Morfydd Clarke elokuvassa Saint Maud. Kuva: Nick Wall / Cinema Mondo

1

”Kauhuelokuva näyttää olevan lajityyppi, johon on vaikeinta keksiä mitään uutta ja tuoretta”, kirjoitti Pertti Avola Helsingin Sanomissa, eikä olisi voinut olla enempää väärässä. Hänen haukkumansa halpiskauhuleffa Follow Me saattaa hyvinkin olla sille annetun yhden tähden arvoinen eikä yhtään enempää, mutta Rose Glassin esikoisohjaus Saint Maud on aivan toista maata. Tiivis ja keskitetty elokuva on kuin suoraa jatkoa Hereditaryn, Babadookin, It Followsin ja Midsommarin kaltaiselle taidekauhulle, joka uudistaa yhtä lailla genreään kuin nykyelokuvan ilmaisua laajemminkin.

Saint Maud sijoittuu englantilaiseen sateiseen merenrantakaupunkiin, jollaisessa Morrissey on purnannut jokaisen päivän muistuttavan sunnuntaita. Elokuvan nimihenkilö on nuori uskovainen sairaanhoitaja, joka on jättänyt edellisen työpaikkansa epäselvissä olosuhteissa ja aloittaa nyt syöpään kuolevan boheemin naistanssijan saattohoitajana. Kun Jumala alkaa suoraan puhua Maudille, hän päättää toimenkuvansa ulottuvan lääkkeiden annostelusta myös potilaansa sielun pelastamiseen. Satunnaiset kohtaamiset yksinäisen hoitajan vanhojen tuttujen kanssa taas vihjaavat, ettei Maud ole taustaltaan ihan sellainen ihminen kuin hän katsojalleen uskottelee – tai edes nimeltään Maud.

Saint Maud esittää päähenkilönsä uskonnolliset kokemukset vuoroin aistillisena hurmiona ja puhkeavana psykoosina. Glass on maininnut inspiraation lähteeksi Taksikuskin, mutta näkyy tässä häiviä myös Inhosta ja Manaajasta. Katsojalle jätetään tehtäväksi Morfydd Clarken heittäytyvästi esittämän Maudin mielenterveyden tilan punnitseminen, mutta selvää on ettei tämä voi päättyä hyvin. Tämän odotuksen elokuva toteuttaa tarjoamalla katsojalle yhden elokuvahistorian ikimuistoisimmista viimeisistä sekunneista.

2

Susanna Clarken esikoisromaani Jonathan Strange & herra Norrell (2004) sauvoi maailmanmenestykseen Harry Potterin suosion siivellä, vaikka sen maailma muistutti taikuudestaan huolimatta enemmän 1800-luvun suuria klassikkoromaaneja kuin tavallisia fantasiatiiliskiviä. Siitä lähtien Clarke on kirjoittanut suurromaanilleen mittaistaan jatko-osaa, mutta kun krooninen väsymyssyndrooma on hidastanut hänen työtään, saamme nyt tyytyä ohuehkoon Piranesiin (Bloomsbury, 2020). Pettyä ei kuitenkaan tarvitse, sillä 1800-luvun kuvitteellisia vankiloita maalanneelta kartusiaanimunkilta nimensä ottanut kirja on palapeliromaani, joka kannustaa loppuun päästyään aloittamaan sen uudelleen johtolankoja etsien.

Kirjan nimihenkilö asuu valtavassa Talossa, jossa on yli 7 000 huonetta ja jossa lainehtii kerroksesta toiseen etenevä meri. Jokainen huone on kuin muinaisen temppelin eteisaula lukuisine patsaineen, eikä ulospääsyä ole. Oikeaa nimeään Piranesi ei muista eikä miten on tänne päätynyt, mutta hän on onnellinen tallentaessaan muistikirjaansa Talon karttaa. Koko Talossa asuu vain yksi toinen ihminen, nimeltään Toinen, jolle Piranesi raportoi samoamisretkillään löytämiä ihmeitä. Kunnes salaperäinen tunkeilija alkaa rikkoa Talon rauhaa.

Liki sata sivua Piranesi vaikuttaa venytetyltä allegorialta, mutta sitten tarina kääntää kurssia. Häiritsevät yksityiskohdat alkavat rikkoa Talon jylhää harmoniaa, ja tarinan todellisuus alkaa järkkyä. Kaikelle löytyy selitys, tosin fantastinen sellainen. Piranesi on mahtavaa vastamyrkkyä autofiktion voittokululle, suppeudessaankin ylistys mielikuvitukselle. Fantasiaa se on samalla tavalla kuin Italo Calvino, Leena Krohn ja Jorge Luis Borges voivat olla.

3

Ajatella maailma, jossa älykkyys on paitsi ihailtua myös seksikästä ja jossa ihmiset toimivat kunniallisesti! Tällaisen tarjoaa meille Netflixin minisarja Musta kuningatar, jossa orpotytöstä sukeutuu maailmankuulu shakkimestari. 1960-luvulle sijoittuvan sarjan design muistuttaa Mad Meniä, tarina taas kaikkia kaltaisiaan toismaailmallisista nuorista poikkeuslahjakkuuksista.

Walter Tevisin vuonna 1983 ilmestyneeseen romaaniin perustuva 7-osainen sarja tarjoaa laadukasta eskapismia, joka ei sen kummempia erikoistehosteita tarvitse kuin Anya Taylor-Joyn suorastaan yliluonnollisen suuret silmät. Kun ne katsovat shakkilautaa leuka teatraalisesti käteen nojaten, ei katsojakaan muuta osaa kaivata.

4

Me sisätöitä tekevät lockdown-työmyyrät olemme koko ajan särkyneen suomen kielen pommituksen kohteena: huolimattomasti kirjoitetut Messenger-viestit, kryptinen roskaposti, nettiohjelmalla käännetyt mainosmeilit ja englantia vilisevä puhe ovat tunkeutuneet arkeemme niin, että on ihme että enää edes ymmärrämme kirjakieltä.

Tämän oivaltaa Olavi Koistisen mestarillinen työpaikkasatiiri Motivaatiojänis (Kosmos, 2020), jossa tekoälylle annetaan valta kiinalaisen konsernin omistamassa suomalaisyrityksessä. Työpaikkaruokala alkaa valmistaa omia reseptejään varastostaan löytyvistä raaka-aineista tyyliin ”uunikalaa parafiiniöljyssä” ja ”mirtatsapiinikanaa” ja jokaisen työntekijän koodaustahtia alkaa vahtia kannustava ja kurittava animaatiojänis näyttöpäätteellä.

Koistisen ensimmäinen romaani on niin kekseliäs, profeetallinen ja ratkihauska kirja, ettei se takuulla voita yhtään ansaitsemaansa kirjallisuuspalkintoa.

5

Tiedättehän ajankohtaisohjelmista ne etähaastattelut, joissa jokainen kysymys ja vastaus viettää matkallaan toisen luo ylimääräisen sekunnin tai pari, aiheuttaen hetkiä jolloin sekä haastattelija että haastateltava katsovat kameraan vaitonaisina, odottavina ja hiukkasen hämmentyneinä. Tällaisista ohjelmavirrassa olleista hiljaisista sekunneista ei kukaan ole teipannut kokoon täysmittaista elokuvaa, mutta jonkun pitäisi, sillä sellaiseen tiivistyisi jälkipolville täsmällisesti vuoden 2020 ahdistavuus, ikävystyttävyys ja kaikkinainen hukassa oleminen. Kuka ottaisi tästä ideasta kopin?

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua