Ossi Somma: Mukavuuslippulaiva, 2015. Pronssi. Kuva: Risto Ojanen

1

Tänä vuonna juhlitaan 150-vuotiasta Seitsemää veljestä, mitä se juhlinta sitten tarkoittaakin. Aleksis Kiven teoksista Canzio on jäänyt sen ja muitten päätöitten varjoon. Seitsemää veljestä Kivi kirjoitti vuosikausia ja tiettävästi kolmeen kertaan. Siinä välissä ilmestyi runoa ja draamaa, loppupäässä myös Canzio, josta on hiljan saatu SKS:ltä kriittinen editio.

Canziosta on säilynyt kaksi käsikirjoitusversiota. Toinen kattaa viisinäytöksisen näytelmän kokonaan lukuun ottamatta viimeistä repliikkiä, toinen näytelmän kolme viimeistä näytöstä. Siitä löytyvät myös ne puuttuvat vuorosanat. Seitsemän veljeksen tilanne on tutkijan kannalta heikompi. Siitä ei käsikirjoituksia ole säilynyt lainkaan, mutta kirjoitustyö valmistui samoihin aikoihin kuin Canzio tuli julki.

400-sivuinen editio perehdyttää Canzion julkaisuhistoriaan ja johdattaa näytelmän aiempaan tutkimukseen. Juhani Niemi toteaa, että luku- ja teatterikokemuksista koostuva Canzion kirjallinen verkosto on runsas ja että näytelmän voi lukea osoituksena Kiven monialaisesta oppineisuudesta.

Niemi esittelee Canzion virikkeitä ja pohjatekstejä, näytelmän henkilöitä, lajia, kieltä, tyyliä ja rakennetta. Ehkä kiteytyksenä monen muunkin havainnoista hän toteaa ”unohdetun koko illan näytelmän” esikuvana olleen antiikin tragediat sellaisina kuin Aristoteles ne Runousopissaan tulkitsee. Shakespearen draamoja hyödyntäen Kivi halusi rakentaa vanhanaikaisen intriginäytelmän, jossa traagisen perussisällön ohella on tilaa myös koomisille aineksille. Melodramaattisen, teatraalisen näytelmän monologit eivät Niemen mukaan aina vie tarinaa eteenpäin. Näytelmässä on kuitenkin upeita jaksoja, ja se sisältää syvällistä pohdintaa. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin pinnistellen.

Canzion kantaesitys oli vasta 1949 Yleisradiossa. Ammattiteattereissa tulkintoja tunnetaan vain neljä, joista yksi on suppea versio. Lisäksi Canziosta on työstetty kaksi yliopistollista koulutusprojektia. Toinen opetusteatterituotannoista valmistui Draamastudiossa Tampereella 1969 Jorma Markkulan ja Timo Ojalan sovituksena. Oltiin ajan hengessä ”johdonmukaisesti marxilaispohjaisin analyysein”. Nyt kujeet olisivat toiset.

Pentti Paavolainen rekisteröi, että Kiveltä vain Almaa on esitetty harvemmin. Canzion runous ja verevät henkilöt on pantu merkille, mutta lavalle asti se on noussut siis ani harvoin. Intimiteatterin esityksen 1960 Paavolainen toteaa aiheuttaneen arvostelijoille niin ilmaisullisesti kuin ajattelun selkeydessä lievän pettymyksen. Hänestä tulkinnallista yhtenäisyyttä on vaikea luoda moneen suuntaan aukeavasta kiihkeiden tunteiden tekstistä: tulkinta edellyttää rohkeutta ja tarkkuutta.

Onkin helppo olla samaa mieltä siinä toivomuksessa, että uudet sukupolvet avaisivat Canzion avulla Kivi-kuvaa näyttämöllä eurooppalaisen aatehistorian ja intellektuaalisen perintömme suuntaan – ja taidoillaan voittaisivat melodramaattisuuden sudenkuopat.

Mikko Lahtisen johtopäätös on, että Canzio on Kiven uskonnollis-maailmankatsomuksellisten näkemysten horjahteluiden ansiosta yhteiskunnallisesti ja maailmankatsomuksellisesti moniääninen ja -särmäinen teos, Kiven näytelmistä aatteellisesti rikkain ja monipuolisin. Draamassa kärjistyneiden vastakohtien osuuden paljouden takia se on myös Kiven romanttisin näytelmä, kuten Riitta Pohjola-Skarp Aarne Kinnusta lainaten kirjoittaa.

Jospa parin vuoden päästä saataisiin Kiven 150-vuotista kuolemaa juhlistamaan viides ammattiesitys? Jospa Aleksis Kiven Seura taas patistaisi teattereita tarttumaan näihin Kiven katveeseen jääneisiin teoksiin – niin kuin 1940-luvulla? Tähänastiset ammattiesitykset ovat olleet Suomen Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa Ylioppilastalolla 1901, Radioteatterissa 1949, Intimiteatterissa 1960 sekä Joensuun ja Helsingin kaupunginteattereissa 1984.

2

Nyt kun Uusi Testamentti on oikoluettu ymmärrettävälle nykykielelle, ei tosin virallisena muokkauksena vaan digiversiona kännyköihin, niin mieleen nousee Teemu Keskisarjan havainto. Kirjoittaessaan Aleksis Kiven elämäkertaa, Saapasnahka-tornia, hän pani merkille suomen kielen surkean tilan.

Julkisuudessa on ollut esimerkkejä Uuden Testamentin korvattavista sanoista. Uusilla valinnoilla kirjan sisältöjen ja tarkoitusten on määrä avautua nykylukijallekin. Ymmärrettävyys on tietenkin a ja o. Samalla tavalla Wilho Ilmarin ohjaamassa Canzion radioversiossakin 1949 Kiven kieltä ajantasaistettiin.

Mutta mitähän sitten tapahtuu, kun selkoistajat pääsevät lanaamaan Vanhaa Testamenttia ja muuntamaan tekstarikielelle kirjallisiin helmiin kuuluvaa Laulujen laulua? Se oli muuten vanhaan hyvään aikaan Korkea veisu.

3

Tätä pohtiessa on hyvä päästä henkäisemään korona-ajan turvapaikkaan, Ulvilan kirkkoon. Neljänä pandemian viime viikkona opastetuilla käynneillä kävijöitä on kuulemma ollut päivässä kymmenkunta. Saatoin rauhassa polvistua alttarin oikeanpuoleisen penkin ääreen.

Penkki on lyhyehkö, selkä- ja sivutuellinen. Se on muun, yhtenäisen penkistön joukossa kuin väärässä ympäristössä. Penkki on kuitenkin mitä oikein ja alkuperäisin. Puulustotutkimuksen perusteella se on tehty vuonna 1536 kaadetusta männystä, ilmeisesti lähitienoolta. Vain yhdeksän vuotta ennen penkkipuiden kaatoa Västeråsissa siirryttiin Lutherin oppiin. Ulvilassa oltiin kaikesta päättäen sitä mieltä, että uuden palveluskaavan mukaisesti pitäjän kirkossa istutaan heti, kun siihen oli lupa.

Markus Hiekkanen on tutkimuksissaan määritellyt kirkon rakentamisvuosien haarukaksi 1495–1510. Ulvilassa oli pitkään oltu toista mieltä, jopa että kirkko olisi ollut paikallaan 1332. Hiekkanen on nuorentanut kai kaikki maamme keskiaikaiset kirkot, eikä siitä missään ole tykätty, ei Ulvilassakaan.

Mutta penkki on saanut lisäarvoa, onhan sillä kuultu sanaa miltei kirkon perustamisesta lähtien. Penkki on tosin voinut olla turvassa aidatussa kuorissa morsiusparin käytössä vihkijumalanpalveluksen ajan vuoteen 1617. Tai kirkon puolella rälssisukujen käytössä. Vasta silloin nimittäin sen pintaan alkoi ilmestyä aikansa graffiteja: vuosilukuja, ääriviivoja kirkosta, sydänkin. Ulvila ei ollut merkkitehtailussa ainoa. Samanlaisia kaiverruksia oli mm. Pyhän Olavin kirkossa Sastamalassa ennen sen tuhopolttoa.

Ulvilan penkin näverrykset ajoittuvat 1600-luvun alkuvuosikymmeniin. Vuosiluvut on mahdollisesti pyöräytelty puukonnirkolla asianomaisena vuotena. Hiekkanen arvioi, että jonkin kuvion on aloittanut yksi ja sitä jatkanut joku toinen toiseen aikaan erilaisella terällä, omalla käsialallaan. Niin kuin graffiteja täydennellään nykyään.

Harmi, että satoja vuosia vanhat viestit rajoittuvat muutamaan kymmeneen vuoteen ja että säilyneitä penkkejä on vain yksi.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen vuosilukumerkintä Ulvilan kirkon alkuperäisessä penkissä. Olisiko joku ajan tasalla ollut veistelijä reagoinut Turun akatemian perustamiseen? Kuva: Risto Ojanen

4

Aleksis Kivi saa Porin puolessa pienen paikallispatrioottien piirin aina tilaisuuden tullen muistelemaan valtakunnallisia, kevään 1935 Teatteripäiviä. August Ahlqvistin veroinen ilonpilaaja näissä muisteloissa on Viipurin kaupunginteatterin johtaja, näyttelijä, kirjailija Otto Al’Antila. Jälkimaailma on todennut Ahlqvistin iskeneen kirveensä Kiveen. Samoin kävi lopulta Al’Antilan suhteessaan Porin Teatteriin. Sillä me juuri nyt itsetuntoamme ruokimme.

Porissa vietettiin Kiven syntymän satavuotisjuhlia 10. lokakuuta 1934 Elsa Soinin näytelmällä Kirves iskee kiveen. Samoin tehtiin Kansan Näyttämöllä, Helsingin Kansanteatterissa, Viipurin kaupunginteatterissa ja heti vuodenvaihteen jälkeen Kotkan Näyttämöllä. Näissä teattereissa teksti oli nimeltään Kivi jonka rakentajat hylkäsivät.

Helge Raninin ohjaama esitys oli Porissa valtaisa tapaus. Kiveä esittäneen Ossi Elmstedtin (Elstelä) ”kivimäinen ulkonäkö” vakuutti, ja raskaanpuoleinen liikehdintä antoi aavistuksen Kiven luonteen synkästä pohjavireestä. Sellaisena sitä on tavattu pitää. Elmstedtin kehuttiin tavoittaneen kansalliskirjailijan traagisen elämäntarinan tehokkain, yksinkertaisin keinoin. Koomikon älykkyys ja herkkyys taipui tällaisiinkin tehtäviin.

Esityksellä oli hyvä lähteä kevään Teatteripäiville Helsinkiin. Skandaali siitä kuitenkin tuli. Muutama Teatteripäivien avainhenkilö julisti näytelmän ja osin sen ohjauksen niin kehnoksi, että tuomiota seurasi porttikielto näyttämöväen tapaamiseen. Pahinta porilaisten tulkinnassa oli ”nähdä runoilija, joka on antanut meille kaiken sen suuren ja kauniin runouden, mitä me Kiven teoksissa ihailemme, teutaroimassa päihtyneenä näyttämöllä ja riitelemässä ajurin kanssa”.

Porilaisten pahin kiusanhenki Al’Antila tukeutui mielipiteessään IKL:n kustantamaan Pohjatuuli-lehteen ja meille kaukaiseen Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningiin. Tällaiset auktoriteetit eivät porilaisista tuntuneet hyvältä.

Elsa Soini syytti näytelmänsä raakkaamisesta Teatteripäivien toimikuntaa, jossa oli Kansallisteatterin johtokunnan jäseniä. Päänäyttämöämme moitittiin tuolloin yleisesti rohkeuden puutteesta, kotimaisten tekijöitten vähättelystä ja turvautumisesta vain varmoihin kirjailijanimiin. Sekin vielä, että Al’Antila sai toimeentulonsa ulkomaisten näytelmien välittämisestä maamme teattereille.

Lopulta porilaiset pääsivät lavalle Oopperatalossa virallisen ohjelman ulkopuolella. Esitys sai kaikissa pääkaupungin lehdissä ylen määrin suitsutusta. Kansallisteatterin johtokunta katsoikin kiireesti asiakseen tarkentaa rooliaan, että se vain luovutti tilat Suomen Näyttämöiden Liiton järjestämälle tapahtumalle. Liiton sihteerinä oli, kukapa muu kuin Al’Antila.

Sivustatukea tuli muualtakin. Tampereen Teatteri kieltäytyi lojaaliussyistä Teatteripäiville tarjotusta vierailusta, ja myös Näytelmäkirjailijaliitto ilmoitti jättäytyvänsä tapahtumasta pois. Porilaisen teatterihistorian näkökulmasta Otto Al’Antila on saman hengen ilkiöitä kuin August Ahlqvist.

5

Ossi Somma: Optimistinen luonto, 1974. Ulkoteoksena auto, verkko, kipsi, kasvillisuus. Kuva: Esko Nummelin

Ossi Somma on ottanut taiteellaan kantaa jo 64 vuotta, ja ottaa edelleen. Teemoina ovat olleet tavaroille ahne ihmiskunta, järjetön kulutus, rikastuvat rikkaat, köyhtyvät köyhät ja turmeltuva luonto, ja ovat edelleen. Mikään Somman aiheista ei ole vanhentunut. Päinvastoin: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä ajankohtaisemmiksi työt käyvät.

Kirjasto- ja kulttuuritalo Virrassa Nokialla jatkuu 30. elokuuta saakka hänen näyttelynsä Näinkö tässä kävikin? Jos et ehdi tai kykene käymään, kannattaa pitää mielessä Siuron veistospuisto pari kilometriä kuulusta Koski-baarista Tampereelle päin. Siellä on Sommaa.

Yhä toimivat Somman muodonmuutokset, teatterinkin paljon käyttämä vallan vertauskuva tuoli giacomettimaisen venytettyine jalkoineen, Sommalla esineeksi muuttuvana ihmisenä. Yhä voi kuulla taustalla Somman toisen vaikuttajan, maailman tilaa kauhistelevan Edvard Munchin epätoivoisen huudon. Somman töitä katsellessa ei kuitenkaan tule voimaton olo, vaan pikemminkin tunne, että jotain tarttis tehdä.

Sommalle varhaista perua ovat myös teosten välittämät hengelliset ulottuvuudet. Sisältöjen kaikupohjaa tukevat lisäksi teosten muodot ja materiaalitkin. Jännitteinen kokemus syntyy ristiriidasta, maailman tilan muuttamisen tarpeesta ja meidän hällä väliä -tyylistämme.

Somman taiteen merkityksiä välittyy vahvasti myös suurikokoisista, ulkoteoksista tulostetuista, Erkki Valli-Jaakolan ja Esko Nummelinin ottamista fotostaateista. En ihmettele, että näyttelyn suunnitellut Marketta Haila on tehnyt yhteistyötä Ossi Somman kanssa Porin taidemuseon johtajaksi tulostaan lähtien vuodesta 1979, Framen johtajana ja nyttemmin itsenäisenä kuraattorina. Se on suorastaan looginen jatkumo.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua