Kotkien perässä. Kuva: Irmeli Heliö

1

Vuoden ensimmäinen musiikillinen elämykseni oli Tampere Filharmonian avajaiskonsertti Kohti Huomista. Ohjelmisto oli hyvä ja kiinnostava. Kapellimestari Dima Slobodeniouk ja solisti, viulisti Bomsori Kim yhdessä Filharmonian kanssa veivät kuulijan hienolle musiikilliselle matkalle. Leós Janácekin sarja oopperasta Ovela Kettu oli riemastuttava ja visuaalinen. Tarina kulki vauhdikkaasti ja kettu vei mukanaan.

Harvoin kuultu, Ukrainan alueella syntyneen Karol Szymanowskin (1882–1937) viulukonsertto oli nuoren Bomsori Kimin taidonnäyte. Kaunissointinen viulu, intohimoinen ja taiturillinen tulkinta sai paikoin kylmänväreet iholle.
Konsertin kruunasi Sergei Prokofjevin (1891–1953) 5. Sinfonia. Teoksen hän sävelsi vuonna 1944 toisen maailmansodan kääntyessä kohti loppuaan – siinä kuuluu jopa paatoksellinen isänmaallisuus.

Vieraileva kapellimestari Dima Slobodeniuk kasvatti sinfoniasta mahtavan kokonaisuuden, tunneskaalan tummista sävyistä nopeaan positiiviseen toiseen osaan ja kauniiseen Adagioon. Grand finale oli mahtava huipennus.

Tampere Filharmonia on loistava orkesteri. Santtu-Matias Rouvali on tehnyt valtavan hyvää työtä ennestäänkin erinomaisen orkesterin kanssa. Parasta juuri nyt on odottaa tulevan perjantain Rouvalin johtamaa konserttia Kaukainen Valo.

Tampere Filharmonia: Kaukainen valo Tampere-talossa 3.3.2023

2

Musiikin moninaisuus on rikkaus. Koin positiivisen yllätyksen saatuani mahdollisuuden lähteä siltä seisomalta keikalle Tampere-talon Sorsapuisto-klubille. Ihmisiä kerääntyi vähitellen omiin ryhmiinsä, osa genren mukaisesti pukeutuneina ja osa ihan vain omaan tyyliinsä sonnustautuneena. Ikäjakauma oli laaja, K-18-ikäisestä mummo- ja vaari-ikäiseen. Alkulämmittelymusiikki loi tunnelmaa jo tulevaan.

Erika Vikman oli energinen, iloinen ja taitava – ja hänellä kyllä on lavakarismaa. Vikman on paikkansa ansainnut loistavana esiintyjänä ja viihdyttäjänä. Yleensä esiintyjien välispiikit ovat mitäänsanomattomia tai jopa vaivaannuttavia, mutta Erikalla oli aina jotain sanottavaa. Pidin myös hänen kunnioittavasta puheestaan yhdelle esikuvistaan eli Kikalle.

Tampere-talo on ollut minulle enemmän kohtaamispaikka korkeakulttuurille. Kaikkiruokainen musiikin ymmärtäminen on avartavaa. Työmäärä, joka taiteilijan on tehtävä päästäkseen oman instrumenttinsa huipulle, on taiteenlajista ja genrestä riippumatta valtava.

3

Lucy Adlingtonin Auschwitzin ompelijattaret (Minerva, 2022) on tositarina naisista, jotka ompelivat säilyäkseen hengissä. Adlington on Englannin Yorkshiressa asuva historioitsija ja kirjailija, joka on julkaissut seitsemän romaania sekä lukuisia tietokirjoja.

Muotisalonki Auschwitzissä? Ajatus on kammottavan outo. Ompelimon perusti Hedwig Höss, keskitysleirin komentajan vaimo. Natsieliittiin kuuluvat naiset arvostivat vaatteita, eivätkä he juurikaan tunteneet tunnontuskia pukeutuessaan juutalaisten luomuksiin, vaikka natsit halusivat pakkomielteisesti pyyhkäistä juutalaiset pois muotialalta kuten kaikkialta muualtakin.

Ompelijattaret olivat natsien kodeistaan riistämiä ja karkottamia juutalaisia, jotka leikkasivat ja ompelivat kauniita asuja korkea-arvoisten SS-upseerien vaimoille, jotka ylenkatsoivat heitä vastaanhangoittelevina ali-ihmisinä. Näille Auschwitzin ompelijattarille ompeleminen oli keino välttyä kuolemalta.

Adlington on tutkinut aihettaan pitkään ja monipuolisesti. Teos on vaatinut valtavan työn. Hän löysi haastateltavakseen yhden viimeisistä elossa olevista keskitysleirin ompelijattarista. ”Eikö olekin uskomatonta”, olivat tämän 98-vuotiaan rouva Kohútinin ensimmäiset sanat Lucy Adlingtonille.

En voinut lukea kirjaa yhdeltä istumalta. Oli pakko pitää tauko ennen kuin tohti jatkaa tarinaa juutalaisnaisten kauhistuttavasta kohtalosta keskitysleirillä. Miten ihminen voi olla niin julma toiselle ihmiselle vain siksi, että tämä on erilainen?

Juutalaisten vainoja on käsitelty monenlaisissa teoksissa, kirjoissa ja elokuvissa. Tämä kirja ei ollut mikään hyvänmielenkirja eikä sitä kevyintä luettavaa, vaan tärkeä muistutus sodan ja diktatuurin kauhuista, laajaan tutkimusmateriaaliin ja useisiin aiemmin julkaisemattomiin lähteisiin pohjautuva tositarina.

4

Adlingtonin kirjan jälkeen tuntui vapauttavalta uppoutua Minna Lindgrenin hulvattomaan teokseen Minun oopperani – epätäydellinen historia (Teos, 2022). Lindgren on pitkään toimittanut radiolle klassisen musiikin ohjelmia. Niiden kuunteleminen on ollut mielipuuhaani. Tähän opperakirjaan hän on sanojensa mukaan saanut koottua ajatuksensa suurimmasta intohimostaan oopperasta, sen historiasta ja keskeisistä teoksista. Minun oopperani on nimensä mukaisesti subjektiivinen katsaus oopperan maailmaan ja koska se on epätäydellinen historia, se poimii tarinaansa vain haluamansa elementit.

Juonet maisteri Lindgren on lyhentänyt yhteen lauseeseen. Kuten vaikkapa Pajatson ”Fiktio muuttuu faktaksi”, Jevgeni Oneginin ”Tatjana rakastuu Jevgeniin, joka ei rakasta Tatjanaa, kunnes rakastuu Tatjanaan, joka ei enää voi rakastaa Jevgenia” tai Tristan ja Isolden ”Mies yrittää kuolla ja lopulta kuolee”. Juuri Tampere-talon tuotannossa olleen Lentävän Hollantilaisen juonen maisteri on lyhentänyt lauseeksi: ”Aavelaiva käy Norjassa ja saa naisen uimaan”.

Lindgrenillä on sana hallussa, ja tätä kirjaa oli riemastuttava lukea. Kirjan luettuaan oopperasta mitään tietämätön saattaa löytää sisältään oopperafriikin.

Kirjan iloinen ja kirjailijan tyyliin sopiva kuvitus on kuvataiteilija Ville Rannan käsialaa. Ooppera ei ole kuolemanvakava asia vaan joskus kerrassaan hauskaa.

5

Nokimakkara maistuu. Kuva: Irmeli Heliö

Valokuvaus on kadehdittavan hieno harrastus. Oli keli mikä tahansa, on hienoa lähteä samanhenkisten kanssa kuvausmatkalle. Tällä kertaa tavoitteena oli kotkien kuvaus Säijän selällä. Autosta purkautumista seuraa melkein kolmen kilometrin tarpominen jäällä saareen. Kalaeväät onetukäteen viety otollisille paikoille. Keli on pöhryinen ja lunta vihmoo vaakatasossa. Näkyvyys on ehkä parikymmentä metriä. Silti tämä kaikki on vaivan arvoista. Ehkä ne kotkat sieltä tulevat.

Siinä sitten kykitään hiljaa tarkkaan katsotuilla paikoilla ja ollaan hissun kissun. Odottaminen lienee se jännittävin osio, näin ensikertalaiselle. Kameran säädöt on moneen kertaan varmistettu ja tarkistettu. Kahden tunnin päästä tulee yksi kotka, se tiedustelijakotka.

Vaan kaukana on, ja lumisadekin on yltynyt. Ei oikein erotu kuvasta. Odotellaan.

Kokenut kuvaaja sanoo, että vielä kestää ennen kuin tiedustelija saa viestin muille kotkille. Pidetään evästauko ja sytytetään nuotio laavun kupeeseen. Maistuu nokimakkara ja termoskahvi. Ei tule enempää kotkia. Mikä lienee syynä. Tiedottajakotka taisi itse syödä eväät eikä kertonut kavereille. Lumisateen yltyessä todettiin, että on aika lähteä kohti mannerta. Jäälle oli tullut huomattavasti sohjoista lunta ja askel oli painavampi. Mutta taas oli ihminen yhtä kokemusta rikkaampi.

Mukava talvipäivä ystävien ja yhteisen harrastuksen parissa, ei se niin nuukaa vaikkei niitä maailman parhaita kotkankuvia nyt saanutkaan. Ei tämäkään niin vakavaa ole, mutta hauskaa.

Irmeli Heliö

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua