattu pois. Tosin hinkkaaminen on hieman väärä sanavalinta: silppuaminen oli niin helppoa ja sujuvaa, että sively tai hellä hieronta olisi huomattavasti kuvaavampi termi.

Aino Louhi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua