Kirsi-Marja Moberg Annikin runofestivaaleilla. Kuva: Ulla-Maija Svärd

1

Tamperetta parhaimmillaan: vaikka osasin odottaa hauskaa ja kiintoisaa päivää, Annikin runofestivaalit onnistui yllättämään ensikertalaisen tunnelmallaan ja monipuolisilla ja taiteellisesti kovatasoisilla esityksillään.

Monen monta runoilijaa oli lavalla haastateltavana ja esitti runojaan, joukossa muun muassa vastikään esikoisteoksensa julkaisseet Aino-Kaisa Koistinen ja Sara Vallioja sekä Kirsi-Marja Moberg, jonka esikoisteos Kaksoissisäinen (Basam, 2022) tulee painosta lähiaikana.

Teoksen kuvituksena on Mobergin raapetöitä, joissa elämän hauraus ja kuoleman läsnäolo tulevat mustasta taustasta kevyin valkoisin viivoin voimakkaasti läpi.

Vaikka ne ovat myös yksittäisiä taideteoksia, niissä heijastuu se Kaksoissisäisen ydin, joista kustantaja kirjoittaa:

”Teos läpileikkaa yksinäisyyden todellisuutta ja mielen murtumista traumaattisissa ihmissuhteissa. Samalla teokseen sekoittuu vahvoja kokemuksia rakkaudesta sekä pysähtymisiä elämän kirjoittamattomien sääntöjen äärelle.” 

Siilinjärveltä kotoisin oleva Moberg aloitti runojen kirjoittamisen varhaisteini-iässä, kun omien ajatusten ja tunteiden kirjoittaminen runoiksi tuntui päiväkirjaa omemmalta ilmaisumuodolta:

”Runot valitsevat itse itsensä ja tulevat haluamassaan muodossa ulos.”

Espoolainen kuvataiteilija ja runoilija on nykyään jo monille runolavoilta tuttu, mutta hän ei kuitenkaan miellä itseään pelkästään lavarunoilijaksi. Osa runoista syntyy esitettäviksi, osa luettaviksi:

”Kuvataiteilijana nautin myös runojen visuaalisesta muodosta; äärimmäisen kiinnostavaa on runon rytmi, se mikä näkyy myös tekstistä. Olen alkanut kirjoittaa seuraavaa kokoelmaa, jossa runojen visuaalisuus tulee näkymään vielä enemmän kuin tässä ensimmäisessä.”

Pyysin runoilijan valitsemaan esikoisestaan tähän yhden itselleen mieluisan runon:

”kevät alkaa
pienin pisaroin jääpuikon päässä
omaksut uuden identiteetin
joka tuntuu kaikkein omimmalta
vaikka ei koskaan täysin
mikään

leikkaat kalenterin sivusta kulman
olet voittavin mielin
taas yksi viikko jonoon
lukittavaksi menneeseen
lokeroiksi muodostuvaan muistiin
joka ei koskaan täysin
kenenkään”

(Kirsi-Marja Moberg: Kaksoissisäinen
Basam Books 2022)

Kirsi-Marja Moberg: Unohdus, 2020. Raapeteos.

2

Oletko hukassa itsesi kanssa ja kadottanut sisäisen lapsen itsestäsi? Ei hätää, ongelmaan on monenlaista apua tarjolla! Yksi parhaista apuvälineistä turhantärkeään aikuisellisuuteen on lastenkirjat – niitä kun ahmii, ei närästys pääse vaivaamaan.

Annikin pihalta, kustantajien kirjakojuista, löytyi lääkkeeksi uusinta uutta: Teemu Palosaaren kirjoittama ja Jukka Tilsan kuvittama kirja Runoja lapsille ja muille älyköille (Suuri Kurpitsa, 2022).

Siitä vain rohkeasti lukemaan, kirja ei pure, vaikka voikin olla tosikoille kova pala purtavaksi!

Kun olen kova nonsensen ja absurdin sortin perään, valitsin kirjasta oman suosikkirunoni, Norsu sanavarastossa:

”Et varmana avraa mitä eiln tapathui, e?

Ronsu tuli posliinikaupatsa ja ast suoraan
sanavarastoni päälle, ui!

Nyt oiktan kiriknäisillä saniolla järpätä,
ja jorkailla hinkojava.

Suoritselen iit, rärrär kierän parnarn päriym.

Hydistelen tavut ja hydyssanat.

Jotn jos siiehn atsi olet särkivällinen, e, niin toskii.”

(Runoja lapsille ja muille älyköille
Suuri Kurpitsa, 2022)

3

Kun Kielo Kärkkäinen astui toisen kerran lavalle, nyt tulkitsemaan Marja-Leena Mikkolan surullista balladia Tyttö ja tanssiva karhu, tunnemyrsky sai minut valtoihinsa sellaisella hurjuudella, että mietin jo lähtöä talojen taakse itkemään.

Ja sitten yhtäkkiä, Mikkolan Nuoruustango heitti keskelle nuoruuden muistoja, aikaan jolloin homoseksuaalisuudesta ei puhuttu, lahtelaiseen liiteriin, jossa eräs onneton ja yksinäinen nuori mies tulkitsi tuntojaan laulamalla sitä halkopinon päällä seisten ja sellaisella tunteella, että häneltä meni leuat sijoiltaan. Vasta paljon myöhemmin, minä lahtelainen likka, ymmärsin hänen surunsa määrän.

Kiitos Kielo Kärkkäinen; mitkä tulkinnat iki-ihanista runoklassikoista! En taatusti ollut ainoa, jolla kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Ei tällaista joka festareilla koe.

Kielo Kärkkäinen ja Pelle & Romantiks. Kuva: Ulla-Maija Svärd

4

Finlaysonin alue Tampereella pursuaa monenlaista kesäohjelmaa läpi kesän: taidenäyttelyitä, konsertteja, esityksiä, opastuskierroksia ja ties mitä.

Finlayson Art Arean lukuisien taidenäyttelyiden joukossa on sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin näyttely Läski-Mooseksen jäänteet.

Taiteilijoiden luonnoskirjat ovat aina kiinnostavia. Usein niistä löytyy se ydin, ajatus ja idea, josta taiteilija on lähtenyt etenemään. Niin nytkin, Hagelbergin valtaisaa työmäärä kuviensa eteen voi seurata luonnoskirjojen ja työsuunnitelmien täyttämistä vitriineistä.

Matti Hagelbergin luonnoksia. Kuva: Ulla-Maija Svärd

Seinille on ripustettu valmiit teokset, pikkutarkat, yksityiskohtia täynnä olevat työt, joista tunnistaa tekijän omaleimaisen tyylin ja joista voi löytää jännittäviä viitteitä surrealismin ja poptaiteen hedelmälliseen liittoon.

”En lisää mitään, vaan poistan ainoastaan”, summaa Hagelberg omaa tekemistään ja viittaa työskentelytekniikkaansa, raapekartonkipiirtämiseen.

Siinäpä se, ytimekkäästi sanottu. Ja kun kuvien takana on paljon työtä ja luovaa ajattelua, tulee todistetuksi sekin, että sarjakuvat ovat joskus varsin korkeatasoista taidetta.

Matti Hagelbergin serigrafioita. Kuva: Ulla-Maija Svärd

5

Joidenkin taiteilijoiden työt tulevat niin rakkaiksi, että niitä haluaisi nähdä lähellään joka päivä. Jorma Purasen valokuvateoksista on tullut minulle sellaisia jo kauan sitten. Olen käynyt katsomassa hänen näyttelyitään ja matkannut kauaskin nähdäkseni hänen töitään, enkä ole koskaan pettynyt.

Pari vuotta sitten näin Jorma Purasen ja Heli Hiltusen yhteisen työn kesänäyttelyssä Mäntän Pekilossa ja innostuin; tästä taiteilijakumppanuudesta ei voi seurata kuin jotain hyvää ja hedelmällistä!

Ja niin on käynyt: Finlaysonilla voi käydä kesän ajan katsomassa heidän vierekkäisissä huoneissa olevia näyttelyitään.

Jorma Puranen: Icy Prospects, 2018.

Kaksi itsenäistä taiteilijaa, joiden töitä yhdistävät ajan kerrokset, muistot ja niiden heijastukset nykyisyydessä, joskus jo melkein kadonneet jäljet kuvien moniulotteisissa pinnoissa, joissa jokainen piirretty viiva, naarmu tai heijastus on tärkeä – kuin henkäyksiä menneistä elämistä! Kaunista ja runollista, haikeaa, ei kuitenkaan koskaan imelää tai koreaa.

Kuten rakkaussuhteissa aina, minunkin tunteeni Purasen ja Hiltusen töihin ovat osin hyvin yksityisiä ja intiimejä, ja silti tunnen valtaisaa tarvetta kertoa niistä koko maailmalle!

Niitä ei voi koskaan katsoa loppuun, aina jää uusia kerroksia, arvoituksia ja salaisuuksia. Siksi rakastan niitä.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua