1

Paavo Haavikon jälkeenjäänyt käsikirjoitus Päämaja – Suomen hovi (Art House, 2022) on julkaistu. Kirja on nostanut kohua erityisesti parinkymmenen sivun mittaisen Viipurin menetyksen kesäkuussa 1944 kuvauksen ja tapahtumien pohdinnan takia. Tekstin näkökulmia on haluttu kyseenalaistaa ja vähätellä, koska kaikki todistajat ovat kadonneet ja ”kaikki todisteet oli määrätty poltettaviksi” ennen oikeudenkäyntiä. Sotilaiden lukumäärät ovat melko varmasti ainakin lähes oikein: noin 1 300 katosi jonnekin.

Ristiriitaisesti on suhtauduttu myös siihen, että Haavikko kirjoittaa ainakin kahden upseerin paenneen Viipurista ennen joukkoja, ilmeisesti jättäen sotilaat epätietoisuuteen. Tämä aiheutti sekasortoisen tilanteen ja huhuja neuvostojoukkojen nopeasta lähestymisestä, ja motitukseen joutumista levisi. Se johti ilman johtajaa olevan Suomen prikaatin I, II ja IV:n pataljoonien hajoamiseen ja pakoon eri tahoille. Poikkeus: ”Joukkosidontapaikan lääkintäupseeri ja aliupseeri eivät jättäneet haavoittuneita miehiä edes käskystä”, vaan jäivät kaupunkiin ja hoitivat haavoittuneita viimeiseen saakka.

Haavikko näyttää hieman nautiskellen kirjoittavan paradoksista, jonka mukaan sotapäiväkirjat tuhottiin. Hallituksen taholta määrättiin todisteet poltettavaksi, ja kuitenkin sotaoikeudenkäynti kutsuttiin koolle ilman eduskunnan päätöstä, joka olisi tarvinnut kahden kolmasosan enemmistöllä eduskunnassa. Päälliköt selvisivät paosta hengissä ja tulivat sitten tuomitsemaan samaan aikaan paenneita miehiä, joille ei ollut ollut antaa edes käsiaseita.

Syy Suomen sekasortoiseen antautumiseen ja pakenemiseen eli sotakarkuruuteen oli tietenkin Saksan kärsimän tappion aiheuttaman aseiden tuonnin loppuminen.

Ei ole yllätys, että vielä nytkin vastaväitteitä ilmaantuu. Turha asiasta on kuitenkaan enää riidellä.

Muutoin Haavikon teos tekee oletetusti kunniaa Mannerheimille ja kuvaa kärkevästi poliitikkojen ja upseerikunnan välistä ymmärryspulaa.

2

Juri Nummelin, Kari Uusitalon ja Peter von Baghin laajat suomalaisen elokuvan kartoitukset ovat saaneet rinnalleen raikkaan ja uusia näkemyksiä vilisevän historiikin, Juri Nummelinin Suomalaisen elokuvan lyhyen historian (Avain, 2022).

Siinä on tehty hyviä löytöjä mykkäelokuviin ja toisaalta paneuduttu rohkeasti aivan viime vuosina valmistuneisiin suomalaisiin filmeihin.

Arvostuksen ilmaiseminen on usein vaikeaa, arveluttavaa ja herkkää kirjoittamisen aluetta. Sanavalinnat ja tilan antaminen elokuvaohjaajille on herkkäkorvainen arvottamisen laji. Nummelinin teoksessa arvostusta ansainneet Nyrki Tapiovaara, Valentin Vaala, Edvin Laine, Matti Kassila, Mikko Niskanen, Risto Jarva ja Aki Kaurismäki pystyvät hyvin säilyttämään asemansa uudessa punninnassa. Onhan legendojen joukkoon noussut jo Juho Kuosmanenkin.

Nummelinin viileä tyyli välttää yli- ja alisanojen karikkoja hyvin.

Jos pyrkii etsimään kirjasta uusia näkökulmia, löytyy Aki Kaurismäen merkityksestä määritelmä: ”Nykyajan sydämettömyyteen kohdistuva moraalikritiikki”. Hyvin poimittu kansainvälisten ja kotimaisten kritiikkien virrasta!

Matti Kassilan Palmu-sarjaa ja ohjaajan vakavia leffoja kirjoittaja käsittelee asiantuntevasti, mutta unohtaa komediat, varsinkin Hilmanpäivät, joka olisi aivan ehdottomasti pitänyt ottaa kirjan lopussa olevaan luetteloon ”Sata merkittävää suomalaista elokuvaa”.

Tällainen rajaaminen on ehkä kyseenalaista, koska niukasti ulkopuolelle jäävät on ikään kuin hyljätty. Itse olisin muuten aivan loistavaan luetteloon halunnut mukaan Hilmanpäivien lisäksi Veikko Aaltosen Tilinteon ja Matti Ijäksen Pala valkoista marmoria. Tekee mieli vielä huomauttaa, että Kaasua, komissario Palmu on Erehdyksen veroinen elokuva.

Naisten ohjaamat uudet filmit, animaatioelokuva genrenä ja kansainväliset yhteistyöleffat on kirjassa esitelty hyvin, uusin aika kaikkiaan ”Ensilumen ja Pahanhautojan aikaan” asti, kuten teoksen takakannessa lukee.

3

Kari Sallamaa on ansioitunut kirjallisuudentutkija, professori ja dosentti. Hänen oma kaunokirjallinen tuotantonsa on suppea. Elvira Madiganin viimeinen köysi (Atrain & Nord, 2022) sisältää runsaat 40 novellia ja epilogina katsauksen novelliensa suhteesta teoriaan.

Omien tekstien arviointi on tässä tapauksessa hyvin kiinnostavaa.

Sallamaa haastaa Antti Majanderin väitteen Helsingin Sanomissa (”Kirjallisuuden kotimaa on kirjallisuus”) myöntäen sen olevan puoliksi totta. Samassa yhteydessä hän tulee ilmaisseeksi metodinsa rakentaa novelleja. Niitä kun vaivaa luettuina teorian varjo tai paino, paperinmakuisuus, jopa hengettömyys.

Jos vertaa Sallamaan Siivet-novellia kirjailijan ohjeen mukaisesti Dostojevskin Lempeään neitoon, huomaa eron olevan tunnepuolella. Venäläisen mestarin lauseista hohtaa myötätunto ja rakkaus, kun Sallamaan vastine on kliininen fyysisen tapahtuman rekisteröinti, kuin pätkä Claude Simonin Flanderin tiestä.

Kirjan novellit ovat silti kiinnostavia. Ne ovat harkittuja oppikirjamaisia kokeiluja, joista puuttuu syvältä nouseva tunne. Muuten ne ovat täydellisiä.

Poikkeuksen tekevät kaksi viimeistä novellia. Ruskeasilta alkaa jo loisteliaasti kumpuilevalla virkkeellä matkanteosta ja säilyttää elämäntunteen uskottavuuden loppuun asti. Sama tapahtuu tekstissä Viimeinen ilta Berliinissä, jossa minän assosiaatioille antautuva mieli palkitsee lukijan.

Sallamaan tutkimukset Haanpäästä, Snellmanista ja Kiannosta ovat kirjallisuudentutkimuksen vankkaa keskiötä. Toiminta Kiilassa ja Kiilan historiikki linkittävät dosentin oululaiseen tutkijalinjaan Raoul Palmgrenin ja Pertti Karkaman rinnalle.

Elvira Madiganin viimeinen köysi onkin oikeastaan novellin oppikirja, teorian ja esikuvien synnyttämiä mallitekstejä. Samalla se tulee osoittaneeksi ja vahvistaneeksi kaiken taiteen syvimmän vaikutuksen perustuvan tunteeseen ja alitajuisesti muotoutuvan intuitiivisen ilmaisun voimaan.

4

Poikkeuksellisen omaperäisenä historiadokumenttien toimittajana ja tuottajana tunnettua Risto Astikaista verrattiin joskus englantilaiseen David Attenboroughiin. Silloin tarkoitettiin lähinnä tyyliä, sillä brittilegenda oli luontodokumentaristi ja tieteen popularisoija.

Astikaisen otteessa on kuitenkin ollut samankaltaista omavaltaista ja rohkeaa aiheiden haltuunottoa.

Nyt julkaistussa muistelman tapaisessa kirjassa Ylen onnekas mies (Mediapinta, 2022) tekijä kertoo työilmapiiristään televisiossa ja kosketuspinnoista suomalaisiin paikkakuntiin, ennen kaikkea niiden historiaan. Kuten dokumenttisarjoissaan huokuu tekijä kirjan sivuilla suurta kiinnostusta ja paneutumista aiheisiinsa. Lopuksi hän käsittelee ”ryppyjä” eli konflikteja, jotka johtivat väliaikaiseen välirikkoon Ylen kanssa. Tämän aiheen hän hoitelee huumorin ja monitulkintaisuuden taidoillaan, paljastuksia vältellen, kiinnostusta herättävästi kierrellen ja kaarrellen.

Dokumenteista muistetaan parhaiten nuijasotaa käsittelevä työ, jossa Astikainen elävöitti ja tulkitsi historiaa noin 400 vuoden takaa. Hänellä oli tyylinä lavastaa itsensä käsittelemäänsä aikakauteen. Dokumenteissa on paljon näyteltyjä jaksoja, ja tuotantoonsa mies sai käyttöönsä aina runsaan ammattitaitoisen henkilöstön ja koneiston.

Ylen onnekas mies on täynnään lehtiarvostelujen palasia. Varsin myönteisiä näytteet ovat, Hesarin aikanaan pelottavan Jukka Kajavan lauseita myöten.

Dokumenttisarjoista pidettiin laajasti yli puoluerajojen. Astikainen oli tunnettu yllättävästi etenevästä tyylistään ja sukkelakielisistä kannanotoistaan. Niinpä myös kriitikot käyttivät paljon värikästä kieltä. Muutaman sukkelimmat sanavalinnat yhdistelemällä saadaan luonnehdinta: ”Innokas hilleri lippa vinossa”. Hillerinä tosiaan tutkiva dokumentaristi nuuski historian saloja.

Kirjasta saa kuvan toimittajan syvästä ymmärryksestä yhteiskuntaan ja maailman muuttumiseen. Niinpä ensimmäinen teoksen loppupuolelle kirjoitetuista Astikaisen aksioomeista kuuluu: ”Kaikki mikä voidaan digitalisoida, digitalisoidaan.”

Ennustus on ainakin tähän asti pitänyt, mitä tärkeinä pidettäviin asioihin tulee.

Risto Nurisalon piirrokset ovat hykerryttäviä.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua