The Last Dance: Kerran vielä, Bulls -sarja kertoo Chicago Bulls -koripallojoukkueesta. Kuva: Netflix

1

Mitä, pääseekö parin viikon päästä muka oikeasti keikoille? Konserteissa käynti oli ennen itsestäänselvyys, mutta korona-aikana se on alkanut tuntua lähes utopistiselta ajatukselta. Niin kuitenkin on, että keskiviikkona 3.6.2020 G Livelab Tampereen kesäkauden käynnistävät Kielo Kärkkäinen, Matti Salo Quartet ja Hot Heros. Kesän mittaan G Livelabiin saapuvat konsertoimaan myös muun muassa Karina, Verneri Pohjola, Knipi, Pekko Käppi, M ja Teemu Viinikainen.

Toki konsertit järjestetään tavallista pienemmällä kapasiteetilla. G Livelab Tampereen toimitusjohtaja Annamaija Saarelan mukaan pöytäryhmille rakennetaan reilut turvavälit ja baarituotteet kannustetaan tilaamaan G Livelab -applikaatiolla. Ja tietysti puhtaus on puoliruokaa. Mutta onpa tämä kyllä hienoa. Elävien konserttikokemuksien kaipuu on monella kova, myös itselläni.

G Livelab Tampere on ollut tänä vuonna muutenkin esillä positiivisissa merkeissä. Se voitti toukokuun alussa parhaan konserttisalin palkinnon kansainvälisessä Mondo*DR Awards -kilpailussa. Ehdokasesittelyn mukaan G Livelab Tampere tarjoaa ainutlaatuisen elävän musiikin kokemuksen korkealaatuisella ja joustavalla konserttiäänijärjestelmällään. Näinhän se on. Mene ja koe!

2

Etsiskelin viime viikolla jotain tuoretta Netflix-katsottavaa ja päädyin hieman vastentahtoisesti käynnistämään The Last Dance: Kerran vielä, Bulls -dokumenttisarjan, joka kertoo NBA-koripallojoukkue Chicago Bullsin 1990-luvun dynastiasta tähtipelaajineen ja mestaruusputkineen. Kävi sitten niin, että olen katsonut 10-osaista dokumenttisarjaa yli kahdeksan tuntia ja olen aivan koukussa.

Kaiken keskiössä on maailman tunnetuin ja menestynein koripalloilija Michael Jordan, jonka mukana Bulls voitti ja hävisi – no, enimmäkseen voitti. 57-vuotias Jordan kertaa dokumentissa mennyttä jättäen itsestään ristiriitaisen ja samalla kiinnostavan kuvan. Sarjan myötä tajuaa, kuinka hirvittävää on olla jossain asiassa maailman paras ja tunnetuin. Samalla dokkari kuvaa hyvin sitä, mikä kaiken menestyksen mahdollisti: käsittämättömiä mittasuhteita saanut kilpailuhenkisyys teki Jordanista välillä hyvin raskasta seuraa.

Bulls-dokkarissa riittäisi tiivistämistä. Aikajanalla liikutaan NBA:n play offs -matseista ja finaaleista toiseen. Kumma kyllä tähänkään ei silti pahemmin puudu. Pelaajien taustatarinat ja tärkeimpien mittelöiden kutkuttavuus pitävät katsojan naulittuna ruudun ääreen. Ja upeita donkkeja riittää.

3

Netfilixistä löytyy myös pari oivallista jazzsuuruuksista kertovaa elokuvaa, Miles Davis: Birth of the Cool ja Chasing Trane: John Coltrane -dokumentti. Tyylikkäät – joskin tyypillisellä puhuva pää -metodilla etenevät – dokumenttielokuvat ovat jazzin keskeisistä tekijöistä ja teoksista kiinnostuneille ehdottoman suositeltavaa katsottavaa.

Sekä Davis että Coltrane elivät eri tavalla vaikeat mutta toisaalta myös palkitsevat elämät, mikä välittyy elokuvista mukavan todentuntuisesti. Ylä- ja alamäkiä riitti, mutta päällimmäisenä mieleen jää silti huimaavan hieno ja suvereenilla tavalla puhutteleva jazzmusiikki.

Näiden dokumenttien jälkeen tekee taas kerran mieli laittaa levylautaselle ikiklassikot, kuten trumpetisti Davisin Kind of Bluen (1959) ja Bitches Brew’n (1970) sekä saksofonisti Coltranen Giant Stepsin (1960) ja A Love Supremen (1965).

4

Sellaiset ajanvietepelit ovat näinä aikoina tervetulleita, jotka on helppo napata mukaan vaikka puistoon tai kiikuttaa mökille. Vuoden peli 2017 -finalisti Bananagrams on Scrabblen ilmiselvästä sukulaisesta käyvä sanapeli, jonka parissa vierähtää helposti tunti jos toinenkin.

Jo pakkaus on kätevän pirteä ja kompakti: banaaninmuotoiseen pussukkaan on pakattu 144 kirjainlaattoja. Niistä sitten pitäisi järjestää oma sanaristikko, ja ensin omat kirjaimensa käyttänyt voittaa. Pelistä voi myös laatia erilaisia sääntösovelluksia. Koukuttava ja sanapäätä mukavasti vaivaava peli!

5

Mukavaa ajanvietettä on myös suosikkiartistiensa ja -yhtyeidensä tuotannon iskeminen paremmuusjärjestykseen. Rankkasin taannoin R.E.M.-yhtyeen studioalbumit parhaasta heikoimpaan. Projektiin antoi inspiraation Uncut-lehden bändiä käsitellyt spesiaalinumero.

Kuuntelin kaikki 15 R.E.M.-levyä läpi ja tein listauksen sen hetkisen fiiliksen mukaan. Jonain toisena ajankohtana tehtynä lista olisi varmasti erilainen. Itseäni ihmetyttää ehkä eniten Reckoningin (1984) ja Life’s Rich Pageantin (1986) alhaiset sijoitukset, mutta toisaalta voin lohduttaa itseäni sillä ajatuksella, että jokainen R.E.M.-levy on minulle tavalla tai toisella rakas.

Seuraavaksi voisi kuunnella ja listata vaikkapa Neil Youngin nelisenkymmentä studioalbumia käsittävän tuotannon. Sen uskallan jo sanoa, että tavallaan ihan syystäkin parjattu, pöhkö rocklevy R-e-a-c-t-o-r (1981) nousee omalla listallani yllättävänkin korkealle!

Tässä R.E.M.-listaukseni. Suosittelen tutustumaan etenkin yhtyeen vähemmän tunnettuihin 1980-luvun albumeihin.

1. Automatic for the People (1992)
2. Murmur (1983)
3. Out of Time (1991)
4. Green (1988)
5. Monster (1994)
6. New Adventures in Hi-Fi (1996)
7. Document (1987)
8. Up (1998)
9. Fables of the Reconstruction (1985)
10. Reveal (2001)
11. Lifes Rich Pageant (1986)
12. Reckoning (1984)
13. Collapse Into Now (2011)
14. Accelerate (2008)
15. Around the Sun (2004)

Tomi Nordlund

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua