Henri Matisse onnellisena. Kuva: Arte/Yle

1

Matisse ja valon lumo (2020) tutustuttaa katsojan Henri Matissen (1869–1954) elinikäiseen matkaan värien kautta valoon. Arte Francen dokumenttielokuvassa käydään läpi maalarin kehitys hänen matkojensa kautta. Pimeä Pariisi taikka syntymäseutu Pohjois-Ranskassa eivät häntä inspiroineet: hänen paikkojaan olivat Etelä-Ranska, Korsika, Algeria, Marokko ja Tahiti. Raphaël Millet’n dokumentti herättää intohimon hankkia oitis matkalippu Marokkoon taikka Tahitille.

Akateemisen paletin puhdistaminen alkoi kahdella kesäisellä matkalla Bretagneen vuosina 1895 ja 1896. Ensimmäisellä oli mukana naapurissa asuva vanhempi maalari Émile-August Wéry ja toisella australialainen impressionisti John Peter Russell (1858–1930), mies, joka maalasi riuskoin ottein käyttäen vain kuutta puhdasta väriä. Matisse tunsi olevansa pelastettu.

Seuraava merkittävä oli häämatka Korsikalle. Matisse ja Amélie Parayre solmivat avioliiton vuonna 1898. Voinee sanoa, että tällä matkalla hän löysi itsensä. Hän toi mukanaan 55 maalausta sädehtivältä saarelta, jolla kasvoi pohjoisen kasvatille entuudestaan tuntemattomia kasveja; eukalyptuksia, kaktuksia, palmuja ja mantelipuita. Korsika oli hänelle ensimmäinen kosketus orienttiin.

Saint-Tropez ja Paul Signac 1904, Collioure Espanjassa ja André Derain 1905. Maalarit tekivät yhdessä töitä, oppivat toisiltaan ja innostivat toisiaan. Ohjelmassa esitelty kaunis maalaus Terassi syntyi Saint-Tropez’ssa, mutta kyseessä oli Paul Signacin venevaja.

Colliouressa tapahtui todellinen vapautuminen. Muun muassa mestariteos Avoin ovi syntyi siellä. Vuonna 1905 Derain ja Matisse kokosivat töitään Pariisin syyssalonkiin: syntyi fauvismi, vuosisadan ensimmäinen modernin taiteen ismi. Picasson oli pakko synnyttää vastaliikkeenä kubismi, dokumentti väittää. Matisse ei halunnut kilpailla, vaan lähti Algerian häikäisevään valoon ja löysi keitaan pienestä Biskran kaupungista.

Suurimman vaikutuksen hänen tuotantoonsa teki kuitenkin Marokko, jonne hän vaimonsa kanssa matkusti 1912. Siellä syntyi 20 upeaa maalausta, kuten Akantteja, Marokkolainen kahvila ja Marokkolainen triptyykki. Kun impressionistit poistivat paletiltaan mustan värin, toi Matisse sen takaisin omiin töihinsä ensimmäisen kerran vuonna 1916 teoksessaan Marokkolaiset: ”Musta on väri, mutta se on myös valoa.”

Vuonna 1917 perhe muutti Nizzan onnelliseksi tekevään aurinkoon ja jäi sinne. Ollessaan 60-vuotias Matisselle tuli eksistentiaalinen kriisi. Työ ei enää sujunut, oli päästävä matkaan.

Hän lähti viimeiselle ja pisimmälle matkalleen, Tahitille, yksin. Ilman paluulippua ja hotellivarauksia. Aina aikaisemmin Amélie oli ollut mukana.

Tahitilla taidemaalari nautti henkisestä levosta, jollaista ei ollut juuri koskaan kokenut, ja Fakavara-saarelta hän löysi etsimänsä: vain merta ja taivasta. Hän ei voinut maalata, sillä saarten kauneus oli liian tyrmäävää. Syntyi vain luonnoksia. Hänen palattuaan takaisin Nizzaan työ alkoi sujua heti. Tyynenmeren vaikutus näkyi teoksissa vasta myöhemmin. Se vaikutti kuitenkin koko hänen myöhäistuotantoonsa.

Vuosina 1949–1951 Henri Matisse koristeli viimeisenä työnään Nizzasta luoteeseen sijaitsevan Vencen kappelin taiteellisena testamenttinaan. Hän halusi yhdistää siinä kaiken osaamansa. Työ oli myös kiitos dominikaaniluostarin nunnille, joilta hän oli saanut apua terveysongelmiinsa. Kuvassa, joka kappelissa on otettu, hän on onnellisimman näköinen kuin missään koskaan muualla. Valo, jota hän oli aina etsinyt, säteili nyt hänestä itsestään.

Matisse ja valon lumo Yle Areenalla.

2

Saksalaisen elokuvan kuukausi Yle Teemalla on tarjonnut ainakin itselleni pari elokuvaa, jotka ovat itkettäneet: ja itkettäähän hyvän elokuvan pitää aina, pehmittää katsojansa, vakuuttaa syvältä.

Yllättäen kummassakin on sama näyttelijä merkittävässä roolissa ja – sama ohjaaja: Florian Henckel von Donnersmarck.

Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) kertoo DDR:stä sen viimeisten vuosien aikana ja alkuajasta Berliinin muurin kaaduttua. Vuonna 2007 se sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Stasin vakoojaa keskittyneen ilmeettömästi esittävä Ulrich Mühe pokkasi roolisuorituksestaan Saksan parhaan miespääosapalkinnon vuonna 2006.

En ole nähnyt aiemmin missään niin hyvin kuvattavan elämää ja sen mahdottomuutta jatkuvan kontrollin ja valvonnan alla vailla itsemääräämisoikeutta. Näiden ihmisten nahkoihin oli helppo asettua ja ymmärtää hyytävä totuus.

Elokuvan ”näkymättömänä” sankarina esiintyy Stasin salakuuntelija itsenäisellä toiminnallaan. Hänet passitettiin kellariin höyryttämään kirjeitä siihen asti, kunnes muuri vihdoinkin sortui. Ja mitä hän sitten vuosia tapahtumien jälkeen kirjakaupasta löysikään? Katsokaa.

Muiden elämä Yle Areenassa.

3

Florian Henckel von Donnersmarckin toinen ohjaustyö Teos vailla tekijää (Werk ohne Autor, 2018) perustuu löyhästi Dresdenissä syntyneen maalarin Gerhard Richterin elämäntarinaan. Taiteilija oli tekoprosessissa mukana sen alkuvaiheessa ja ajatteli jopa tuottavansa elokuvan, mutta jossain vaiheessa miesten käsitykset eivät enää kohdanneetkaan.

Richter ei ole suostunut lehtitietojen mukaan edes katsomaan valmista elokuvaa. Kannattaisi kyllä. Taiteilijatarinana se on vakuuttava ja kohteitaan kunnioittava. Parhaimmillaan siinä käsitellään oivaltavasti totuuden löytämistä intuitiivisesti taiteen avulla ja sitä, että taide ja totuus on itse asiassa yhtä.

Maalarin roolissa on Tom Schilling (Kurt Barnert). Hänen opettajansa Düsseldorfin taideakatemiassa on professori Antonius van Verten (esikuvanaan Joseph Beuys), jonka muotokuvan sympaattisesti ja arvostaen muotoaa Oliver Masucci.

Sebastian Koch on tällä kertaa pahiksen roolissa esittäessään eutanasiaohjelman toteuttajaa Carl Seebaldia, joka kohtalokkaasti linkittyy Kurt Barnertin elämään. Koch pystyy kuvastamaan meille uskottavasti yhtä lailla hyvän ihmisen (Muiden elämää -elokuvan kirjailija Georg Dreyman) kuin natsinkin mielenlaadun.

Teos vailla tekijää Yle Areenassa.

4

Lähikuvassa Lee Miller (2020) kertoo naisesta, joka teki mitä tahtoi ja ikävystyi helposti. Hänen poikansa Anthony Penrose ei tiennyt mitään äitinsä saavutuksista ennen aikuisuuttaan. Hän tunsi vain hyödyttömän alkoholistin ja onnettoman naisen. Leen kotitalon ullakolta löytyneet valokuvat olivat täydellinen yllätys hänen ainoalle lapselleen, jonka oli vaikea uskoa, että materiaali olisi hänen äitinsä kuvaamaa. Hän oli pakannut koko menneisyytensä piiloon pahvilaatikoihin palattuaan Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen.

Lee Miller (1907–1977) eli koko elämänsä lapsuudesta äitiyteen joko kameran edessä tai sen takana. Hänen isänsä oli harrastajakuvaaja, joka käytti tytärtään mallinaan 20-vuotiaaksi asti. Myös alastonmallina. Muutettuaan New Yorkiin Lee oli jäädä auton alle, mutta hänet veti turvaan muotimaailman valtias Condé Nest ja pian tyttö olikin Voguen kannessa. Valokuvausta isänsä kanssa opiskelleena hänen oli helppo keskustella siitä kuuluisien valokuvaajien kanssa.

Edward Steichen kehotti häntä menemään Man Rayn oppiin Pariisiin, koska ”hän on paras”. Niinpä 24-vuotias Lee Miller lähti Pariisiin ja ilmoittautui Rayn oppilaaksi ja harjoittelijaksi puhelimitse. Mestarikuvaaja vastasi, ettei hänellä ole oppilaita eikä harjoittelijoita. ”Mutta nyt on”, vastasi Lee. Tunnetuin seurauksin: heistä tuli työpari ja rakastavaiset.

Silloin syntyneet surrealistiset valokuvat ovat jääneet taidehistoriaan. Lee Millerillä oli myös oma studio Pariisissa. Hän oli sitä mieltä, että nainen voi tehdä ihan kaikkea samaa kuin mieskin.

Pariisissa Miller tapasi myöhemmin surrealistitaiteilija Roland Penrosen, jonka kanssa oli naimisissa elämänsä loppuun saakka. Sitä ennen hän ehti elää kairolaista kotirouvan elämää, mutta kyllästyttyään joutilaisuuteen alkoi tehdä kuvausretkiä autiomaahan. Tulokset ovat upeita.

Sodan aikana Lontoossa hän tutustui sankarin maineessa olleeseen sotavalokuvaajaan, jonka kanssa tuli läheiseksi: David Sherman jopa asui Leen ja Rolandin kanssa.

David Shermanin valmentamana Miller aloitti kuvajournalistin työnsä, sillä hän halusi olla hyödyllinen. Pariisin vapautumisen päivät ja Lontoon pommitukset tallentuivat hänen filmirullilleen. Lee Miller oli mukana amerikkalaisten vapauttaessa Saksaa natsien vallasta, hän kuvasi Buchenwaldissa ja Dachaussa. Sodan jälkeen Amerikan Voguessa julkaistiin hänen ainutlaatuiset ja järkyttävät kuvansa Euroopasta, joita niiden kuvaaja ei koskaan voinut unohtaa.

Dokumentti on perusteellinen ja yksityiskohtainen eikä lakaise maton alle vaikeimpiakaan asioita. Siitä selviää myös, mikä on Lee Millerin toiseksi tunnetuin valokuva. Ellette tiedä sitä entuudestaan, saatatte yllättyä.

Lähikuvassa Lee Miller Yle Areenassa. Lisää aiheesta: Lee Miller Archives.

5

Eroja ja avioeroja (The Split, 2018–2019) tulee uusintana Areenassa. Sarjan jaksaa katsoa vielä uudelleen, sillä pääosaa näyttelevä Nicola Walker vangitsee katsojan vahvalla karismallaan. Hänen roolihahmonsa Hannah Defoe Stern, perheoikeuteen erikoistunut huippujuristi, osaa ja pystyy hoitamaan mitä vain. Paitsi omaa avioliittoaan.

Sarjassa keskitytään parisuhdeproblematiikkaan monesta näkökulmasta, vahvan äidin, rakastajan, aviomiehen, isän, erilaisten sisarusten, kollegoiden ja asiakkaiden. Abi Morganin käsikirjoitus tarttuu oikeisiin asioihin. Näyttelijäkaarti on vahvaa ja jälki kauttaaltaan parasta laatua. Tuotanto Sister Pictures / BBC.

Eroja ja avioeroja Yle Areenassa.

Marja-Liisa Torniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua