William Hurt elokuvassa Suora lähetys (1987).

1

Vähän päälle kuukausi sitten kuolleen, Oscar-palkitun näyttelijän William Hurtin (1950–2022) elokuvia katsoisin milloin tahansa. Hurt oli 1950-luvun alussa syntyneistä amerikkalaisista näyttelijämiehistä hienovaraisimpia. Pienten eleiden ja hillityn äänen taituri viihtyi näyttelijänlaadulleen istuvimmissa matalan profiilin laatuelokuvissa.

Lawrence Kasdanin Sisärengas-elokuvassa (1983) Hurt on osa 1960-luvulla ystävystynyttä porukkaa. Yksi porukasta on kuollut, jonka hautajaisissa tavataan jälleen kerran.

1960-lukulaisten idealistien elämään todellisuus on iskenyt isoja lommoja. Hurt esittää psykologina itsensä elättävää Nickiä, joka jakelee porukalle huumeita, joilla saa kaikki avautumaan – liikaakin. Hurtin hahmo on räyhäri ja ikävä ihminen.

James L. Brooksin ohjaamassa Suora lähetys -elokuvassa (1987) Hurt sai tilaisuuden esittää pehmeä-äänistä tv-toimittajaa, joka uutisankkurina viettelee katsojat ja Holly Hunterin esittämän tv-tuottajan.

David Cronenbergin A History of Violencessa (2005) Hurt esittää pikkukaupunkilaismafiosoa. Hurt nähdään kuvassa hädin tuskin kymmenen minuutin ajan, mutta minuutit ovat sitäkin intensiivisempiä.

Wayne Wangin ja Paul Austerin Smoke (1995) kertoo kirjailijasta, jota pyydetään kirjoittamaan joulusatu The New York Timesiin. Hurtin hahmo tuskailee työn hankaluutta Harvey Keitelin esittämälle brooklyniläiselle tupakkakauppiaalle, joka lupaa lounasta vastaan kertoa tosi hyvän joulujutun. Edesmenneen elokuvakriitikon Helena Yläsen sanoin Hurt näyttelee osansa kuin ihminen, jolla ei ole hyvän jutun äärestä minnekään kiire.

2

Niillä museokävijöillä, jotka ehtivät nähdä Helsingin Ateneumissa ennen museon remonttia esillä olleen Moderni nainen -näyttelyn, oli mahdollisuus nähdä tätä nykyä häkellyttävän huonosti tunnetun taidegraafikon, taidemaalarin ja piirtäjän Helmi Kuusen (1913–2000) vaikuttavia töitä.

Kuusi oli todennäköisesti omana aikanaan eniten taidekoulutusta saanut suomalainen taiteilija. Hän työskenteli useissa taide- tai piirustuskouluissa opettajana, kirjoitti taidekritiikkiä ja toimi paljon kotimaisissa taiteilijajärjestöissä.

Hänen usein mustavalkoiset teoksensa olivat monesti äiti ja lapsi -aiheisia tai interiöörejä, henkilökuvia tai maisemia. Kuusi toimi aktiivisesti lottana jatkosodassa 1941–1944, mikä toi hänen tussipiirustuksiinsa aiheeksi sodan runteleman maiseman. Hänen Viipuri-sarjaansa pidetään harvinaisuutena suomalaisessa taidehistoriassa. Helmi Kuusen kuvat todistavat sodan kauhuista ja sen kaiken kuluttavasta voimasta.

Helmi Kuusi: Tulitikkutyttö (1937). Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

3

Ranskalais-belgialaisista sarjakuvista vieläkin tutustumisen arvoisena voi pitää nimimerkki Gregin kirjoittamaa ja Hermann Huppen piirtämää Comanche-sarjakuvaa. Siinä voi hyvinkin nähdä sarjakuvallisen vastineen revisionistisille lännenelokuville – niille, joissa rajat mustavalkoisesti nähdyn hyvän ja pahan välillä olivat alkaneet sumentua niin että sankarillisina pidetyt hahmot alkoivat tuntua tappajapsykopaateilta.

Comanchen kompositiot ja kuvakulmat ovat klassisen studiokauden westerneistä tuttuja. Sarjakuva alkaa tarinana Kolmen kuutosen karjatilasta, jota johtaa Comancheksi kutsuttu vahvatahtoinen nainen apunaan vain old-timer Ten Gallons, kunnes tilalle saapuu ilmeisen ammattitaitoiseksi karja- ja hevostöiden tekijäksi postivaunujen tuoma muukalainen, myös pistoolinkäytössä kouliutunut Red Dust.

Red Dustin lisäksi tarinaan saapuu muitakin ihmisiä, muun muassa karjalauman ajajina tilalle töihin ajautuvat Toby ja Clem. Lännentarinoiden vääjäämättömyydellä mukaan tulevat intiaanien kodittomuus, rautateiden rakentamisen seuraukset ja viattomiin kohdistuva väkivalta, mikä saa Red Dustin reagoimaan itselleen tuhoisalla tavalla. Tästä kaikesta muodostuvat Comanchen tarinan neljä ensimmäistä osaa. Jatko on ihmisistä ja sivilisaatiosta eksyneen sankarin sosiaalistamisyrityksiä.

Comanchessa hurmaa syvästi perinnetietoinen ja moniulotteinen tarina sekä piirtäjä Huppen realistisuudessaan tavattoman kaunistekoiset kuvat. Sarjaa julkaisivat suomeksi Apollokustannus sekä Zum Teufel -kustantamo.

4

Penélope Cruzin hurmaavuutta selittämään eivät riitä kiistämätön ulkoinen kauneus ja yhtä kiistämättömät näyttelijäntaidot. Edellä mainittuihin lisään vielä hänen äänensä. Rinnassani läikähtää joka kerta Cruzin alkaessa puhua suustaan pehmeänä soljuvaa espanjaa.

Voi olla, että Cruz, jonka koulutukseen kuuluu yhdeksän vuotta klassisen baletin opiskelua, antaa tanssijan kykyjensä heijastua myös tavassaan puhua; Cruzin äänen korkeus, väri ja sointi kiertävät kuulijaa tanssijan viehkeydellä.

Cruz osaa roolin vaatiessa kipakoittaa roolihenkilön äänen rytmiin, joka on kuin seuraisi flamenco-tanssijan kengänkantoja iskemässä kipinöitä. Cruz, jonka ura on kuin nykyajan espanjalaiselokuvan pienoishistoriikki vuoden 1992 Bigas Luna -ohjauksesta Kinkkua, kinkkua puolen tusinan Pedro Almodóvar -elokuvan kautta viimeisimpään Rinnakkaiset äidit -draamaan, jota katsoessa voi vain tuntea onnea siitä, että Almodóvar ja Cruz tekevät vieläkin töitä yhdessä.

5

Vuosien mittaan antaumuksellisimmin lukemiini kirjoihin kuuluu Hannu Raittilan Rahat vai kolmipyörä ja muita kirjoituksia (2002). Vaikka muutamat sen alkuaan lehtiteksteinä, kolumneina ja muina julkaistuista teksteistä vaikuttavat surkuhupaisasti vanhentuneilta, Raittilan kirjoittamisesta voi silti nauttia. Parhaimmillaan hän kirjoittaa taidokkaan esseistin tavoin tekstejä, jotka avautuvat triviaalin tuntuisista aloituksista laajoihin näköaloihin.

Riemukkaimmillaan Raittila on teoksen nimitekstissä, joka ottaa vauhtia Aku Ankan klassikkosarjakuvasta Tietokilpailu. Siinä Akulta kysytään, tahtooko hän miljonääriksi vai ottaako hän aistillista riemua, leikillisyyttä ja taidetta edustavan lastenpyörän.

”Pyörällä päästään, estoista ja sovinnaisuuksista vapaana Aku Ankka hylkää miljonääriyden ja riemuitsee kolmipyöräisensä selässä: ’Katsokaa, ajan ilman päätä!’”

Raittila rinnastaa Carl Barksin sarjakuvan Raamattuun väittämällä, että sama probleemi on formuloitu Matteuksen evankeliumin kuudennessatoista luvussa:

”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”

Raittilan mukaan taiteenharjoittajien perusdilemma voidaan johtaa samasta alkukysymyksestä.

”He ovat toisaalta ammatinharjoittajia ja yksityisyrittäjiä, toisaalta taiteilijoita. Rahat vai kolmipyörä?”

Raittila jatkaa ilmi tuomansa dilemman käsittelyä suuriin ratkaisuihin päätymättä, mutta ongelman pureskelu on nautinnollista sinänsä.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua