Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aino Louhi on huumaantunut tiskien äärellä, aikamatkaillut New Yorkissa ja kuunnellut Stina Nordenstamia.

1

Myönnetään: tiskaus ei ole lempi-askareitani ja tiskipöytäni on usein kaaoksen vallassa suurimman osan viikkoa. Niin sanotut megatiskit eivät ole harvinainen tilanne keittiössäni ja kadehdin hieman kaikkia joilla on astianpesukone. Megatiskit vaativat hieman huolellisempaa paneutumista toimenpiteeseen ja siispä kerron teille parhaan reseptini tiskivuoresta selviytymiseen, kas tässä: hyvät, sopivankokoiset kumihansikkaat + Eco Clean Nordic Laventeli -käsitiskiaine + Susanna Vainiolan radio-ohjelmat. 

Mikään näistä ainesosista ei toki ole korvaamaton. Voin aivan hyvin kuunnella tiskatessa myös Ps. Tykitellään -musiikkipodcastia tai Sivumennen-kirjallisuuspodcastia, mutta Susanna Vainiolan huolellisesti toimitetut, monipuoliset musiikkiohjelmat Popradio ja Kissankehto antavat mielen sopivassa suhteessa lentää ja levätä. Yllättävät, tuoreet tai nostalgiset musiikkivalinnat riipivät välillä sielua, välillä korvia.

Viimeksi löysin Kissankehdon myötä Lyyti-nimisen laulajan upean kappaleen Ei pahalla. 

Tiskiaineeksi käy myös mikä tahansa eko-tiskiaine, mutta eteerinen laventeli rauhoittaa mieltä ja on mukavan erilainen kokemus sitruunaisten tiskiaineiden maailmassa. Ja kumihanskat… no, tällä hetkellä käytössäni on Japanin-matkalta ostetut Käsi-Nina-merkkiset ja laventelin väriset hansikkaat, jotka istuvat käsiini täydellisesti. Mutta en toki kehota ketään lähtemään Japaniin kumihanskojen perässä. Lähempääkin löytyy hyviä!

2

Tammikuu on uusien alkujen aikaa monelle. Itse välttelen elämänmuutoksia tai varsinkaan niiden julistamista, mutta olen ottanut tavaksi aloittaa vuoden Vegaanihaasteella, nyt jo kolmatta kertaa. Vegaanihaaste on hyvä tapa herätä siihen, kuinka nyky-Suomessa, tai ainakin sen suuremmissa kaupungeissa, on uskomattoman helppoa syödä kasviperäisesti. 

Luontaisesti ruoanlaitosta kiinnostuneena haaste on minulle enemmän jännittävä ja hauska seikkailu ruokakaupassa ja keittiössä kuin elämän rajoittamista, mutta välillä itsellenikin tulee tenkkapoo, kun tekee mieli omia rutinoituneita arkiruokia ja herkkuja – munakkaita, parmesaania, sushia, Amurin Helmen voipullia tai Pätkiksiä. 

Niinä hetkinä käännyn internetin puoleen ja luen vegaanisista ravintolavinkeistä Hyvä Kurkku -sivustolta, selaan Viimeistä murua myöten -blogin herkullisia vegaanisia reseptejä ja käyn läpi raskaan sarjan vegaaniuutuudet Sipsikaljavegaanien Facebook-sivulta. Näiden lähteiden avulla olen syönyt muun muassa erittäin hyvää vegaanista sushia, tehnyt herkullista vegaaniramenia ja löytänyt ihan oivan vuuston pizzan päälle. Kun tammikuu vaihtuu helmikuuksi, haasteesta on jälleen kerran tarttunut hihaan monta hyvää kasviperäistä tuotetta ja ruoka-annosta. 

3

Antti x Antti on paitsi mainio musiikin ympärillä rönsyilevä podcast, myös Arthouse Café Kehräsaaressa kuukausittain järjestettävän ihanan levyraadin isäntäpari. Keskiviikkona 22.1. kevätkautensa starttaava levyraati on konseptina tuttu paitsi muinaisesta televisiosta, myös turkulaisesta Bar Kukasta, josta Antit nappasivat idean onneksi Tampereellekin.

Live-levyraati on jopa yllättävän miellyttävä tilaisuus. Kuinka usein sitä istuu hipihiljaa tuttujen ja tuntemattomien kanssa kuuntelemassa levymusiikkia, miettien samalla tuntemuksia, joita kappaleet herättävät? Kukin levyraatiin osallistuja saa ehdottaa ajankohtaisia kappaleita soitettavaksi ja esittäjiä ei kerrota ennen kuin vasta pisteidenannon jälkeen. Tämä saa itseni mietteliääksi; esimerkiksi syksyllä paljastui, että en erityisemmin pidä Kim Gordonin musiikista, vaikka tietenkin haluaisin pitää. 

Levyraadin varsinaiset raatilaiset ovat pääasiassa vaihtuvia pirkanmaalaisia kulttuurialan tekijöitä ja vakiraatilaisena, eli pirkkoliinamaana, veistelee läänintaiteilija, sarjakuvantekijä ja muusikko Ville Pirinen. Jo pelkästään Villen arvioiden takia kannattaa saapua paikalle. 

4

Kulttuurin avulla aikamatkustaminen on ollut mielessäni viime aikoina. Olen nimittäin viettänyt alkuvuoden tiiviisti 1970- ja 1980-lukujen Yhdysvalloissa, lähinnä New Yorkin taide- ja musiikkipiireissä mutta myös vankiloissa ja niiden liepeillä. 

DeLoreaneina matkallani ovat toimineet Jennifer Clementin Widow Basquiat, sydäntäriipivä kuvaus kuvataiteilija Jean-Michel Basquiat’sta ja hänen kumppanistaan Suzanne Malloukista, sekä postuumisti mainetta kasvattaneen muusikko Arthur Russellin elämäkerta Hold On To Your Dreams: Arthur Russell and the Downtown Music Scene 1973–1992, jonka on kirjoittanut valtavan haastattelumäärän pohjalta Tim Lawrence. 

Teosten osittainen ajallinen ja fyysinen päällekkäisyys saa aikaan tunteen, että tarkastelen vähän äkkiväärää ja osittain sumeaa 3D-mallinnusta tuon ajan rujosta ja rähjäisestä, mutta varsin luovasta ja eläväisestä suurkaupungista. Pääsen surisemaan kärpäsenä avajaisiin, keikoille, lofteihin, studioihin, kokaiininhuuruisiin ja heroiinin sumentamiin hetkiin sekä AIDSin ja riippuvuuksien runtelemaan taiteilijuuteen. Clementin runollinen, fragmentaarinen ja tunteisiin menevä kerronta sekä Lawrencen paneutunut, nimiä tiputteleva tarkkuus muodostavat yhdessä aikamoisen kaleidoskoopin tälle aikamatkalle. 

Tosipohjaiset televisiosarjat Mindhunter ja When They See Us (Netflix) valaisevat ajanjaksoa melko toisenlaisesta, rikollisuuden ja virkavallan työskentelyn kulmasta, mutta lisäävät silti kiehtovia palasia tuohon 30–40 vuoden takaiseen, silloin niin kaukaiselta tuntuneeseen yhteiskuntaan. 

5

Tein aikamatkan myös levylaatikollani ja pistin pitkästä aikaa soittimeen ehdan tammikuu-levyn: Stina Nordenstamin The World Is Savedin (2004).  

Se lennätti minut suoraan vuoteen 2005, opiskelijakommuunin suurimpaan huoneeseen ja pehmeälle joustinpatjalle, joka oli kuin lautta jolla seilasin läpi nuoruusvuosien kiihkeimmät myrskyt. 

Välillä vanhoja suosikkilevyjä kuunnellessa on vaikea tavoittaa niitä tunteita, joita on aikoinaan kokenut. Vuodet ovat kuljettaneet meitä, minua ja musiikkia, eri suuntiin. The World Is Saved sai aikaan toisenlaisen reaktion: ymmärrän levyä paljon omakohtaisemmin kuin viisitoista vuotta sitten. Laulut eivät kerro enää vain jostain, jota voisi olla, vaan asioista, jotka ovat jo tapahtuneet. Sanoitukset tuntuvat henkilökohtaisilta ja painavilta, tarinoissa on eletyn elämän tuomaa monimutkaisuutta, harmaita alueita, synkkyyttä:

”You’re tall and you are skinny
Stunning when you sleep
Ecstasy and sadness
I almost couldn’t wash the sheets

Even you are falling
When you’re turning out the lights
Strange and lovely facts for us
Who cannot sleep at night”

2000-luvun alun skandinaavisen taidepopin kiintotähti, sulkeutunut ja mystinen Nordenstam tuntuu kadonneen ainakin omasta tutkastani ihan täysin, mikä on vähän sääli. Tule takaisin, Stina! 

Aino Louhi